Lauri Kalervo Kurkiala, alkuaan Groundstroem (1894–1966), kuuluu historiallisiin henkilöihin, jotka ovat tulleet tutuksi niille, jotka ovat perehtyneet jatkosodasta ja suomalaisista SS-miehistä kertovaan kirjallisuuteen. Vaikka Kurkiala toimi aikoinaan kohtuullisen näkyvässä asemassa, hän jäänyt henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa hiukan tuntemattomaksi. Hänestä ole aiemmin kirjoitettu tekijää siteeraten ”täyspitkää elämäkertaa”.

Dosentti André Swanström on syventynyt Kurkialan vaiheita koskevaan aihepiiriin, sillä hänen aiempina tutkimuskohteinaan ovat olleet muuan muassa suomalaiset sotilaspastorit, sotapropaganda ja antisemitismi. Hänen teoksensa Hakaristin ritarit (2018) toi esiin suomalaisten SS-miesten tekemiä sotarikoksia ja herätti laajasti kansainvälistäkin huomiota.

Nyt Swanströmin ilmeisenä tavoitteena on ollut kertoa yhden henkilön elämäntarina, jonka kautta voi peilata samalla historian laajoja kaaria. Kurkialan oma elämäkerta kytkeytyy Suomen historian vaiheisiin, jotka alkavat tässä tapauksessa 1800-luvun viime vuosista ja päättyvät jatkosodan jälkeisiin vuosikymmeniin.

Sotilaspastori ja SS-upseeri Kurkiala sai kokea kohtalon, joka tuli tutuksi sodan jälkeen muillekin hänen kaltaisessa asemassaan toimineille. Entisen korkean tason SS-miehen oli parempi poistua maasta valtiollisen poliisin eli ”Valpon vaaran” takia. Kurkialalle uudeksi kotipaikaksi riitti kuitenkin Ruotsi, eikä hänen tarvinnut ”paeta” Yhdysvaltoihin asti.

Teoksesta on löydettävissä useita pääväittämiä. Yhdeksi sellaiseksi nousee, että Kurkiala sisäisti jo nuoruudessaan vahvoiksi arvoikseen Jumalan ja isänmaan, jotka täydentyivät myöhemmin äärioikeistolaisuudella ja kansallissosialismilla.

Arvot ohjasivat Kurkialan valintoja ja elämäntaivalta. Ne johdattivat hänet jääkärikoulutukseen Saksaan ja teologian opintoihin ja papintöihin, joita hän teki Australiassa ja Suomessa. Kurkialan arvojen mukaista oli myös hakeutuminen Saksan itärintamalle, missä hän toimi suomalaisen SS-pataljoonan yhdysupseerin ja sotilaspapin tehtävissä.

Ajan ja ympäristöllisten tekijöiden merkitystä ei voi ohittaa Kurkialankaan kohdalla. Jo varhain vanhempansa menettänyt Kurkiala sai toiselta kasvattiperheeltään uskonnollisen kasvatuksen, ja hän ammensi merkittävää tukea uskonnosta ja Jumalasta.

Swanströmin mukaan nuori Kurkiala olisi saanut toiselta kasvatti-isältään eli kirkkoherra J. S. Pajulalta vaikutteita, jotka liittyivät uskonnolliseen konservatismiin, raittiuteen ja antisemitismiin. Pajulan raaka murha vuoden 1918 melskeissä teki Kurkialasta bolsevismin vastustajan.

Kurkiala kuului ikäluokkaan, joka ei koskaan ehtinyt nähdä Suomen niin sanottua hyvää aikaa Venäjän yhteydessä. Hän koki ainoastaan sortovuodet, mikä ruokki hänen venäläisvastaisuuttaan ja isänmaallisuuttaan.

Image

Teoksen pääväittämänä voidaan pitää sitäkin, että Kurkiala oli vakaumuksellinen idealisti. Hän asetti itselleen ja toiminnalleen vahvat ihanteet, joita pyrki toteuttamaan. Hän asetti suuria toiveita ja odotuksia myös ympäristölleen.

