Arkeologian dosentti Minna Silver kirjoitti muutama vuosi sitten teoksen Tutankhamonin salaisuudet (2022). Nyt hän jatkaa tietokirjailijan työtään samoissa egyptiläisissä maisemissa ja ajallisestikin samoissa raameissa. Uutuusteos avaa Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen -romaanin (1945) historiallista ja kulttuurista taustaa.

Ulkoisesti Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin muistuttaa ”sisarteostaan” pääteksteineen ja tietolaatikoineen. Kummassakin kirjassa on satsattu värikuvitukseen, mutta tällä kertaa tärkeä yleiskartta on jo sisäkansissa, joten se on aina kätevästi käsillä. Käytetty painopaperi on parempilaatuista kuin Tutankhamon-kirjassa.

Rakenteeltaan kirja heijastelee Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen rakennetta, ja se käy lävitse Waltarin romaanin viisitoista lukua kronologisessa järjestyksessä. Näin lukija kohtaa maailman, johon romaanin päähenkilö Sinuhe syntyi ja seuraa hänen jalanjäljissään matkaa, joka kulkee kaislaveneen löytölapsesta lääkäriksi faaraon hoviin ja loppuun karkotuksen yksinäisyydessä.

Lisäksi kirjassa on alkuluku ja loppuluku. Näissä Silver käsittelee Waltarille käsillä olleita lähteitä sekä sitä, miksi kaikeksi Sinuhe on kääntynyt vieraskielisistä käännöksistä elokuvaksi, baletiksi ja kuunnelmaksi. Kirjassa on myös liitteinä esihistoriallinen ja faraoninen kronologia, loppuviitteet, lähdeluettelo sekä henkilö- ja paikannimihakemisto. Kirja antaa siis lukijalle mahdollisuuden laajentaa tietojansa etsimällä käsiinsä käytettyjä lähteitä sekä etsiä paikkoja ja henkilöitä kirjan sivuilta.

Kirja alkaa luvulla, jonka otsikko on ”Tutankhamon johdatti Waltarin muinaiseen Egyptiin”. Se kertoo selväsanaisesti, mikä innoitti Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä. Tutankhamonin hauta aukaistiin Egyptissä Kuninkaiden laaksossa vuonna 1922, mikä aloitti Tutankhamon-innostuksen eri maissa. Alkuluvusta tulee myös Tutankhamon-kirjan loppukaneetti, sillä siinä käsitellään muutenkin Tut-manian esiintymistä Suomessa – aihe, joka jäi käsittelemättä Silverin aiemmassa kirjassa.

Faarao Ekhnaton, josta käytetään lähteestä riippuen myös nimeä Akhenaton, oli Tutankhamonin isä. Alkuluku selvittää, kuinka Ekhnatonin hahmo kiehtoi sekä Waltaria että muita ajan kirjailijoita ja tutkijoita. Waltarin aiemmat egyptiläisaiheiset runot ja Akhenaton-näytelmän voi nähdä osana matkaa Sinuhe egyptiläisen kirjoittamiseen.

Waltari avasi Lähi-idän kulttuureja kaksiosaisessa Muinaisajan ihmeet -suurteoksessa, joka ilmestyi WSOY:n kustantamana 1930-luvulla. Waltari toimitti tämän teoksen yhdessä Ilmari Jäämaan kanssa. Silver tekee selväksi, miten merkityksellinen tämä kokemus oli Waltarille hänen kuvatessaan menneitä korkeakulttuureja.

Kirja seuraa Sinuhen jalanjäljissä Thebasta ja Ekhnatonin kaupungista (nykyinen Tell el-Amarna) ympäri mennyttä Lähi-itää: Sinuhe asettautuu ensin Simyraan nykyisen Syyrian rannikolla, matkaa Mitanniin ja Babyloniin, suuntaa sitten heettien maahan ja sieltä Kreetalle. Lopulta hän palaa ensin Simyraan ja sitten takaisin Egyptiin. Koko matkan ajan Silver analysoi Waltarille saatavilla olleita lähteitä ja eri kuvausten pohjaa.

On selvää, että projektilla oli rajattu kysymyksenasettelu ja sen vastaukset on selvästi esitetty kirjan sivuilla. Koska kirjan sivumäärä on rajattu, siinä ei luoda yksityiskohtaista kuvaa siitä, mitä nykyisin tiedetään esimerkiksi Babylonian kuninkaallisista palatseista tai heettien keskuksista. Tämä on ehkäpä kirjan hukattu mahdollisuus. Hetkellisesti nykytietämyksen esittely on syvällisempää, kuten esimerkiksi Kreetan muinaistiedon kohdalla, mutta toisaalla etenkin heettiläisen kulttuurin kohdalla kuva jää rajalliseksi.

