Montako kasvilajia niityn yhdellä neliömetrillä voi kasvaa? Miten lajit yrittävät selvitä ilmastonmuutoksesta? Miksi jatkuvan talouskasvun tavoittelu on ongelmallista luontokadon kannalta?

Muun muassa näitä kysymyksiä pohtii Juha Kauppisen teos Monimuotoisuus – lyhyt oppimäärä. Kyseinen opus on oikeastaan päivitetty ja yhdistetty laitos Kauppisen aikaisemmista kirjoista Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista (2019) ja Heräämisiä – kuinka minusta tuli luonnonsuojelija (2021).

Uusin Kauppisen teoksista on kirjoitettu retkimäisellä otteella tiiviiksi opastukseksi monimuotoisuuden maailmaan. Kauppinen kuljettaa lukijaa monimuotoisuuden määrittelystä kuukkelimetsän, taimenpurojen ja niittyjen kautta maailman muuttamisen haastaviin pohdintoihin.

Kirjassa monimuotoisuutta määritellään hyvin vuorovaikutussuhteiden kautta vaikuttavana elämän verkkona. Kauppinen painottaa ensimmäisiltä sivuilta lähtien sitä, miten monimuotoisuuden hahmottaminen on käsi kädessä luonnon tietämisen ja ymmärtämisen kanssa. Hän alleviivaa koko kirjan matkan ajan maapallon tutkimisen tärkeyttä, sillä me tiedämme ja ymmärrämme taivaankappaleemme luonnosta vielä niin kovin vähän.

Kirjan esitystapa on erittäin selkeä ja kirjassa on esimerkiksi käytetty kursiiveja tärkeiden asiasanojen nostamisessa esiin, mikä toimii mielestäni todella hyvin. Resilienssin olisi tosin voinut kääntää häiriönsietokyvyksi.

Luontokato selitetään hyvin populaatioiden eli kantojen katoamisen kautta, sillä kaikki sukupuutot ovat paikallisia. Kun viimeinenkin populaatio kuolee, niin sukupuutto on lopullinen, eikä tapahtunutta voi enää peruuttaa. Kirjoittaja väittää, että aivan jokainen populaatio ei ole merkittävä. Kenellä on oikeus määritellä säilytettävät populaatiot?

Toisaalta kirjoittaja sanoo, että monimuotoisuuden vähättely on aiheuttanut metsien häviämisen. Kirjassa yritetään oikeuttaa monimuotoisuutta vertaamalla luontoa yhteiskuntaan ja siinä oleviin erilaisiin ajatuksiin. Menemättä kirjoittajan platonismiin syvemmälle, miksi luonnon tärkeyttä ei voisi verrata ajatusten sijaan kokemusten rikkauteen? Eikö elämän rikkaus ole kokemusten monipuolisuudessa?

Kirjan opettavaisinta antia on elämän syntytarinan hahmottaminen yleistajuisesti. Kauppinen kertoo nokkelasti, miten elämä on muodostunut sokerin, fosfaatin ja emäksen pikkukimpuista. Ylipäätään laajat ilmiöt on teoksessa hyvin selitetty – esimerkiksi ihmisen aiheuttama kuudes sukupuuttoaalto ja se, miksi eteläiseltä pallonpuoliskolta ovat puuttuneet jääkaudet.

Kuukkeleista kerrottaessa hyödynnetään hienosti tutkimuksia yleistajuisella tavalla. Kuukkeleiden ekologiset vaatimukset ja evoluutio käydään kattavasti läpi. Tällöin myös avohakkuiden vaikutukset aukaistaan niin, että kenellekään ei jää epäselväksi, miksi kuukkeli on kuolemassa pohjoisella havumetsävyöhykkeellä sukupuuttoon.

Kuukkeli on paikkalintu, ja samalla tavalla taimen, joka esitellään kirjassa tarkasti, on sopeutunut oman kotipuronsa oloihin. Varsinkin taimenen perintötekijöiden sopeutuminen kotipuroon on erittäin mielenkiintoista luettavaa. Harva varmasti tietää, että viereisissä puroissa elävillä saman lajin taimenilla voi olla hyvinkin erilaiset perintötekijät, jotka ovat muokkautuneet kuhunkin oloihin sopivalla tavalla.

Kauppinen nostaa ansiokkaasti esille sen, miten sana 'perinnemaisema' on niityn kohdalla harhaanjohtava. Niityt ovat syntyneet alun perin luontaisten häiriöiden kautta. Tällaisia luontaisia häiriöitä ovat olleet laiduntavat kookkaat nisäkkäät ja tulvat. Nyt kookkaat nisäkkäät eivät enää liikuskele laumoissa, vaan ihminen on tappanut niitä läjäpäin sukupuuttoon ja myös tulvat on estetty rakentamisella. Siksi niittyjä palauttaa ihmisten avustuksella.

