Sanna Nyqvistin teos Rannalla osoittaa, että kirjailijoista ja kirjallisuudesta voi kirjoittaa kiinnostavasti muitakin kuin elämäkertoja. Nyqvist käsittelee teoksessa viiden kirjailijan, Jane Austenin, August Strindbergin, Marcel Proustin, Virginia Woolfin ja Tove Janssonin rantakuvauksia ja kirjailijoiden suhdetta rantoihin.

Elämäkerrallisuus on vahvasti mukana, mutta näkökulma on tuore. Teoksessa käsitellyt kirjailijat ovat sellaisia, joilla omakohtainen suhde rantamaisemiin. Jokaisesta löytyy jopa kirjan kuvitukseksi kuva rannalla, Austenin kohdalla toki piirros.

Kirjailijoiden elinvuosia ajatellen teoksen aikajänne on 1700-luvun loppupuolelta vuosituhannen vaihteeseen. Näistä historiallisista ajankohdista myös muodostuu kaari rantamatkailun alkuvaiheista, joiden ensimmäisiä vakavia kuvaajia Austen oli, massaturismin illuusioiden särkymiseen, jossa matkailijat havaitsevat olevansa turistiansassa. Tämä näkyy Janssonin teoksissa, muun muassa Muumit Rivieralla -sarjakuvassa.

Nyqvistin vahvuuksia on kirjailijoiden yhdistäminen aikakausiinsa, kulttuurinsa ja niiden muutoksiin. Esimerkiksi eri aikojen muuttuvia käsityksiä meri-ilman, veden ja auringon terveysvaikutuksista Nyqvist kuvaa asiantuntevasti ja sujuvasti. Kirjailijoiden matkojen ja teosten syntyaikojen historiallista tilanne ja ajatusmaailma tulevat tutuiksi.

Sanna Nyqvist on yleisen kirjallisuustieteen dosentti Helsingin yliopistossa. Hän hallitsee tutkimuskäsitteet niin sujuvasti, että ne avautuvat tekstiä lukiessa ilman suurempaa akateemista taustoittamista. Lopussa lähteistä ja teoksen toteuttamisesta on taustatietoa, mutta se ei ole katkomassa tekstin kulkua.

Teos kuuluu niihin nykypäivän tietokirjoihin, joissa kirjoittaja on mukana ”minänä”. Jokaisen kirjailijan kohdalla Nyqvist kertoo myös omista matkoistaan kirjailijoiden jäljillä rannoille – kulkien ajoittain ”fiktion ja todellisuuden rajamaastossa”. Nämä kohdat ovat kirjassa tasapainoisesti, viemättä sivuun keskeisistä asioista. Niistä huomaa, että omakohtainen kiinnostus ja innostus kirjailijoihin ja heidän tuotantoonsa on vaikuttanut siihen, kuinka käsiteltävät kirjailijat on valittu.

Teoksen loppupuolella käydään myös Tove Janssonin Klovharun saarella. Jansson asui vuosikymmeniä kesät syrjäisellä saarella elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa. Nyqvist toteaa saaren saaneen niin itsensä kuin monien muidenkin lukijoiden mielikuvissa suorastaan myyttiset mittasuhteet. Käynti vertautuu Muumilaakson marraskuuhun – asukkaat ovat poissa, vain talo tavaroineen on jäljillä. Mutta asukkaiden muisto vaikuttaa kävijöihin.

Jane Austenilta Nyqvist tarkastelee teoksia Viisasteleva sydän ja Sanditon. Ensiksi mainitussa nähdään rannan vaikutusta ihmisiin, jälkimmäisessä ihmisten vaikutusta rantaan, kun lomakohteet muokkaavat ympäristöään.

August Strindbergin kohdalla keskiössä on hänen elämänsä pitkäaikaisin rakkaussuhde – suhde Tukholman saaristoon. Sen ympäristön muutoksen kuvaamisen Nyqvist näkee eräänä piirteenä, joka on pitänyt Strindbergin tuotannon edelleen tuoreena. Saaristolaiselämän kuvaajana Strindberg myös loi pohjan monille myöhemmille kuvauksille, esimerkiksi Astrid Lindgrenin Saariston lapsille.

Kirjojen rantakuvaukset osoittautuvat monipuolisiksi. Niistä nousee esiin sekä kirjailijoiden havaitsemia ja esiin nostamia asioita että lukijoiden omien kokemusten synnyttämiä tulkintoja.

Esimerkiksi Tove Janssonin ensimmäisten muumiteosten katastrofikuvaukset liittyvät toisen maailmansodan kokemuksiin, mutta nykylukijalle ne saattavat tuoda mieleen ilmastonmuutoksen uhkakuvat. Tämä ei ole väärä lukutapa: kestävä kirjallisuus on sellaista, että se ei jää vain aikansa kuvaksi.

Nyqvistin käsittelytapa innostaa kirjojen pariin ja antaa inspiraatiota lukemiseen. Esimerkiksi August Strindberg vaikuttaa Nyqvistin käsittelyssä paljon mielenkiintoisemmalta kuin mitä oma mielikuvani hänen tuotannostaan on ollut.

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjaa käsittelevässä osassa tosin tulee enemmän tunne, että saa mielenkiintoista tietoa teoksesta, jota tuskin koskaan tulee lukeneeksi. Henkilökohtainen innostukseni ei riitä teokseen, jonka omaperäisyyteen kuuluu esimerkiksi johdonmukaisen juonenkuljetuksen hylkääminen. Mutta tässäkin Nyqvistin tyyli tuntuu olevan se, että hän tuo esiin teoksen kiinnostavuuden ja sen miksi se häntä itseään innostaa, eikä vaadi sen lukemista.

Nyqvistin teos popularisoi viihdyttävässä muodossa muun muassa lukemiseen liittyvää tutkimusta, jopa aivotutkimusta. Teos nostaa esimerkiksi kuvauksen merkityksen, joka on jäänyt yleensä kirjallisuudentutkimuksessa pienemmälle huomiolle, koska kirjallisuus on lajina ihmiskeskeistä, toisin kuin esimerkiksi kuvataide. Kirjallisuudessakaan kuvaus ei kuitenkaan ole vain todellisuuden toisintamista, vaan uusien näkökulmien tuomista siihen. Proustin Nyqvist näkee kirjailijana, joka kykeni kuvauksella vaikuttamaan lukijaan.

Kirjan taustalla Nyqvist kertoo sekä rakkaudestaan merenrantoihin että uskostaan kirjallisuuden merkitykseen. Se antaa mahdollisuuden muistella sitä mikä on ollut sekä välineitä ymmärtää omaa elämää ja ympäristöä.

Nyqvist toteaakin, että kirjallisuus ja taide ovat perustavia tarpeita, eivätkä kaiken kruunaavaa luksusta. Kuten Jane Austen totesi pistämättömällä ironialla: ”kirjastolla oli tietysti tarjota aivan kaikkea; kaikkea sitä, mikä maailmassa on hyödytöntä ja mitä ilman ei tulla toimeen.”

•

Lue myös:

Japanilaisen kirjallisuuden kääntämisestä – Mikään ei ole itsestäänselvää

Suomalaiset kirjailijanaiset ovat usein olleet liian poliittisia, uskonnollisia, erikoisia, radikaaleja, boheemeja tai liian kaukana helsinkiläisestä kirjallisuuseliitistä

Katri Valan tekstit herättelevät militarismin ja fasismin logiikkaan, joka on pirullisen nerokasta