Lisäksi kaikkein viimeisin tietämys ei saa aina kirjassa huomiota. Tämä on selvintä Ehnatonin kaupungin kohdalla, missä ei perehdytä Amarna-projektin tuloksiin. Edesmenneen professori Barry Kempin johtama projekti oli kytköksissä Cambridgen yliopistoon. Kempin julkaisuihin ei viitata kirjassa. Pienenä virheenä Tell el-Amarna on jäänyt pois paikannimihakemistosta.

Kirjan loppuluku ”Teoksen ilmestymisen jälkimaininkeja” käy läpi lyhyesti Sinuhe egyptiläisen julkaisuaikaan saamat arvostelut, sen käännökset ja siitä tehdyt näyttämösovitukset. Tätä osuutta olisi voinut laajentaakin: ainakin itseäni olisi kiinnostanut tiedot Sinuhe egyptiläisen painosmääristä. Se, montako painosta kirjasta on otettu ja paljonko sitä on myyty Suomessa ja muuallakin, voisi antaa käsityksen siitä, miten kirja on ollut esillä lähes joka kodissa. Amerikan myynnistä annetaan tarkempi luku mutta vain ohimennen.

Silveriä täytyy kiittää selväsanaisesta ilmaisusta, joka selvittää tarvittaessa arkeologista erikoissanastoa ja muistaa aina palauttaa lukijan muistiin aiheiden aikaisempia mainintoja kirjassa. Kirjan lukeminen ei vaadi erikoisosaamista, vaan avautuu kaikille lukijoille koulutukseen katsomatta.

Kirja on selkeästi tekstiarkeologinen. Siinä käytetään laajasti ja yksityiskohtaisesti Waltari-tutkimuksen tuloksia. Itse pidin kiehtovina Waltarin naishahmoja, jotka vaihtelivat miestensyöjä Neferneferneferistä traagiseen Mineaan ja viimeiseen suureen rakkauteen Meritiin. Siksipä olisi ollut kiinnostavaa, jos kirjassa olisi ollut Waltarin elämän ja hänen elämänsä naisten lyhyt esittely.

Lähi-itä kiehuu, ja monet sen korkeakulttuurien kohteista ovat tällä hetkellä saavuttamattomissa. Tämä näkökulma ei tule esille kirjan sivuilla. Sydämeni säröttyi lukiessani Gazasta, joka on nyt moderneina raunioina, ja saadessani käsityksen sen merkityksellisyydestä myös menneisyydessä.

Nykymatkustamisen haasteita, jossei Lähi-idän nykyhistoriaa, olisi ehkä voinut raottaa yhdessä tietolaatikossa. Kirja pysyttäytyy turvallisesti 1930-luvun ja 1950-luvun Lähi-idässä. Kirjan pohjalta on selvää, että Suomessa olisi ehkä tilausta esimerkiksi Libanonin tai Irakin korkeakulttuureja käsitteleville teoksille.

Silverin Lähi-idän alueen tuntemus tulee selväksi kirjan sivuilta. Alueella tuskin on maata, jonka tutkimukseen hänellä ei olisi suhdetta, joko oman työnsä tai tuntemiensa kollegojen kautta. Tämä tietämys heijastuu kaikessa jo itse kirjaideasta aina lähdeluetteloon asti. On ihailtavaa, että Silver käyttää asiantuntemustaan näin kokonaisvaltaisesti lukijan hyväksi.

Kokonaisuudessaan Sinuhe egyptiläisen maailma on ilahduttava lisä suomalaiseen tietokirjallisuuteen. Kirja yhdistelee tekstianalyysiä monitieteelliseen käsittelyyn. Se on pätevimmillään esitellessään Waltarille saatavilla ollutta tietämystä yksityiskohtaisesti. Se ei niinkään toimi perusteoksena Lähi-idän korkeakulttuureihin, vaan herättää lukijan kiinnostuksen alueen varhaishistoriaan.

Kirjan lukeminen ei edes välttämättä vaadi Sinuhe egyptiläisen lukemista: sen verran syvällisesti eri henkilöhahmot esitellään ja juonenkäänteitä seurataan. Kirjan luettuani mieleni tekee kuitenkin myös tarttua uudestaan Waltarin alkuperäisteokseen. Tämä lienee onnistumisen merkki.

•

Lue myös:

Antiikintutkimuksen puolesta

Ensimmäinen suomalainen Tutankhamon-kirja – Esillä aihepiirin viimeisin tutkimus

Monitieteiset menetelmät paljastavat keskiaikaisten tekstien likaisia salaisuuksia