Kuuntelin hiljattain kalliolaisessa baarissa naapuripöydästä, kun nuori mies jakoi kokemuksiaan opintoihin sisältyvästä työharjoittelusta. Hämmästyin kuvauksen psykologista hienostuneisuutta: harjoittelupaikan edellyttämä tunnetyö oli ollut niin kuormittavaa, etteivät miehen omat voimavarat olleet riittäneet.

Terapeuttinen puhe on kaikkialla. Trauman ja psyykkisten voimavarojen käsitteitä käytetään uutisvälineissä lähes päivittäin pandemian uuvuttamien kansalaisten tilan kuvailuun ja selittämiseen. Usein lainaukset positiivisen psykologian sanavarastosta on helppo sivuuttaa höttöpuheena, mutta terapiakieli toimii myös aidosti omakohtaisen ilmaisun välineenä.

Nuorten aikuisten taito sanoittaa tuntemuksiaan on eri tasolla kuin vanhemmilla sukupolvilla. Heillä on myös uusia toimintamalleja. On tilanteita, joissa terapiaan osallistumisesta puhutaan kuin kansallisvelvollisuutena. Esimerkiksi tuttavani mukaan tulevilla vanhemmilla voi olla velvollisuus purkaa tunnelukkojaan terapiassa, jotta he eivät välittäisi haitallisia ylisukupolvisia käyttäytymismallejaan omille lapsilleen.

Tutkimusten perusteella vaikuttaa siltä, että itsetuntemuksen ohella myös mielenterveyden ongelmat ovat yleistyneet. Onko yhteiskunnassa tapahtunut jokin merkittävä muutos, vai onko kyse siitä, että mielenterveyttä kuormittavia asioita osataan ja voidaan ilmaista avoimemmin kuin ennen?

Ilmiölle on useita mahdollisia selityksiä. Teoksessaan The Coddling of the American Mind (2018) yhdysvaltalaiset Greg Lukianoff ja Jonathan Haidt esittävät, että Yhdysvalloissa mielenterveyden ongelmien lisääntymisen syynä on turvallisuuskulttuuri: vanhempien hyvää tarkoittava pyrkimys suojella lapsia ja nuoria vaikeuksilta, ristiriidoilta ja ylipäätään epämukavilta kokemuksilta. Lukianoffin ja Haidtin mukaan lasten liiallinen suojelu estää heitä kehittämästä ristiriitojen sietämiseen ja ratkaisemiseen liittyviä taitoja, mikä lisää ahdistuksen, masennuksen ja itsemurhien ilmaantuvuutta.

Lukianoff ja Haidt suhtautuvat kriittisesti terapiapuheen leviämiseen. Näin tekevät myös Terapeuttinen valta -teoksen kirjoittajat, mutta heidän diagnoosinsa henkisen pahoinvoinnin lisääntymisestä on varsin erilainen. Lukianoff ja Haidt peräänkuuluttavat nuorten mahdollisuuksia kehittää resilienssiään, kykyä selvitä kohtaamistaan vaikeuksista. Terapeuttinen valta -teoksessa resilienssin vaatimusta pidetään uusliberaalin ajattelun oireena.

Teoksen kirjoittajien mukaan terapeuttisen kulttuurin vaara on, että se naamioi rakenteellisia yhteiskunnallisia ongelmia yksilön vajavaisuuksiksi. Terapiapuhe myös yksityistää ongelmien ratkaisut. Sen sijaan että esimerkiksi kohennettaisiin työoloja tai kevennettäisiin lukiolaisten työmäärää, oirehtivat yksilöt lähetetään työ- tai koulupsykologin vastaanotolle.

Terapeuttinen valta -teos koostuu johdannon ja yhteenvedon lisäksi neljästä osiosta, joiden artikkelit käsittelevät terapeuttisen vallan teemaa yhteiskunnan eri osa-alueilla. Ensimmäinen osio tarkastelee kansalaisuutta ja poliittista osallistumista, toinen kuntouttavia yhteisöjä ja instituutioita, kolmas terapeuttisen vallan sukupuolittuneisuutta ja neljäs terapeuttisen hallinnan kytkeytymistä uusliberaaliin yrittäjämielenlaatuun.

Menetelmiltään Terapeuttinen valta -teos edustaa laadullisiin aineistoihin nojaavaa yhteiskuntateoriaa. Haastattelut, osallistuva havainnointi ja politiikkadokumenttien kriittinen luenta muodostavat kirjan empiirisen perustan. Aineistoja tulkitaan kansainvälisen terapeuttista valtaa käsittelevän tutkimuskirjallisuuden valossa.

