Nykyisen Euroopan juuret ovat keskiajalla. Sen aikana antiikin arvoista ja perinnöstä, kristinuskon käytännöistä ja paikallisista tavoista muovautui meille nykyisinkin tuttu ajatus yhteisestä eurooppalaisesta kulttuuripiiristä. 

Tärkein työkalu keskiajan Euroopan kehityksessä ei ollut miekka tai aura – vaan kirja. Kirjoitettu sana oli aikansa ylivoimainen informaatioteknologia, jonka välityksellä ajatuksia voitiin säilöä sukupolvelta toiselle ja siirtää pitkiä matkoja. Kirjoittamiseen nojautuivat yhteiskunnan kulmakivet, kuten muistiin merkityt uskonkappaleet, kirjoiksi kootut lait, kaupan kansainväliset verkostot ja nykyisyydestä ikuisuuteen velvoittavat sopimukset.

Kirjallinen kulttuuri tarjoaa tutkijalle parhaan ja laajimman näkymän keskiajan vuosisatoihin. Harmi kyllä, kyse ei ole vapaasta maisemasta vaan pikemmin kurkistusaukosta, sillä keskiaikaisia kirjallisia lähteitä on tuhoutunut suunnaton määrä. On arvioitu, että keskiajalla käsin kirjoitetuista ja painetuista miljoonista kirjoista on säilynyt meidän päiviimme alle kymmenesosa. Erilaisten asiakirjojen osalta tilanne on vielä huonompi: kenties vain sadasosa aikanaan laadituista teksteistä on nykytutkijan käytettävissä. Silti keskiaikaisia kirjallisia lähteitä on säilynyt edelleen satoja tuhansia.

Kun päätelmät menneisyydestä on tehtävä näin laajan mutta samalla hyvin vajanaisen aineiston pohjalta, tutkijan on hiottava metodologiset aseensa äärimmilleen. Seuraavassa esittelen kolmea viimeaikaista oivallusta, joiden avulla keskiaikaiset tekstit saadaan kertomaan menneestä mahdollisimman kaunopuheisesti. Ne liittyvät kirjojen ja asiakirjojen valmistamiseen, tekstien leviämis- ja kehityshistorian rekonstruoimiseen sekä vuosisatojen takaisen kirjallisen maun selvittämiseen.

Tekstit, asiakirjat ja kirjat olivat keskiajalla hankalia valmistaa. Niiden laatiminen edellytti arvokkaita materiaaleja ja laajaa tietotaitoa, joiden tutkiminen antaa tietoa kulttuurisista ja taloudellisista verkostoista. 

Keskiajan käytetyin kirjoitusalusta oli pergamentti, jota saatiin esimerkiksi vasikan, lampaan tai vuohen nahasta. Valmistusprosessi oli monimutkainen, ja käytetyissä materiaaleissa ja lopputuloksessa oli eroja, jotka kertovat tietotaidon leviämisestä ja sen muokkaamisesta.

Perinteisesti pergamenttieläinten jäljille on yritetty päästä tarkastelemalla nahan pinnassa toisinaan näkyviä karvatuppia ja päättelemällä niiden perusteella, mistä otuksesta kirjan lehti oli valmistettu. Tulokset ovat useimmiten vaatimattomia ja epävarmoja. Lajinmääritys ei useinkaan onnistu, ja varmakaan tieto vain eläimen lajista ei auta tutkijaa kovin pitkälle keskiajan kirjallisen kulttuurin hämäriin.

Muutama vuosi sitten oivallettiin kuitenkin, että pergamenttia voi lähestyä myös biomolekyylien tutkimuksen modernein menetelmin. Koska pergamentti on nahkaa, se sisältää esimerkiksi DNA:ta ja proteiineja. Niiden tutkimus avaa täysin uusia mahdollisuuksia keskiaikaisten käsikirjoitusten ja kirjojen aineellisen puolen tuntemukseen. Tutkimussuuntausta kutsutaan biokodikologiaksi.