Idealistin tavoin hän joutui usein pettymään. Nuorena sotilaspastorina omin silmin nähty esimiesten juopottelu tuotti Kurkialalle turhautumisen tunnetta. Kurkiala siirtyi perheineen 1920-luvulla hetkiseksi merimiespapin tehtäviin Australiaan, mikä aiheutti hänelle yhtä lailla henkistä pettymystä. Saarivaltio tuntui hänestä lopulta barbaarien maalta, joka tuotti vain ylenmääräistä työtä ja vastuksia.

Swanström kiinnittää aiheellisesti huomiota siihen, että koettelevista kokemuksista huolimatta Kurkialan idealismin ydin olisi ”kovettunut paineen alla”. Tältä pohjalta on helppo ymmärtää esimerkiksi hänen myöhempää, lähtökohdiltaan epärealistista visiota, jonka mukaan kiroilu ja viinan käyttö tulisi kitkeä täysin suomalaisissa rintamaolosuhteista.

Swanström hakee terävästi Kurkialan pienituloisuudesta ja velkaantuneisuudesta pohjaa sille, miksi hän oli altis radikaalien liikkeiden vaikutukselle. Näköalaton tyytymättömyys voi altistaa monet ihmiset tällaiselle. Kun lapuanliike ja kansallissosialismi astuivat näyttämölle, Kurkiala suhtautui molempiin myötämielisesti. Kansallissosialismin suhteen hän olisi ollut jopa suoranainen ihailija.

Kurkialasta muotoutuu henkilökuva ihmisestä, joka uskoi vahvaan johtajaan, vahvaan valtioon ja halveksi parlamentaarista päivänpolitiikkaa. Hän vaikutti hyväksyvän myös väkivallan. Tältä pohjalta tuntuu hiukan ristiriitaiselta, että Kurkiala toi omassa isänmaallisuudessaan esiin myös kristillisen rakkauden sanomaa.

Tekstistä on pääteltävissä, että Kurkialan tietynlaisena ongelmana oli luja vakuuttuneisuus omista asioistaan. Hän aina tiedostanut, missä ”rajat” kulkevat. Osaltaan tämä toi varmasti hänen eteensä haasteita ja henkilövastuksia, jotka saivat hänet etsimään uusia tehtäviä ja ympäristöjä.

Äärimmäisestä idealismistaan huolimatta Kurkiala ei ollut täysien ehdottomuuksien ihminen. Hänestä löytyi myös sopeutujaa ja mukautuvaa realistia. Tältä pohjalta hän pystyi ”muuttamaan kurssiaan” ja esimerkiksi hakeutumaan pois korkean tason SS-tehtävistä, kun Saksan sotahäviö alkoi näyttää ilmeiseltä.

Kurkiala osasi kuvata sopivalla tavalla menneisyyttään Ruotsiin siirtymisen vaiheissa, ja hän päätyi Örin seurakunnan kirkkoherraksi viettäen päällisin puolin maltillista elämää. Swanström tuo esiin, että muuttuneesta ajasta huolimatta Kurkiala piti kiinni arvoistaan. Esimerkiksi vanhojen äärioikeistolaisten ystävien yksityisissä tapaamisissa lausuttiin Heil Hitler -tervehdykset.

Swanströmin esitys perustuu vahvaan lähdepohjaan, jossa on hyödynnetty eri arkistoja, sanomalehtiä ja kirjallisuutta. Kurkialalta itseltään säilyneet lähdetekstit, kuten päiväkirjamerkinnät ja kirjeet, on asetettu puhumaan seikkaperäisesti.

Kurkialasta muotoutuu vahva ja perusteellinen kuva oman aikansa toimijana. Swanström on pyrkinyt pohtimaan jonkin verran myös Kurkialan persoonallisuutta ja motiiveja. Hiukan kuvataan myös Kurkialan perhe-elämää ja hänen Elisabeth-vaimonsa poliittista vakaumusta, joka oli jokseenkin yhtenevä aviomiehen linjan kanssa.

Ihmisenä Kurkiala jää kuitenkin pitkälti kirjassa kuvatun julkisen toimijan roolinsa varjoon. Esimerkiksi sisällissodan aikaisen Karjalan rintaman taisteluiden kuvauksessa Kurkiala myös ”hukkuu” hiukan muun kerronnan alle.