Kirja tarjoaa teoreettisesti melko yhtenäisen terapeuttisen vallan luennan, joka ammentaa ranskalaisen Michel Foucault’n ajattelutavasta. Yhtäältä terapeuttinen valta nähdään yhteiskunnallisena vallankäyttönä, jossa yhdistyvät psykologiasta ja terapiamuodoista kumpuavat sanastot, arvot ja toimintatavat. Toisaalta sitä kuvataan sellaisten käytäntöjen kokonaisuudeksi, jossa ihmiset oppivat löytämään itsestään ja omista vajavaisuuksistaan syitä ja ratkaisuja kohtaamiinsa ongelmiin, kuten köyhyyteen, työttömyyteen ja koulutuksen puutteeseen.

Yhteiskunnan terapisoituessa psykologia-alan ammattilaisten käytöstä peräisin olevat puhetavat valuvat arkipuheeseen. Kirjan aineisto välittää kuvan siitä, kuinka niin nuoriso-ohjaajat ja sosiaalityöntekijät kuin heidän asiakkaansakin ovat sisäistäneet terapeuttisen diskurssin. Terapeuttisessa vallassa on siis kyse arkisista käytännöistä, joilla esimerkiksi työttömät työnhakijat tai ylityöllistetyt hoitotyöläiset pyrkivät jäsentämään omaa kokemustaan. Kirjoittajat kysyvät, millaisia laajempia seurauksia tällä on yhteiskunnan ja oikeudenmukaisuuden kannalta.

Terapeuttisen vallan voimistuessa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta koskevat keskustelut muuttuvat. Niiden painopiste siirtyy aineellisten resurssien jakamista koskevista kamppailuista psyykkisen hyvinvoinnin kysymyksiin. Lisäksi terapeuttisia ratkaisumalleja markkinoidaan epärealistisilla lupauksilla, joita on usein mahdotonta lunastaa.

Monet teoksen kirjoittajista näkevät yhteyden terapeuttisen vallan ja uusliberaalin yrittäjähenkisyyden välillä. Kirjan luvuissa tämän yhteyden luonnetta ei yksityiskohtaisesti analysoida, mutta se liittyy selvästi yksilön vastuun korostamiseen. Useat kirjoittajat näkevät myös yhteyden terapeuttisen vallan nousun ja perinteisen työväenliikkeen vaikutusvallan vähenemisen välillä.

Kirjan läpi kulkee ajatus haavoittuvuudesta. Kirjoittajien mukaan terapeuttisen vallan yltyessä yhä useampi elämän osa-alue alkaa vaikuttaa vajavaiselta. Onko niin, että positiivinen psykologia ei kykene käsittelemään ihmiselämään luonnollisesti kuuluvia traagisia piirteitä, kuten vaikkapa läheisen kuoleman aiheuttamaa surua, ja päätyy siksi laajentamaan patologisen aluetta?

Toisaalta haavoittuvuuden esiintuomiseen liittyy myös terapeuttisen vallan mahdollisesti myönteinen vaikutus, kuten Sanna Rikala huomauttaa artikkelissaan. Ymmärrys haavoittuvuudesta voi lisätä sosiaalista oikeudenmukaisuutta, jos se tekee näkyviksi marginaalisessa asemassa olevien ihmisten kärsimystä ja nostaa sitä poliittiseksi huolenaiheeksi.

Psykologisen asiantuntijatiedon voima perustuu siihen, että se voi kertoa meille tieteeseen perustuvia totuuksia itsestämme. Kirjan lukujen välillä on jännitteitä siinä, kuinka tämä terapeuttisuuden ja asiantuntijuuden välinen suhde ymmärretään.

Esimerkiksi Suvi Salmenniemi käsittelee artikkelissaan kristallipuoluetta ja sen piirissä vaikuttavia vaihtoehtoisen terapian käytäntöjä, kuten enkelihoitoja ja homeopatiaa, jotka asettuvat vaihtoehdoiksi tieteelliselle asiantuntijatiedolle. On mielestäni kyseenalaista, onko tässä edelleen kyse samasta terapeuttisesta vallasta, jota teoksen muut luvut käsittelevät.