Image

DNA- ja proteiinitutkimus voivat parhaassa tapauksessa paljastaa kirjalliseksi lähteeksi päätyneen eläimen lajin, sukupuolen, ruokavalion, kotiseudun, iän ja mahdolliset sairaudet. Tämänkaltainen tieto tuo käsikirjoitustutkimukseen mukanaan aivan uuden puolen, joka liittää kirjallisen kulttuurin ruohonjuuritason käytännöt suoraan esimerkiksi keskiajan taloudellisiin ja koulutuksellisiin verkostoihin ja niiden tuntemukseen. 

Aiemmat luonnontieteelliset analyysit, kuten radiohiiliajoitus, edellyttivät varsin suurta näytettä, ja vain harva arkisto tai kirjasto suostui näytteen leikkaamiseen irti arvokkaan keskiaikaisen teoksen sivuilta. Vajaa vuosikymmen sitten Sarah Fiddyment kollegoineen kehitti kuitenkin uuden menetelmän näytteenottoon. He havaitsivat, että kun pergamenttia pyyhkii tavallisella pyyhekumilla, kumista irtoava puru sisältää riittävästi näytettä biokodikologiseen analyysiin. Taustalla on sama mekanismi kuin jos hankaat ilmapallolla hiuksiasi: hiuksesi nousevat pystyyn, kun taas pyyhekumin tuottama hankaussähkö saa pergamentista irtoamaan DNA:ta ja proteiineja.

Keskiaikaiset tekstit kirjoitettiin ja painettiin musteella, jonka koostumus vaihteli ajasta ja paikasta toiseen. Erilaisia mustereseptejä oli lukemattomia, ja niihin käytettyjä ainesosia sanelivat perinteet, uudet innovaatiot sekä etenkin käytettävissä olevat väripigmentit. Esimerkiksi Suomessa ei ollut helposti saatavilla moneen eteläisempään reseptiin kuuluvaa akaasian mahlaa tai Afganistanista tuotua lasuurikiveä, vaan ne oli korvattava paikallisin aineksin. Siksi musteiden pigmenttien tutkimus kertoo omaa tarinaansa materiaalisista kulttuuriyhteyksistä ja kirjallisen tietotaidon verkostoista. 

Pigmenttejä tutkitaan nykyisin erilaisin alkujaan muihin käyttöihin kehitetyin kuvantamismenetelmin, kuten Raman-spektroskopialla, röntgenfluoresenssispektrometrialla ja hyperspektrikuvauksella. Niiden avulla voi analysoida ja lopulta vertailla eri musteiden koostumusta.

Kuvatut menetelmät tekevät Suomessa tuloaan keskiajan kirjallisen kulttuurin tutkimukseen. Niitä hyödyntää esimerkiksi Suomen Akatemian rahoittama CHARM (Combining Humanities And natural science Research to study Medieval texts, scribes, and craftsmanship) -projekti, jossa perehdymme Tuuli Kasson kanssa kirjojen ja asiakirjojen tuotantoon keskiajan Suomessa. Samoja menetelmiä käyttää myös Euroopan tutkimusneuvoston rahoittama kansainvälinen CODICUM-hanke, jossa suomalaiset ovat keskeisesti mukana.

Kulttuurimme perusta rakennettiin keskiajalla teksteistä. Jo vuosisatoja sitten oivallettiin, että avain niiden leviämisen, vaikutuksen, muuntumisen ja kehityksen ymmärtämiseen löytyy tavasta, jolla tekstit tuotettiin. Aina kirjapainotaidon kehittämiseen saakka kaikki tekstit kirjoitettiin näet käsin. 

Käsin kirjoittaessa tai kopioidessa teksti muuttuu väistämättä. Ihminen tekee helposti virheitä: jokin sana jää kopioimatta, silmä hyppää rivin yli, kääntää pari sanaa toiseen järjestykseen tai ei saa selvää aiemmasta, korva kuulee sanelun väärin tai mieli muistaa näennäisen tutun kohdan toisin.

