Professori Nancy Fraserin teos on kunnianhimoinen lisä Karl Marxin kapitalismia koskevaan analyysiin. Johdannossa Fraser luettelee ongelmia, joita nykyinen finanssikapitalismi on meille aiheuttanut. Niitä ei olekaan vähän.

On musertava velkaantuminen, epävarmat työsuhteet, toimeentulon tiukentuminen, hupenevat palvelut, rappeutuva infrastruktuuri ja lisääntyvä valvonta valtioiden rajoilla. Lisäksi tuhojaan tekevät rasistinen väkivalta, tappavat pandemiat ja äärimmäiset sääolot. Politiikan rajoitteet vaikuttavat kaikkiin ongelmiin, koska ne estävät ratkaisujen kehittämistä.

Nancy Fraser nimeää syylliseksi kannibaalikapitalismin, nimitystä hän perustelee läpi teoksen. Kannibaali-termillä on monia merkityksiä, joita hän hyödyntää.

Kun kannibaali tarkoittaa toisten ihmisten lihan syömistä, se on historiallisesti liitetty afrikkalaisiin tai muihin ei-länsimaalaisiin ihmisiin, jotka söivät länsimaalaisia. Teoksessa kannibaali kuvaa kuitenkin kapitalismia, joka ahmii omat toimintaedellytyksensä, kaiken. Termi osoittaa syyttävästi kapitalisteja, joista merkittävimmät ovat olleet valkoisia. Kannibalismi-termin muut merkitykset ovat kuitenkin pääosassa.

Kannibalisointi verbinä tarkoittaa, että jostakin asiasta viedään jokin sen toiminnalle olennainen osa, jota sitten käytetään jonkin toisen asian luomiseen tai ylläpitämiseen. Teos osoittaa, että kapitalistinen järjestelmä kannibalisoi talouden ulkopuolisia alueita laajentuakseen. Tällaisia ovat muun muassa valtio, perhe ja luonto.

Kannibalisointi on myös tähtitieteessä käytetty termi. Taivaankappale imee vetovoimallaan massaa toisesta taivaankappaleesta. Pääoma harjoittaa tällaista kannibalisointia vetäessään sisäänsä luonnonvaroja tai työvoimaa niin sanotuilta perifeerisiltä alueilta.

Ajatus kannibalismista sisältyy myös ouroboros-käärmeeseen, häntäänsä syövään petoon. Teos kuvaa sitä, miten kapitalismi hotkii omat sosiaaliset, poliittiset ja luontoon liittyvät ehtonsa, jotka ovat edellytys sekä kapitalistiselle järjestelmälle että ihmisten olemassaololle ylipäänsä.

Marxin analyysissa kapitalismi on talousjärjestelmä, joka perustuu markkinoihin ja pääomaan ja joka riistää työläisiä. Analyysissa riiston pääkohde on työvoima ja subjektina pääoma tai kapitalisti. Työstä maksetaan vähemmän kuin sen tuottamasta tavarasta ja näin pääoma kasvaa.

Työväenliike on kuitenkin onnistunut saamaan parannuksia länsimaisten työläisten asemaan. Työläinen on edelleen riistetty, mutta hänet on myös tunnustettu järjestelmän osapuoleksi.

Toisen maailmansodan jälkeen siirryttiin niin sanottuun valtiokapitalistiseen regiimiin, joka salli työväenliikkeen toiminnan. Tuolloin luotiin esimerkiksi työsuojelulainsäädäntöä, joka tarkoitti luokkien välistä kompromissia ja demokratian laajenemista. Työläisten palkat nousivat, tosin se koitui myös kapitalismin hyödyksi, sillä tehtaat tuottivat tavaroita, joita perheet kuluttivat.

Marxilta löytyy taustatarinaksi nimetty kertomus kolonialismista. Pääomia luotiin siirtomaiden pakkoluovutuksella, väkivallalla ja varastamisella. Marx ajatteli, että kyse on menneisyyden ohitetusta vaiheesta. Fraserin analyysissa pakkoluovutus ei ole ohitettu vaihe, vaan se jatkuu edelleen finanssikapitalismina, joka saattaa olla jopa merkittävämpää kuin aiempi riisto.

Entisenlainen pakkoluovutus koskee edelleen periferioita sekä ihmiskaupan että kaivos- ja öljyteollisuuden muodossa mutta myös kansanlääkinnässä käytettyjen kasvien haltuunottona.

