Ensimmäinen Kynällä raivattu reitti -kirjassa esitelty kirjailija on Regina von Birchenbaum, joka eli 1600-luvulla. Häneltä on säilynyt jälkipolville yksi runo, jossa kirjailija kertoo elämästään. Kirjan nuorin kirjailija on vuonna 1919 syntynyt Helvi Juvonen, oman elämänsä kautta kirjoittava runoilija hänkin. Väliin mahtuu 33 muuta kirjailijaa sekä muutama muu lyhyesti esitelty nainen. Useimmat heistä kirjoittivat proosaa, joillakin, kuten Maila Talviolla teosluettelossa on runsas 50 nimikettä, toisilla vain pari.

Anne Helttunen ja Annamari Saure ovat kirjoittaneet jokaisen henkilöartikkelin loppuun pohdinnan lähdeaineistosta ja selvityksen päähenkilön kirjojen saatavuudesta. Näissä laatikoissa kerrotaan myös kirjoittajien suhteesta kuhunkin kirjailijaan.

Tutkimusprosessin kuvaaminen tuo mukavan läheisyyden kirjoittajien kanssa. Helena Westermarckin Mina levnadsminnen -muistelmiin tutustumisesta he kertovat: ”Yli 600 sivuisen, vanhahtavalla ruotsilla kirjoitetun teoksen lukeminen oli meille haastava ja antoisa seikkailu.”

Kirjassa kuvataan myös päähenkilöiden elämään kiinnittyviä teemoja, kuten kirjallisuuden valtionpalkintoa, naisten kirjoittamia salapoliisiromaaneja, tieteiskirjallisuutta, naisten sairastelua yhteiskunnallisena ilmiönä tai vaikkapa Valkonauha-järjestöä. Jotkut artikkelit tuntuvat kovin pintapuolisilta, jos lukija sattuu olemaan perehtynyt teemaan. Kirja on kuitenkin epäilemättä tarkoitettu laajalle lukijakunnalle, joten nämä lyhyet esittelyt puoltavat paikkaansa. Ison teeman, kuten yhteiskunnallisen äitiyden kattava kuvaaminen kahdella sivulla onkin likimain mahdotonta.

Teoksen takakannessa esitetään kolme kysymystä: Millaista kirjoittavan naisen elämä on ollut, mitä naiset ovat halunneet sanoa ja miksi niin moni nainen on jäänyt kirjallisuushistorian ulkopuolelle? Lähestyn kirjaa näiden kysymysten kautta.

Luettuaan kirjan toteaa väistämättä, että ei ole olemassa mitään yhtenäistä naiskirjailijan identiteettiä. Kirjailijat olivat vakaasti koko elämän kestävissä avioliitoissa tai valitsivat tietoisesti naimattomuuden. He olivat Elina Vaaran lailla eronneita ja karanneita. He elivät toisen naisen kanssa, kuten Hanna Ongelin.

Kirjailijat saattoivat olla huippurikkaita kuten Olly Donner tai sinnitellä jatkuvasti toimeentulon rajoilla. Useimmat elättivät itse itsensä – monesti opettajina. He olivat terveitä tai jatkuvasti sairastelevia, alkoholi- ja lääkeriippuvaisia, mielenterveysongelmien kanssa kamppailevia tai tasaista elämää eläviä. He matkustelivat Iris Uurron tavoin, mutta viihtyivät myös kotona.

Carolina Runebergia kuvattiin isoksi ja epänaisellisesti käyttäytyväksi. Hän jopa istui polvi toisen polven päällä ja uskalsi julkaista kirjan ihan omalla nimellä. Saima Harmaja eli tuberkuloosia sairastavan nuoren neidon elämää. Ain Elisabet Pennanen taas omannäköistä boheemielämää, josta Aaro Hellaakoski kirjoitti: ”Ne taiteilijat, joitten persoonallinen erikoisuus on erittäin silmiinpistävä, tekevät viisaammin, jos koittavat erikoisviettiään mahdollisimman paljon viilentää…”

Osaa kannustettiin uran alusta lähtien. Toisten taival oli hankalampi. Oli vähän aikaa ja tilaa kirjoittamiselle. Joillakin oli laaja verkosto ja paljon ystäviä, jotkut valitsivat yksinäisyyden. Osa seurusteli muiden kirjailijoiden kanssa, osa asettui kirjailijayhteisön ulkopuolelle tietoisesti tai lappilaisen Martta Haatasen tavoin ihan vain maantieteellisistä syistä.