Kirjoittajien virheiden ja tahallisten muutosten seurauksena nimellisesti sama teksti muuntui hiljalleen, kun sitä levitettiin ja kopioitiin yhä uudelleen. Kun kukin uusi kirjoittaja kopioi aiemmat muutokset ja lisäsi niihin omansa, tekstien erot kertautuivat. Lopulta pitkään käsin kopioituna levinneen tekstin jokainen nykyaikaan säilynyt kopio on käytännössä ainutkertainen ja poikkeaa hieman kaikista muista. 

Äkkiseltään lannistavalta tuntuva toisintojen kirjo on todellisuudessa tutkijalle siunaus. Ainakin teoriassa on mahdollista asettaa tekstin eri versiot keskinäisten eroavaisuuksiensa perusteella suhteelliseen kronologiseen järjestykseen, ikään kuin sukupuuksi. Tällaista saman kirjallisen teoksen eri versioiden keskinäisiä suhteita selvittelevää tutkimusta kutsutaan stemmatologiaksi. Sen kantava ajatus on, että mitä enemmän samankaltaisuuksia tekstit sisältävät, sitä lähempänä ne todennäköisesti ovat toisiaan tekstin kopioimisprosessia kuvaavassa sukupuussa.

Jo Erasmus Rotterdamilaisen (1466–1536) kaltaiset renessanssihumanistit pyrkivät pääsemään antiikin alkutekstien jäljille vertailemalle niiden eri versioita, siis soveltamalla stemmatologian perusajatusta. Pääsy tekstien alkujuurille ja kehityshistorian rekonstruoiminen oli kuitenkin erittäin hankalaa. Monet tekstit olivat olleet suosittuja vuosisadasta toiseen, ja niistä oli laadittu valtava määrä versioita. Kun jo muutaman kymmenen eri tekstiversion pohjalta voidaan muodostaa enemmän erilaisia tekstin polveutumista kuvaavia sukupuita kuin maailmankaikkeudessa on arvioitu olevan atomeja, esimerkiksi kymmeninä tuhansina kopioina levinneen Raamatun alkutekstin jäljille pääseminen oli toivotonta. Vaikka Karl Lachmann (1793–1851) ja Paul Maas (1880–1963) kehittivät tekstikritiikiksi nimettyä menetelmää edelleen, perusongelma säilyi samana: näennäisesti mahdollisia vaihtoehtoja oli liikaa, jotta ihmisaivot olisivat voineet asettaa ne keskinäiseen järjestykseen.

Myös modernin stemmatologian taustalla on oivallus. Sen tekivät vuonna 1991 Peter Robinson ja Robert O’Hara, jotka keksivät soveltaa tekstihistorian tutkimukseen alkujaan eläinten lajiutumisjärjestystä tutkivan evoluutiobiologian haaran, fylogenetiikan, tarpeisiin kehitettyä tietokoneohjelmaa nimeltä PAUP. Sen onnistui löytää lähellä toisiaan olevat tekstiversiot hyvin nopeasti ja rakentaa varsin lähellä oikeaa oleva versioitten sukupuu, stemma. Se käytti myös hyväkseen paljon useampia tekstitodisteita kuin perinteisten tekstikriitikoiden oli mahdollista tehdä. Jälkikäteen ajatellen analogia on ymmärrettävä: siinä missä evoluutiobiologit tutkivat geenien muuntumista, tekstintutkijat etsivät vastauksia kirjainten ja sanojen evoluutioon.

Tietokoneohjelma selviytyi jo vuosia sitten leikiten loputtomasta määrästä päättelyä ja laskutoimituksia, jotka olivat olleet ylivoimaisia ihmisaivoille. Nyttemmin tietokoneavusteisen stemmatologian menetelmävalikoima on laajentunut digitaalisten ihmistieteiden esiinmarssin myötä. 