Myös Elina Ikävalkon luvussa ajaudutaan oudon syvälle vaihtoehtoisten hoitojen maailmaan ja jopa vaihtoehtoisen tiedon käsitteen äärelle. Artikkelissa kyseenalaistetaan vallitseva tilanne, jossa vaihtoehtoinen tieto ei ole samassa asemassa lääketieteellisen tiedon kanssa, vaan kaikki ”muu” tapahtuu lääketieteellisen tiedon ehdoilla.

Hanna Ylöstalo ja Katri Otonkorpi-Lehtoranta tarkastelevat luvussaan kokeilukulttuuria, joka on yleistynyt julkishallinnossa 2010-luvulta alkaen. He nostavat esiin kaksi sen keskeistä piirrettä. Ensinnä he paikantavat kokeilukulttuurin juuret psykologiaan ja käyttäytymistieteisiin. Toiseksi kokeilukulttuuri edustaa kirjoittajien mukaan yrittäjämäistä suhdetta tietoon. Kumpikin väite on ymmärrettävä mutta kiistanalainen.

Pitää toki paikkansa, että monet hallinnolliset kokeilut ovat liittyneet yrityksiin soveltaa käyttäytymistieteellistä tietoa politiikkatoimenpiteiden suunnitteluun. Välttämätön tämä yhteys ei kuitenkaan ole, kuten kirjoittajat itsekin ohimennen toteavat. Ilmeinen vastaesimerkki on vuosien 2017–18 perustulokokeilu, jossa 2000 työtöntä sai perustuloa ilman ehtoja tai tarveharkintaa. Se perustui pikemminkin taloustieteellisille oletuksille siitä, miten ihmiset tekevät taloudellisia valintoja, kuin psykologisia säännönmukaisuuksia koskevaan tietoon.

Kokeilukulttuurin ja yrittäjämäisyyden välinen yhteys on vielä edellistä hatarampi. Kirjoittajien mukaan yrittäjämäinen mielentila näkyy kokeilujen ilmentämässä suhtautumisessa epävarmuuteen. Koska politiikkatoimenpiteiden vaikutuksia on vaikea ennustaa, täytyy rohkeasti kokeilla, ottaa riskejä ja oppia epäonnistumisista.

Toki moni yrittäjä toimii tämän tyyppisen epävarmuuden alaisuudessa, mutta on harhaanjohtavaa nimetä kaikki epävarmuuden hallinta yrittäjämäisyydeksi. Kyse on yrittävästä suhteesta tietoon samanlaisessa merkityksessä kuin puhutaan esimerkiksi yrityksen ja erehdyksen menetelmästä. Siinä ei kuitenkaan ole mitään erityisen uusliberalistista tai terapeuttisuuteen liittyvää.

Kokeilut ovat toisinaan edustaneet myötähäpeää herättävää pöhinäkulttuuria. Silti voitaisiin jopa ajatella, että ne kykenisivät parhaimmillaan toimimaan vastavoimana rakenteellisia ongelmia väistelevälle terapeuttisuuteen nojaavalle hallintokulttuurille. Kokeiluja oikein toteuttamalla voidaan luotettavasti tutkia rakenteellisten muutosten vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan.

Kirjan kolmannen osion avaa Marjo Kolehmaisen luku, joka käsittelee parisuhteen tunnesääntöjä. Se tekee teoreettisesti kiinnostavan laajennuksen soveltaessaan terapeuttisen vallan käsitteistöä yksityiselämän alueelle. Kolehmainen esittää, että terapeuttinen valta normittaa parisuhteen käytäntöjä ja uusintaa olemassa olevia sukupuolihierarkioita.

Luvun näkökulma vaikuttaa kuitenkin yllättävän yksioikoiselta. Kolehmainen korostaa naisten alistettua asemaa parisuhteeseen kohdistuvissa terapiakäytännöissä. Luulisin kuitenkin, että terapiakulttuurin uudet tunnesäännöt puuttuvat usein myös miesten olemisen tapaan, ja voivat haastaa perinteisiä maskuliinisen käyttäytymisen malleja – usein hyvin perustein.

Miesten asemaa käsittelevä Henri Hyvösen artikkeli käsittelee maskuliinisuuden ja sen ilmaisun muutosta. Se täydentää näin Kolehmaisen luvun näkökulmaa.

Kaiken kaikkiaan Terapeuttinen valta -teos saa aikaan kriittiselle yhteiskuntateorialle tyypillisen reaktion: analyysit ovat usein tarkkanäköisiä ja tuovat näkyviin arkipäiväisiä (itse)hallinnan käytäntöjä.

