Jatkosodan viimeisestä kesästä 1944 on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä, joka päätti jatkosodan yli kaksivuotisen asemasotavaiheen, ovat oman näkemyksensä kirjoittaneet monet aikalaiskokijat, niin rivimiehet kuin korkeat upseeritkin.

Näkemyksiään tapahtumien kulusta ovat tallettaneet myös sodanajan poliittiset toimijat. Vuosikymmenten kuluessa historioitsijatkin ovat innolla liittyneet mukaan keskusteluun.

Toimittaja-kirjailija Jukka Halosen uuden kirjan otsikkoa lukiessa mielessä saattaa siksi käydä miete siitä, onko uudella kirjalla mitään annettavaa. Epäilyt kuitenkin kaikkoavat jo ensi sivuilla.

Halonen kuljettaa lukijaa taitavasti Suomen kohtalon kesän hengästyttävän tapahtumavyöryn läpi. Kronologisen, päivä kerrallaan etenevän perusrakenteen sisällä näkökulmat vaihtuvat nopeasti: välillä ollaan Mikkelissä puolustusvoimien päämajassa, josta siirrytään takaisin Valkeasaareen seuraamaan neuvostoarmeijan murskaavan suurhyökkäyksen liikkeelle lähtöä. 

Halonen onnistuu luomaan kokonaiskuvan sodanajan Suomesta, jossa käytännössä mikään taho ei ollut valmistautunut neuvostoarmeijan hyökkäykseen sellaisena kuin se lopulta Suomea vastaan iski.

Hyökkäyksen alkuun ei oltu riittävästi varauduttu esimerkiksi linnoitustöiden avulla, eikä sen voimakkuutta osattu ennustaa. Saksalaisten antamista varoituksista huolimatta Suomen armeijassa ei täysin ymmärretty, miten paljon neuvostoarmeija oli Suomen asemasotavuosien aikana kehittänyt taktiikkaansa ja toimintatapojaan.

Halonen on kuvannut valmistautumattomuutta onnistuneesti kertomalla tositapauksesta, jossa ylemmän komentoportaan upseeri soittaa rintamakomentajalle varoittaakseen tätä vihollisen olevan hyökkäämässä. ”Kyllä me kovasti tiedämme tämän”, vastaa rintamakomentaja puheluun keskellä epätoivoista torjuntataistelua.

Yksi tekstin ansioista on, että kirjoittaja ei erehdy sovittelemaan ylleen tuomarin viittaa. Hyvän historiankirjoittajan tavoin Halonen pyrkii ymmärtämään menneisyyden ihmisiä ja kertomaan, millä perustein he tekivät ratkaisujaan, eikä sorru jälkiviisasteluun.

Kirjan kokonaisotetta voisi kenties luonnehtia pientä ihmistä ymmärtäväksi. Lukijalle kyllä kerrotaan – kuten tietysti täytyykin – ne ”kehykset”, joihin 10.6.1944 Kannaksella alkanut suurhyökkäys suursodan kontekstissa sijoittui, mutta päähuomio on ehdottomasti rivisotilaiden kokemuksissa.

Ratkaisu on eittämättä perusteltu: rykmentti- ja divisioonatason sotahistoriaa kesästä 1944 on kirjoitettu runsaasti. Toki myös rivimiesten kokemuksia on tallennettu ja julkaistu aiemmin, mutta Halosen ansiona voi pitää laajan aineiston koostamista tasapainoiseksi lukukokemukseksi. Teoksen karttapiirrokset yhdistävät yksilön kokemukset onnistuneesti laajempaan kehityskulkuun. 

Yksilön keskiöön asettavaa kerrontatapaa vahvistavat osaltaan Syvärillä taistelleen Jalkaväkirykmentti 45:n veteraani Onni Hämäläisen lyhyet kertomukset, joita on liitetty kirjan käsittelylukujen yhteyteen ja joita lukijalle tarjoillaan läpi kirjan. Nämä tunnelmapalat, jotka kuvaavat toisen rintamasuunnan arkea suurhyökkäyksen aikana, jäävät kuitenkin kokonaisuuden kannalta kovin irrallisiksi, koska kirjan Karjalankannaksen tapahtumiin keskittyvässä leipätekstissä niihin ei juurikaan viitata.

Teoksen ehdottomasti vavahduttavinta antia ovat yksittäisten sotilaiden kokemukset siitä, miten he joutuivat katsomaan voimattomana vierestä, kun asetoveri katosi jäljettömiin tykistökeskityksessä tai jauhautui puna-armeijan panssarivaunun telojen alla elävältä. Moni haavoittunut joutui pyytämään tovereiltaan ”viimeistä palvelusta” – armonlaukausta, kun vihollisen käsiin ei haluttu jäädä.

Kirjoittaja ei silti sorru väkivaltaisilla teemoilla mässäilyyn vaan käyttää näitä tapauksia harkiten, antaakseen kuvan taistelun rajuudesta.

Erikseen on myös korostettava teoksen kuvitusta. Halonen on oman keräilyharrastuksensa ja pitkäjänteisen etsintätyön tuloksena onnistunut saamaan teokseen runsaasti ennen julkaisematonta valokuva-aineistoa, joka kertoo sodan arjesta niin suomalaisten kuin venäläistenkin näkökulmasta.

Näin mittavan kuvitustyön olisi suonut tulevan täysimittaisesti hyödynnetyksi. Nykyisellään kuvia ei ole – kenties kiireen vuoksi – sidottu kunnolla tekstiin, joten paikoin kuvitus jää hieman irralliseksi. Myöskään kuvaluetteloa ei teoksessa ole.

Kirjoittaja on kuitenkin onnistunut luomaan paljon tutkitusta aiheesta raikkaan ja visuaalisestikin näyttävään tietokirjan, joka on lukukokemuksena hämmästyttävän intensiivinen, melkeinpä hengästyttävä.

Edellä mainitut heikkoudet sekä tekstissä näkyvät lyönti- ja kielivirheet sekä pienet viimeistelemättömyydet samoin kuin lyhyt ja enemmänkin sattumanvaraisesti kootulta vaikuttava kirjallisuusluettelo kertovat puutteista viimeistelytyössä, mutta ne eivät häiritse lukukokemusta enempää.

Teoksen 14.7.1944 päättyvä aikarajaus saattaa oudoksuttaa lukijaa ja herättää kysymyksen siitä, miksi tekstiä ei ulotettu rauhantekoon saakka – mutta kenties luvassa on jatkoa…

•

Kesä 1944 -teokseen sisältyy kuvia myös arvostelun kirjoittaneen Olli Kleemolan kokoelmasta.

•

Lue myös:

Kalle Lehmuksen ihmeellinen elämä ja teot – Uusi aineisto valottaa sota-ajan harmaata eminenssiä

Ristin ja miekan mies Kalervo Kurkiala – elämäkerta suomalaisen oikeistoradikalismin kannattajasta

Siirtokarjalaisuuden pitkät jäljet