Monet metodeista on edelleen lainattu evoluutiobiologian tutkimuksesta. Parhaiksi näistä fylogeneettisistä menetelmistä ovat osoittautuneet erilaiset etäisyysmatriiseille (engl. distance matrix) perustuvat menetelmät, parsimoniamenetelmä (engl. parsimony) sekä erilaisille malleille perustuvat metodit, kuten suurimman uskottavuuden menetelmä (engl. maximum likelihood) ja Bayesilainen päättely. Tunnetuimpia fylogeneettisiä menetelmiä ovat PAUP, PHYLIP ja SplitsTree.

Vaikka geenien mutatoitumisella ja tekstien muuntumisella on paljon yhtäläisyyksiä, niillä on myös merkittäviä eroja. Siksi evoluutiobiologian menetelmät eivät onnistu täysin kuvaamaan tekstien kehityshistoriaa, ja viime vuosina on kehitelty innolla uusia tietokoneavusteisia menetelmiä varta vasten stemmatologista tutkimusta varten. Käytetyimpiin lukeutuu Teemu Roosin, Tuomas Heikkilän ja Petri Myllymäen kehittämä RHM, joka hyödyntää alkujaan tekstin pakkaamiseen tarkoitettuja kompressioalgoritmeja. 

Stemmatologisia algoritmeja on käytetty menestyksellä myös esimerkiksi käsin kirjoitetun musiikin tai kalenterien kehitys- ja leviämishistorian tutkimukseen. Samankaltaisia menetelmiä käyttävien tieteenalojen kirjo on yllättävä. Stemmatologia on lainannut ajatuksia evoluutiobiologian alan fylogenetiikasta, joka tutkii lajien eriytymisjärjestystä perustuen eri lajien geenien eroihin ja yhtäläisyyksiin. Samaa juurta ovat myös fylomemeettiset metodit, joilla perehdytään erilaisten kulttuuri-ilmentymien kehitykseen meemien – siis kulttuuristen piirteiden – yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien kautta.

Suosituimpienkaan kirjojen jokaista sivua ei luettu yhtä suurella innolla, vaan osa sisällöstä kiinnosti lukijoita muuta enemmän. Jälkimaailman ja tutkijan näkökulmasta olisi tärkeää selvittää, mitä vaikkapa lakikirjan, Raamatun tai ritariromanssin sivuista luettiin innokkaimmin. Näin päästäisiin esimerkiksi moraalikäsitysten, uskonnollisten käytäntöjen ja kirjallisen maun jäljille.

Keskiaikaisten lukutottumusten jäljille ohjaa oivallus, että jokainen lukija todella jätti jälkiä lukemilleen sivuille. Vaikka kädet olisivat kuinka puhtaat, jokaisesta lukijan kosketuksesta jää mikroskooppisen pieni rasva- tai likaläntti. Mitä useammin kyseistä sivua sormeillaan, sitä likaisemmaksi se tulee. Niinpä on loogista ajatella, että likaisempien sivujen sisältö kiinnosti lukijoita enemmän kuin puhtaampien ja siten harvemmin lehteillyiden sivujen teksti. 

Hyvin monessa keskiaikaisessa kirjassa on helppo nähdä paljain silmin eroja likaisten eli innokkaasti käytettyjen ja puhtaitten sivujen välillä. Ihmissilmä ei ole kuitenkaan kovin tarkka erottelemaan likaisuuden aste-eroja. Jotta saisimme tarkan kuvan jonkin kirjan käytetyimmistä sisällöistä, avuksi tarvitaan tekniikkaa.

Kathryn M. Rudy oivalsi 2000-luvun alussa käyttää alkujaan graafisen alan tarpeisiin kehitettyä densitometriä, kun hän tutki myöhäiskeskiaikaisten alankomaalaisten rukouskirjojen käyttötapoja. Densitometri auttoi häntä määrittelemään käsikirjoitusten sivujen eri osien likaisuutta, minkä pohjalta hän teki päätelmiä siitä, millä tavoin kirjoja oli pidelty. 

