Arvioitu lukuaika: 4 minuuttia

Everstiä, puolustusministeriön kansliapäällikköä Kalle Lehmusta (1907–87) voisi monesta syystä nimittää harmaaksi eminenssiksi. Hän oli merkittävissä rooleissa kansakunnan kohtalonaikoina. Hän toimi Gustaf Mannerheimin (1867–1951) ja Urho Kekkosen (1900–86) luottomiehenä sekä suomalaisen sotilastiedustelu- ja tiedotustoiminnan voimahahmona.

Lehmus laati itse kirjallisen kuvauksen omista kokemuksistaan kansakunnan vaiheissa, mutta hänen elämäkerturinsa eivät ole tähän mennessä tarttuneet hänen persoonaansa – kenties lähdeaineiston puutteen vuoksi, sillä hänen uskottiin polttaneen arkistonsa.

Tämän puutteen Lehmuksen lapsenlapsenlapsi Jussi Lehmus haluaa nyt paikata uudella kirjalla, jonka teossa filosofian tohtori Lasse Lehtinen on häntä avustanut. Teos on saanut nimekseen Salaista sotaa.

Kimmokkeen kirjan kirjoittamiseen yrittäjänä toimiva Lehmus sai tutustuttuaan Kalle Lehmuksen oikeudenkäynnin pöytäkirjoihin, kun niiden salausaika päättyi vuonna 2019. Kirjoitusprosessin aikana Jussi Lehmus sai haltuunsa myös osan poltetuiksi epäiltyjä papereita suvun ulkopuoliselta säilyttäjältä.

Uutta teosta lukiessa aiheen tärkeys ei jää epäselväksi. Tuntuu että Lehmuksella oli näppinsä pelissä kaikessa, olipa kyse sitten Mannerheimin Miekantuppipäiväkäskystä, Aseveliliiton perustamisesta välirauhan aikana tai Suomen armeijan panssarintorjuntakyvyn vahvistamisesta sodan jälkeen.

Kun lukijan eteen vyörytetään tapahtuma toisensa jälkeen kuin seikkailuromaanissa ikään, välillä saattaa syntyä vaikutelma, että teoksen punainen lanka – Lehmus – hautautuu tapahtumavyöryn alle.

Vaikutelmaa punaisen langan katoamisesta ei helpota teoksen paikoin kronologisessa mielessä epälooginen etenemistapa – esimerkiksi ensin käsitellään Itä-Karjalan valtausta syksyllä 1941 ja sen jälkeen Suomen armeijan tiedotusorganisaation luontia ennen jatkosotaa, joka alkoi kesäkuussa 1941.

Teos olisi hyötynyt napakammasta kustannustoimittamisesta. Esitystapaa olisi voinut hioa, jolloin kirjassa esiin tuodut sinänsä kiinnostavat uudet näkökulmat olisivat nousseet paremmin esille.

Kenties joitain yksityiskohtia olisi myös voitu karsia. Esimerkiksi selostus sarjakuvista sotapropagandan käytössä on sinänsä kiinnostavaa luettavaa, mutta sitä ei kytketä Kalle Lehmukseen tai hänen työhönsä tiedotusorganisaatiossa. Vastaavan kaltaisia tiedonsirpaleita esiintyy kirjassa useissa kohdissa.

Jäin myös kaipaamaan enemmän dialogia aikaisemman tutkimuksen kanssa. Teoksessa esitetään varsin rohkeita väitteitä, kuten se, että Lehmus olisi neuvonut Kekkosta yrittämään saada Suomen armeijan käyttöön ydinaseita. Kyseisessä alaluvussa on vain muutama viite, pääosa niistä Lehmuksen omaan arkistoon, ja dialogia aiemman tutkimuksen kanssa ei käydä, vaikka väite olisi sen arvoinen.

Sama ongelma nähdään esimerkiksi kohdassa, jossa Lehmuksen ylle puetaan Suomen Aseveljien Liiton alullepanijan viitta. Liitto avusti vuosina 1940–45 sotainvalideja, sodassa kaatuneiden omaisia ja siirtoväkeä. Aseveliliiton ideoineesta henkilöstä on tähän asti vallinnut epäselvyys ainakin omien tietojeni mukaan. Lehmus ei myöskään hyödynnä tässä kohtaa Keijo K. Kulhan tasokasta Aseveliliiton historiateosta nimeltä Aseveljien aika (1980).

Myös Suomen armeijan sodanjälkeisen panssarintorjunnan kehitystä kuvaava luku olisi kiistatta hyötynyt Aki Piesalan vuonna 2018 valmistuneen ja avoimesti verkossa saatavilla olevan pro gradu -tutkielman Lääkkeitä panssarintorjunnan kriisiin kanssa käydystä vuoropuhelusta.

Kalle Lehmuksen uraa voi perustellusti kuvata ainutlaatuiseksi. 11-vuotiaana Kalle oli seissyt punakaartilaisten kanssa jonossa, josta valkoiset valikoivat teloitettaviaan. Teloitukselta välttynyt nuorukainen teki sittemmin vertaansa vailla olevan uran.

Uransa huipulla Lehmus valittiin puolustusministeriön kansliapäälliköksi vastalauseista huolimatta. Hän ehti toimia myös virkamieshallituksen puolustusministerinä ennen hänet kaataneita verokavallusepäilyjä, jotka liittyivät kiinteästi länsivaltojen Suomelle kylmän sodan aikana kanavoimaan tukeen.

Kirja tarjoaakin näkökulmia paitsi sota-aikaan, myös kylmän sodan ”kabinettitaisteluihin”. Vaikka näissä taisteluissa ei tullut ruumiita, yksittäiset miehet uhrasivat silti paljon Suomen puolustuskyvyn ja riippumattomuuden puolesta. Lehmuksen kohtalo osoittaa, mikä isossa pelissä on šakkilaudan sotilaan kohtalo – tulla uhratuksi isomman tavoitteen eteen.

Image

Jussi Lehmus kirjoittaa sukunsa keskuudessa legendaarisena pidetystä miehestä lämpimästi. Asiatekstin rivien väleistä voi aistia, että kirjalla on tekijälleen merkitys myös eräänlaisena tilintekona suvun historian kanssa.

Samanaikaisesti kirja onnistuu tarjoamaan mielenkiintoisia tiedonmurusia, jotka jättävät toivon enemmästä. Toivottavasti moni tutkija tarttuu tulevaisuudessa Lehmuksen kokoelman papereihin, kun ne nyt kirjaprojektin päätyttyä on arkistoitu Urho Kekkosen arkistoon Orimattilaan.