Teoksessa avataan ansiokkaasti uusiakin näkökulmia ja kerrotaan asioista, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle niin sanotussa virallisessa historiankirjoituksessa. Jääkäreistä mainitaan esimerkiksi, että lähes kolmivuotinen rintamakokemus olisi raaistanut monia ja kasvattanut heidän juutalaisvastaisuuttaan. Se olisi vaikuttanut joihinkin niin, että heistä olisi noussut myöhemmin suomalaisen kansallissosialismin johtohahmoja. Jääkärit kokivat nuoressa tasavallassa myös turhautumisen tunnetta, joka saattoi joillakin johtaa lopulliseen tekoon.

Kiinnostavalla tavalla tuodaan esiin joidenkin pappien motiivit lähteä mukaan 1920-luvun lopulla virinneeseen äärioikeistolaiseen liikehdintään. Swanströmin esityksessä tämä olisi ollut vastareaktiota muutosprosessille, joka tapahtui sisällissodan jälkeisessä nuoressa tasavallassa. Papit eivät olleet tässä tilanteessa enää ehdottomia auktoriteetteja niin kuin aiemmin. Sääty-yhteiskunnan mureneminen oli vienyt heiltä pois yltäkylläisen elämän mahdollistaneet taloudelliset privilegiot.

Swanströmin mukaan papit olisivat olleet muutenkin huolissaan yhteiskunnan tulevasta kehityksestä, jota olisi ollut aiheellista padota jopa äärimmäisillä toimilla. Tekijän mukaan papit olisivat kaivanneet vanhan yhteiskuntajärjestyksen palauttamista vähintään hengen tasolla.

Omien aatteidensa ja katsomuksensa edustajana Kurkialaa on helppo verrata Elias Simojokeen (1899–1940). Simojoki oli yhtä lailla pappiskoulutuksen saanut mies, joka oli Akateemisen Karjala-seuran perustajajäseniä ja Sinimusta-järjestön päällikkö. ”Valkoisen uskonsoturin” ihanteet ohjasivat Simojoenkin elämää nuoruudesta lähtien, ja hän helli venäläisvastaisuuden lisäksi Suur-Suomi-ajatusta, johon olisi liittynyt nuorison militarisointi.

Kurkialan kaltaiset miehet edustivat aikoinaan niin sanotun ensimmäisen tasavallan vahvoja ideaaleja ja arvoja. Noihin arvoihin kuuluivat harras isänmaallisuus, militaarisuus, venäläisvastaisuus ja antikommunistisuus. Arvot syntyivät osaltaan ajassa koetuista asioista ja vaikuttivat erityisesti ihmisiin, jotka olivat herkässä kasvu- ja kehitysvaiheessa.

Historiantutkimuksen tuottama kirjallisuus heijastaa yhtä lailla oman aikansa arvoja, asenteita sekä poliittista ja kulttuurista tilannetta. Oma turvallisuuspoliittinen tilanteemme on muuttunut radikaalisti reilun vuoden aikana ja muuttanut arvostuksiamme ja asenteitamme muun muassa maanpuolustusta ja itäistä naapuria kohtaan. Itsenäisyytemme alkuvuosikymmenten arvot ovat saattaneet kokea tältä pohjalta uutta elpymistä.

Onkin mielenkiintoista pohtia, tuleeko luettavaksi lisää kirjallisuutta, jossa kerrotaan Kurkialan henkisistä heimoveljistä, jotka vaikuttivat aikoinaan nuoressa tasavallassa. Ilkka-Pohjalaisessa 18.2.2023 julkaistun artikkelin mukaan ainakin Lapuan liikkeen johtajasta Vihtori Kosolasta on tekeillä vihdoin kunnollinen elämäkerta. Tähän työhön on ryhtynyt tietokirjailija ja dosentti Jukka-Pekka Pietiäinen. Tämä kertonee siitä, että suomalainen oikeistoradikalismi ei kalskahda ehkä enää niin synkältä kuin aikaisemmin.

•

Lue myös:

”Elämänkutsumukseltaan talousmies” – Risto Rytin talouspolitiikka

Kalle Lehmuksen ihmeellinen elämä ja teot – Uusi aineisto valottaa sota-ajan harmaata eminenssiä

Ruotsalaisten rähmäinen revanssi – Teemu Keskisarjan persoonallinen teos hattujen sodasta