Kirjailijanaiset olivat Sara Wacklinin tavoin ahkeria ja sitkeitä sekä pääsääntöisesti aikaansa edellä. He olivat kukin omalla tavallaan itsenäisiä ja tekivät rohkeita valintoja. He olivat lahjakkaita ihmisiä, joilla oli sanottavaa ja sanomisen palo.

Jotkut kirjoittivat nuorisolle ja pyrkivät samalla välittämään omaa arvomaailmaansa. Rebekka Räsänen asetti kaupungin ja maaseudun tai köyhän ja rikkaan kohtaamaan toisensa. Keskeistä oli heikompien auttaminen.

Helga Nuorpuu piti nuorille kirjoittamista pelottavan edesvastuullisena. Alli Nissinen kirjoitti sivistääkseen lapsia ja helpottaakseen opettajien työtä.

Elsa Soini kuvasi modernia kaupunkilaiselämää, tunnetuimmasti Suomisen perheen kautta. Toisille elämän ja kuoleman tai oman raskaan taakan kuvaaminen runoissa oli jälkipolville jätetty perintö.

Naisen elämän eri puolet ovat kuitenkin Kynällä raivattu reitti -kirjassa esiteltyjen kirjailijoiden kaikkein keskeisin teema. Regina von Birchenbaum sopii hyvin kulkueen ensimmäiseksi, sillä hänen runonsa kuvaa naisen elämän tapahtumia henkilökohtaisten kokemusten kautta. ”Rakkaus voitti ylpeyteni. Niin heikoksi myönnän itseni, sillä olen lihaa ja verta.”

Erityisesti 1800-luvulla kirjoittaneet naiset pyrkivät tuomaan esille yhteiskunnan epäkohtia. He kirjoittivat maattomien asemasta, yhteiskuntaluokkien välisestä kuilusta, rikkaiden röyhkeydestä, köyhänhoidon ongelmista, huutolaislapsista, mielenterveyspotilaista – ihmisistä, jotka elivät yhteiskunnan laitamilla.

Monet varhaisista kirjailijoista toimivat Selma Anttilan tavoin aktiivisesti erilaisissa yhteiskunnan uudistamiseen tähtäävissä yhdistyksissä, raittius- ja naisliikkeessä, rauhantyössä, työväenliikkeessä, kansansivistystoiminnassa ja eläintensuojelussa. Suomalaisen naisliikkeen pyrkimys tasoittaa ihmisten elämän ehtoja ja lisätä hyvinvointia – 1800-luvun naisten suuri projekti – näkyy vahvasti kirjailijoiden tuotannossa. ”En ole turhamaisuudesta kirjoittanut. Tein sen kansani hyväksi.”

Kirjailijat syväluotasivat naisen mieltä. Marja Salmelan naiset ovat vaikeiden päätösten edessä. Aino Malmberg tuotti uudenlaista, vapauteen perustuvaa naiskuvaa. Monet kuvasivat tavallisen ihmisen elämää ja ihmisten välisiä suhteita – naisen näkökulmasta.

Kaksinaismoraali ja naiseus ilmiönä on monen kirjailijan teema, joko suoraan sanottuna tai rivien välissä. Kirjailijat osoittavat, miten naisiin kohdistui aivan erilaisia odotuksia kuin miehiin ja miten naiset ovat ihmisiä haluineen ja vietteineen.

Noin 80 prosenttia kirjallisuushistorioissa esitellyistä kirjailijoissa on miehiä. Joukkoon mahtuu monia naisiakin – ainakin pienellä maininnalla. Minna Canth saa eniten tilaa, Isa Asp taas pari riviä. Sain roolin johon en mahdu -teos (1989) kuvaa suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja, mutta sitä varten on pitänyt kirjoittaa ihan oma kirjansa.