Lukiessani päädyin kuitenkin pohtimaan kysymystä terapeuttisen vallan vaihtoehdoista. Mikäli terapian, kuntoutuksen sekä lopulta koulutuksen ja kasvatuksenkin instituutiot päätyvät osallistumaan uusliberaaliin hallinnan kulttuuriin, miltä niiden vaihtoehdot voisivat näyttää?

Terapeuttisen vallan vaihtoehtoja teos hahmottelee vain vähän. Moni kirjan luku peräänkuuluttaa perinteistä luokkatietoisuutta, joka voi toimia yksilöllistävän hallintakulttuurin vastavoimana.

Tässä suhteessa hyvinvointivaltio asettuu teoksessa mielenkiintoiseen jännitteeseen. Yhtäältä se näyttäytyy terapiavallan käytäntöjen toimeenpanijana, mutta toisaalta juuri pohjoismainen hyvinvointivaltio on kenties onnistunein esimerkki vahvojen yhteiskunnallisten turvaverkkojen kehittelystä ja sosiaalisen liikkuvuuden edellytysten rakentamisesta.

Entä millaisia vaihtoehtoja terapeuttiselle hallinnalle on tarjolla yksilötasolla? Mikäli kuntouttamisen ja toipumisorientaation käytännöt ovat osa uusliberaalia koneistoa, miltä niiden vaihtoehdot näyttävät?

Sanna Rikala mainitsee artikkelissaan yhden vaihtoehdon. Kuvatessaan mielenterveysongelmista kärsivien nuorten elämää Rikala näkee heidän neuvottelevan oikeudestaan ”olla sairas ja heikko ja määritellä itse sairaana olemisen ja toipumisen ehdot”.

Terapeuttisen vallan analyysin vaarana on, että se tulee luokitelleeksi lähes kaiken aktiivisen toimijuuden ja vastuunottamisen yrittäjämäisen terapiakäyttäytymisen piiriin. Näin tuskin kukaan kuitenkaan haluaisi väittää.

Osittain kyse on varmaankin menetelmällisestä haasteesta, joka vaivaa yhden keskeisen käsitteen ympärille rakentuvia tutkimusohjelmia: jos ainoa työkalu on vasara, kaikki näyttää naulalta.

Yksi ratkaisu terapeuttisuuden käsitteen paisumiseen on tehdä käsitteellinen erottelu terapeuttisuuden ja psykologisen lukutaidon välillä. Psykologista lukutaitoa voisi luonnehtia tutkittuun tietoon perustuvaksi ymmärrykseksi omasta mielestä.

Nykytutkimukseen nojaten ihminen voidaan nähdä rajallisesti rationaalisena olentona, jolla on kuitenkin kyky tarkastella omaa olemistaan, tulla ainakin osittain tietoiseksi oman mielensä säännönmukaisuuksista ja muokata sen perustella itseään. Esimerkiksi meditaatio tai mindfulness eivät tästä näkökulmasta välttämättä näyttäydy ainoastaan sisäistettynä terapeuttisena hallintana. Ne ovat esimerkkejä psykologiseen tietoon perustuvasta itsetuntemuksen harjoittamisesta, jotka ei ilmennä terapeuttisuudelle ominaista haavoittuvuuden tai ripittäytymisen eetosta.

Tästä huolimatta psykologinen tieto on kuitenkin ehkä aina erityislaatuista ja foucault’laisessa mielessä ”vaarallista”. Se on intiimiä tietoa itsestä, joka antaa kokemukselle käsitteellisen hahmon. Kanadalaisen Ian Hackingin psykiatrisia luokituksia koskevat tutkimukset havainnollistavat ajatusta hyvin: inhimillinen kokemus ottaa käsitteellisen hahmon vasta tietyn puhetavan myötä. Ahdistuksen tunnetta ja alakuloa on aina ollut olemassa. Eri aikojen ja kulttuurien tavat käsitteellistää näitä tiloja, diagnoosit, kuitenkin antavat kokemuksille muodon tuoden ne kommunikaation ja järkeilyn piiriin.

Tällä tavoin terapeuttinen tieto muokkaa ja tuottaa minuutta 2020-luvun yhteiskunnissa. Se tarjoaa linssin, jonka läpi kuvaamme, selitämme ja suunnittelemme toimintaamme.