Nykyään on melko tavanomaista todeta, että elämme tietoyhteiskunnassa. Tiedon merkitys on kasvanut ja osaltaan taustalla on teknologia, muun muassa internet, joka on tuonut tietoa saataville enemmän kuin koskaan ennen.

Tietoon liittyvien itsestäänselvyyksien kyseenalaistajana historiallinen perspektiivi voi olla tarpeen. Peter Burken Tiedon sosiaalihistoria käsittelee muun muassa tietoa ammattina, tiedon hallintaa, instituutioita ja maantiedettä sekä tietoa kauppatavarana. Aikaväli on kirjapainotaidon keksimisestä ranskalaisen Encyclopédien ilmestymiseen, siis noin 1400-luvun puolivälistä 1700-luvun puoliväliin.

Peter Burke (s. 1937) on Cambridgen yliopiston kulttuurihistorian emeritusprofessori. Kirjoittajan tausta näkyy hänen teoksensa tyylissä. Burke tuntee aiheensa ja sen tutkimuksen ja pystyy tekemään siinä suuria synteesejä ja käsittelemään pitkiä aikavälejä. Aiheen teoreettisen pohjan tiedonsosiologiaakin hän pystyy käsittelemään sujuvasti ja tiivistää johdannossa alle kahdessakymmenessä sivussa aiheen teoreettisia lähestymistapoja Èmile Durkheimista ja Max Weberistä Michel Foucault’hon ja Pierre Bourdieu’hon. Kirja on perinteistä, suuriin synteeseihin pyrkivää historiantutkimusta, jota tekemään melkein tarvitaankin pitkän uran tehnyt kirjoittaja.

Englanninkielinen alkuteos A Social History of Knowledge: From Gutenberg to Diderot on ilmestynyt alun perin vuonna 2000. Se on luentosarjaan perustuva kirja, jota tekijä luonnehtii sarjaksi esseitä.

Tyylilaji onkin esseemäinen, suuria linjoja vetävä. Sen voi ajatella antavan hyvää pohjaa tiedon historiallisesta luonteesta ainakin historian ja informaatioalojen, kuten kirjasto-, arkisto-, ja museoalojen, opiskelijoille. Teos on sellainen, että tenttikirjana sen lukisi varmasti ilokseen, vaikka ehkä muuten ei jaksaisi tarttua.

Käytettävissä olevan lähdemateriaalin vuoksi Burken painotus on hallitsevissa tai jopa akateemisissa tiedon muodoissa, sellaisissa, joita kutsuttiin varhaismodernina aikana oppineisuudeksi. Teos käsittelee ennen muuta eurooppalaista tiedon historiaa. Burke vertailee sitä jonkin verran japanilaiseen, kiinalaiseen ja islamilaisen kulttuuripiirin maailmaan, mutta tekstimäärästä vertailu on vain murto-osa. Sikäli teos edustaa perinteistä eurooppalaista tutkimusta – mutta tämä ei ole moite vaan havainto.

Historiallinen esimerkki ainakin toimii tehokkaana havainnollistajana siitä, kuinka aika- ja kulttuurisidonnaisia tietämisen tavat ovat. Se muistuttaa siitä, että vaikka historiaa helposti ajatellaan edistyksen tarinana, todellisuus on monimutkaisempaa.

Esimerkiksi käsiteltynä aikana, jolloin syntyi ”uusi filosofia”, joka nykyään tunnetaan luonnontieteenä, kehittyi myös sen kilpailijana okkultistinen filosofia. Molemmat olivat aikanaan merkittäviä tiedon tuottamisen tapoja, vaikka jälkimmäinen on myöhemmin jäänyt häviölle.

Burke käsittelee tietoa ammattina, oppineiden työmahdollisuuksia, joita kirjapainotaito laajensi. Näin teknologinen kehitys lisäsi oppineiden uramahdollisuuksia. Nähtäväksi jää muuttaako esimerkiksi tekoäly vastaavasti työmahdollisuuksia, kun osa niin sanotusta henkisestä työstä siirtyy tekoälyavusteiseksi tai tekoälyn hoitamaksi.

Tiedon instituutioita, kuten yliopistoja, kirkkoja sekä aikakauslehdistöä, käsitellessään Burke pääsee piirtämään suuria linjoja esimerkiksi siitä, kuinka innovaatiot syntyvät usein instituutioiden ulkopuolella ja synnyttävät sitten uusia instituutiota. Tässä hän vertaa tiedon historiaa kirkkohistoriaan, jossa uudet liikkeet syntyvät erillään vakiintuneista kirkoista muodostaakseen sitten lopulta uusia uskonnollisia yhteisöjä.

Tiedon luokittelun historian tutkimusta Burke kutsuu tiedon antropologiaksi: luokittelujärjestelmien ja kategorioiden sosiaalisten kontekstien tutkiminen on ollut pitkään antropologian keskeisiä aloja. Esimerkiksi nykyään itsestäänselvyytenä ajateltu aakkosjärjestys oli aikansa suuri uudistus. Samalla se edisti maailmankuvan muutosta: aiemmin asiat olivat järjestetty esimerkiksi tietosanakirjoissa hierarkkisesti, yhtenäisen maailmankuvan mukaan, jossa asioilla oli paikkansa. Vaikka taustalla oli tietomäärän kasvu ja tarve järjestää asioita nopeasti, johon mekaaninen aakkostus sopi, kyse ei ollut vain siirtymästä tehokkaampaan järjestelmään, vaan ajattelutavan muutoksesta.

Kirjastoluokitukset ovat perinteisesti vaikuttaneet siihen, miten tiedon rajat käsitetään, koska fyysinen kirja täytyy aina sijoittaa johonkin tiettyyn kohtaan. Voisi myös pohtia mitä tiedon kannalta merkitsee julkaisujen digitaalisuus, jossa tätä samaa vaatimusta ei enää ole. Tyypillinen tiedonhakukaan ei usein enää mene kirjastoluokittain tai minkään organisoitujen hakusanojen vaan aika satunnaisenkin ”googlailun” kautta.

Burken teos onnistuu vakuuttamaan tietokäsitysten historiallisuudesta käsitellessään sitä mitä varhaismodernit ihmiset pitivät tietona. Sellaista saattoi olla esimerkiksi noituudesta, enkeleistä ja demoneista.

Teoksen suomennos on huomaamaton. Se ei kiinnitä itseensä huomiota, mikä on erinomainen asia. Selvää on, että suomentaminen on vaatinut tarkkaa työtä, mutta paradoksaalisesti hyvä suomennos on sellainen, jonka olemassaolon unohtaa.

Esseemäisyys on teokselle sekä vahvuus että heikkous. Kirja vetää suuria linjoja ja esittää suuria kysymyksiä, mutta ei pyri tarjoamaan yksityiskohtaista kuvaa. Esseemuotoisuuteen ehkä liittyy sekin, että teos ei varsinaisesti pääty minkäänlaiseen yhteenvetoon. Päätösluku tietoon luottamisesta ja epäilystä on vain yksi essee toisten joukossa ja saa lopussa tarkastamaan, että tähänkö teos todella loppui.

Ehkä se vain enteilee jatkoa. Burke on kirjoittanut teokseen toisen osan jo vuonna 2012. Mielenkiintoista nähdä onko se tulossa myöhemmin myös suomeksi.

•

Lue myös:

Luonnontieteiden kaari alkemiasta kvanttimekaniikkaan

Yliopisto yhteiskunnan palvelijana vai totuuden etsijänä?

Myöhäiskeskiajan pyhimysuskoa – Aineistot "tutkijan aarreaitta"