Muutamia vuosia sitten aloimme kehitellä väitöskirjatutkija Kirsi Vikmanin kanssa Rudyn ideaa edelleen. Tavoitteena oli tutkia järjestelmällisesti kokonaisten teosten sivut, jotta pääsisimme kyseisten kirjojen sisällön valikoivan käytön jäljille. Tuolloin densitometri edusti jo vanhaa tekniikkaa, ja käytimme aluksi niin ikään graafisen teollisuuden tarpeisiin kehitettyä spektrofotometriä, joka mittaa värisävyjä. Tulokset olivat hyviä, mutta niiden saaminen edellytti tuhansia mittauksia jokaisesta tutkitusta kirjasta ja oli siten hyvin aikaa vievää.

Seuraava askel oli yhteistyö Helsingin yliopiston elektronimikroskopian yksikön kanssa. Otimme käyttöön Ilya Belevichin kehittämän Microscopy Image Browser (MIB) -tietokoneohjelman, mikä muutti tutkimuksen luonnetta. Nyt otimme tutkittavasta teoksesta tuhansien mittauksien sijaan vain valokuvat, joiden pohjalta MIB pystyi laskemaan jokaiselta sivulta määrittelemämme alueen likaisuuden suhteessa sivun alkuperäiseen väriin. Lopputuloksena oli graafi, joka osoitti konkreettisesti, mitkä sivut olivat likaisimmat – ja mitkä sisällöt siis todennäköisesti käytetyimmät. 

Kuten stemmatologiset algoritmit, myös MIB antaa tutkijalle vain hypoteesin, jota on testattava. Meidän tavoitteemme oli tutkia 1480-luvulla painetun breviariumin eli hetkipalveluskirjan liturgista käyttöä Suomessa, ja analysoimme teoksen kaikki säilyneet kymmenen kappaletta. Siinä missä vain yhden kappaleen tutkimus tarjoaa epävarmaa tietoa, kymmenen päivittäisessä käytössä olleen saman kirjan kappaleen tutkiminen tarjosi vakuuttavaa uutta tietoa keskiajan lopun liturgisista käytännöistä Suomessa. 

Keskiajan kirjallista kulttuuria, käsikirjoituksia ja varhaisimpia painettuja teoksia on tutkittu innolla vuosisadasta toiseen. Jokainen tutkijapolvi on tuonut omat oivalluksensa, joista parhaat ovat muuntuneet osaksi yhteistä ymmärrystä. Me nykytutkijat näemme hiukan tarkemmin ja hiukan kauemmas kuin edeltäjämme, sillä seisomme jättiläisten harteilla.

Kuten edellä esitellyt esimerkit osoittavat, moni oivallus liittyy uuden tekniikan esiinmarssiin ja eri tieteenalojen epätodennäköiseenkin yhteistyöhön. Tieteen suurimmat oivallukset edellyttävät juuri uskallusta luopua perinteisistä ajatuksista ja rohkeutta heittäytyä yllättäviin yhteishankkeisiin.

•

Tuomas Heikkilä puhuu artikkelin aiheesta Tieteen päivillä Helsingissä 11.1. ja 12.1.2025. Tieteen päivät (8.–12.1.2025) on kaikille tieteestä kiinnostuneille suunnattu avoin tapahtuma, jossa eri alojen tutkijat kertovat tutkimuksistaan ja keskustelevat yleisön kanssa. Tieteessä tapahtuu -lehden numero 5/2024 on tehty yhteistyössä Tieteen päivien kanssa. Lehden julkaisija Tieteellisten seurain valtuuskunta on tapahtuman pääjärjestäjä.

•

Lue myös:

Liikaa lyijyä – kertomus siitä, kuinka kivien iän määrittäminen johti lyijyttömään bensiiniin

Kirurgisia leikkauksia, joita ei tulisi tehdä

Vaahtokarkki muuttuu makkaraksi – väärin käännetty vai luovasti oivallettu?