Kynällä raivattu reitti ei lopulta anna vastausta alaotsikon kysymykseen. Lukijan täytyy päätellä itse.

Vaikuttaa siltä, että monet kirjailijanaisista olivat jollakin tavalla liikaa: Hilja Pärssisen lailla liian poliittisia, Hilja Haahden lailla liian uskonnollisia, liian erikoisia, liian radikaaleja, liian boheemeja, liian kaukana helsinkiläisestä kirjallisuuseliitistä.

Moni painosten kuningatar sai ajanvietekirjailijan leiman. Rakkaudesta kirjoittavat naiset luovat romanttisesta naisviihdettä, miehet taas ajankuvaa, toteaa Lempi Jääskeläisen tuotantoa tutkinut Anna Kortelainen. Lasten- ja nuortenkirjallisuus ei näytä sopivan kirjallisuuden kaanoniin.

V. A. Koskenniemi toivoi Hilja Valtosen ottavan askeleen kohti varsinaista kirjallista kertomataidetta. Samaan aikaan pidettiin suorastaan luonnonvastaisena, että nainen voisi olla Valtosen lailla humoristi.

Monet kirjassa esitellyistä kirjailijoista olivat aikanaan arvostettuja ja palkittuja, jotkut useaan otteeseen. Kolme kertaa Nobel-ehdokkaaksi nimetty Sally Salminen määriteltiin Suomessa aluksi perinteitä vaalivaksi kansankuvaajaksi. Myöhemmin kriitikot eivät pitäneet hänen naisen tunnoista ja seksuaalisuudesta kertovista kirjoistaan. Niin tai näin – aina väärinpäin. Fredrika Wilhelmina Carstensin ainokainen Murgrönan teilattiin julmalla kritiikillä.

Jäin miettimään kirjallisuudenhistorioiden valintoja. Olisiko Fredrika Runeberg mainittu, jos hän ei olisi ollut Runebergin puoliso? Tuntisimmeko Emilie Björksténin ilman kansalliskirjailijan muusan roolia? Entä L. Onerva ja hänen kuuluisat puolisonsa? Ketkä ovat painuneet unholaan?

Kirjoittajat nostavat esille tuttuja hahmoja, mutta kertovat heistä tiiviissä muodossa yllättävän paljon. Luulin tuntevani Elsa Heporaudan ihan kohtuullisen hyvin, mutta Anne Helttusen ja Annamari Sauren ansiosta sain hänestä paljon aikaisempaa laajemman kuvan. Samoin Hella Wuolijoesta piirtyi todella monitahoisen naisen profiili.

Kirja saa kysymään, miksi en ole koskaan kuullut Matilda Roslin-Kalliolasta? Entä Theolinda Hahnsson, joka julkaisi ensimmäisen suomenkielisen novellin Haapakallio (1869) vuotta ennen Aleksis Kiven Seitsemää veljestä.

Tunsin useimmat kirjassa esitellyt naiset ennestään, mutta yhteen kirjaan sijoitettuna heidän merkityksensä yhteiskunnan rakentajina tulee hyvin esille. Kaunokirjalliset ansiot eivät ole välttämättä ainoa tärkeä tekijä. Kirjailijat myös muuttavat teksteillään yhteiskuntaa. Kynällä raivattu reitti kuvaa hyvin sitä, miten kirjailijat nostavat esille uusia asioita ja samalla laventavat ihmisten mahdollisuuksia valita omannäköisensä elämänpolku.

•

Lue myös:

Anni Swan muovasi uudenlaisen ihanteen, jossa tytöt olivat rohkeita ja päättäväisiä – Elämäkerta kuvaa kirjailijan omaa ristivetoa aikansa paineissa

Maissi Erkko – tulisieluinen nainen miesten varjossa

Helmi Krohn koki ulkopuolisuutta kulttuurisuvussa mutta löysi kotinsa spiritualismista