Kauppinen kertoo niittyjen perustamisen tärkeydestä, mutta unohtaa mainita, miten niitty pidetään ihmisten pihoista poissa nurmikkoa leikkaamalla. Kirjan mielenkiintoisin yksityiskohta kätkeytyy siihen, miten ihmeessä pohjoisen karuissa oloissa olevalla niityllä voi kasvaa jopa 30–40 kasvilajia neliömetrillä. Tällä lukemalla luulisi jokaisen ruohonleikkurin käyttäjän tuntevan piston sydämessään. Kauppinen kuvaa tarkasti eri niittykasvien sopeutumista kukin erilaiseen niityn ominaisuuteen.

Elämän rikkaudella on kuitenkin uhkansa, ja kirjassa kerrotaan perusteellisesti siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa lajien elämään. Kauppinen kuvailee täsmällisesti, miten lajit eivät ehdi sopeutua tai siirtyä, koska ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on niin nopeaa. Kauppinen tuo myös erinomaisesti esille, että kaikki lajit eivät myöskään voi siirtyä, sillä niillä ei ole paikkaa minne siirtyä.

Päällimmäinen ajatus kirjan jälkeen on kuitenkin kysymys siitä, miksi luonnolla ei kirjoittajan mielestä ole itseisarvoa. Miksi kirjoittaja perustelee luonnon monimuotoisuutta hyödyn kautta? Kauppinen ei missään kohtaa vetoa itseisarvoon lajien säilyttämisessä tai elämän rakastamisen tärkeyteen sinänsä. Olisiko lajien hävittäminen siis oikein, jos osaisimme valmistaa lajit takaisin? Arvotammeko me kanssaihmisiä hyödyn pohjalta? Jos emme, miksi tekisimme niin luonnollekaan.

Muutosten mahdollisuuksia käsittelevä kirjan viimeinen luku alkaa ovelasti henkilökohtaisista valinnoista, mutta johdattelee nopeasti lukijan rakenteellisiin muutoksiin.

Kauppinen käy mukavan yleistajuisella ilmeellä läpi nykyisen talousjärjestelmämme ongelmia, jolloin rajaton talouskasvu, suunniteltu tuotteiden vanheneminen ja superrikkaat käsitellään virkistävällä ja ajatuksia herättävällä tulokulmalla. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että maailman rikkain prosentti tienaa saman verran kuin 169 köyhimmän valtion bruttokansantuotteet ovat laskettuna yhteensä?

Kirjoittaja tuo tutkijoiden suulla tietoon sen, että vauraissa länsimaissa kohonnut elintaso ei ole enää kasvattanut koettua onnellisuutta. Kirjoittaja sanoo hyvin suoraan, että talouskasvun tavoittelu on kytköksissä rajattomaan luonnonvarojen käytön kasvuun ja tähän oma taivaankappaleemme ei taivu.

Kauppinen nostaa maailman muuttamista käsittelevässä osiossa esille tunnetun 3,5 prosentin säännön, mikä tarkoittaa sitä, että tuo määrä jostakin ihmisjoukosta voi saada jo suuria muutoksia aikaan. Oleellista ei sanomassa ole tietenkään tarkka luku, vaan se, että jo pienilläkin joukoilla on vaikutuksensa.

Kirjan muutosta ajavan voiman Kauppinen kiteyttää hyvin siihen, että muutosta kannattaa ajaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka uskovat samankaltaiseen muutokseen. Kauppisen pohdiskelu on rohkeaa, ja hän uskaltaa jopa käyttää ilman pelkoa käsitettä kapitalismi.

Pitää kuitenkin muistaa, että kirja on suunnattu suurelle yleisölle. Jos maalla, merellä ja ilmassa käytävä sota luontoa vastaan on ollut tuttua jo entuudestaan, niin lopun osion olisi toki toivonut menevän pidemmällekin.

Miten maailmaa voisi muuttaa tämän yhteiskunnan olemassaolosta riippumatta? Kauppinen ei käsittele tätä näkökulmaa, vaan pitäytyy tiukasti siinä, että kuningas tarvitaan. Entä, jos kuninkaan kuolemaan uskovia olisikin jo riittävästi? Muuttaisiko se meidän toimintaamme jo tässä ja tänään ihmislajina?

•

Lue myös:

Tirkistelyretkellä eliöiden suhteisiin – Minttu Heimovirta osaa asiansa tieteen kertomisessa kaikille

Voiko luonto kadota?

Ympäristötuhon ansa ja avaimet pakoon