Kapitalistiset keskukset puolestaan ovat joutuneet uudenlaisen pakkoluovutuksen uhreiksi, sillä finanssikapitalismi tarjoaa ihmisille sellaisia lainoja, joiden maksaminen on heille epärealistista. Nyt myös köyhien valkoisten omaisuudet voivat joutua pakkolunastetuiksi, jos he eivät saa velkojaan maksettua vallankin, kun kunnollisia töitä riittää entistä harvemmille. Lisäksi finanssilaitokset rahoittavat valtioita, joiden velat voivat päätyä kaikkien kansalaisten maksettaviksi, kuten esimerkiksi Kreikassa on tällä vuosituhannella tapahtunut.

Kapitalistit ovat siirtäneet työt sinne, missä niiden teettäminen on halpaa: BRICS-maihin, vapaakauppa-alueille ja muualle. Entisten periferioiden asukkaista on tullut sekä riistettyjä että pakkoluovuksen kohteita muun muassa suurten valtiovelkojen myötä. Samanlainen kehitys koskee myös keskusten asukkaita.

Hoiva on kaikille yhteiskunnille välttämätöntä, sillä se on ihmisten ruokkimista, kasvattamista ja sosiaalistamista. Se ylläpitää elämää kehdosta hautaan.

Marx käytti ilmausta ”sosiaalinen uusintaminen”. Hän viittasi sillä siihen, mitä palkkatyöläinen tarvitsee ”sorvin” lisäksi. Vaikka sosiaalinen uusintaminen on palkkatyölle välttämätöntä, se on pysynyt näkymättömänä. Se on myös aina ollut etenkin naisten työtä, tapahtuipa se esimerkiksi perheissä tai hoivalaitoksissa.

Kapitalistiset yhteiskunnat pystyttävät virallisen taloutensa perheen ja erilaisten yhteisöjen varaan, vaikka ne samalla kieltävätkin niiden merkityksen. Ihmisten uusintamisen tehtäviä, kuten koulutusta, hoivaa ja sosiaaliturvaa, on siirretty julkiselle vallalle. Sosiaalista uusintamista koskevat rajanvetokamppailut ovat yhtä keskeisiä nykyisessä kriisissä kuin kapeasti määritellyt taloudellista tuotantoa koskevat luokkataistelut.

Finanssikapitalismi on purkanut aiempia sosiaalipoliittisia parannuksia kansalaisten asemaan. Vaikka Fraser ei puhu Suomesta, on hänen tekstinsä ajankohtainen täälläkin, sillä purkutyö on Suomen nykyisen hallituksen toimesta ollut rivakkaa, ja työläisten oikeuksien lisäksi julkiset palvelut ja sosiaaliturva ovat hallituksen listalla. Hallitus on karsinut kovalla kädellä sosiaaliseen uusintamiseen liittyviä oikeuksia ja tehnyt monien pienituloisten elämästä vaikeaa. Palkkojen suhteelliset heikennykset ja julkisten palveluiden karsinnat myös lisäävät eriarvoisuutta.

Taloudellinen voitto ja pääoma eivät ole mahdollisia ilman luonnon prosesseja, jotka takaavat raaka-aineiden ja energialähteiden kaltaisten elintärkeiden tuotantopanosten saamisen. Nämä ”ei-taloudelliset” ehdot ovat taloudelle välttämättömiä. Kapitalistinen talous on riippuvainen luonnosta sekä tuotantopanosten lähteenä että jätteiden nieluna.

Pääoma pyrkii voittojensa maksimointiin, siksi se haluaa kahmia haltuunsa luonnon antimia mahdollisimman halvalla tai mieluiten ilmaiseksi. Kapitalisteilla ei usein ole minkäänlaista velvollisuutta uusintaa kuluttamaansa tai korjata vahingoittamaansa.

Kapitalismi samanaikaisesti tarvitsee luontoa ja tuhoaa sitä. Se on tässäkin ouroboros, joka syö elintärkeitä elimiään.

Vuosisadan lopulla uusliberalismin kannattajat onnistuivat ylipuhumaan valtiot luopumaan omasta roolistaan ja luovuttamaan sen markkinoille. Uudesta regiimistä on muodostunut finanssikapitalismi, joka kannibalisoi valtiot ja ihmiset velan avulla.

Valtio-ohjatussa regiimissä valtioiden on ollut mahdollista alistaa yksityisten yritysten lyhyen aikavälin edut pitkän aikavälin jatkuvan kasautumisen tavoitteelle. Nykyinen regiimi on kuitenkin antanut finanssipääomalle valtuudet kurittaa valtioita ja kansalaisia yksityisten sijoittajien intressien perusteella.

Seurauksena on tuplatuho. Yhtäältä nekin valtiolliset instituutiot, jotka ovat aiemmin olleet kansalaisten puolella, menettävät kykynsä lievittää heidän ongelmiaan tai tyydyttää heidän tarpeitaan. Toisaalta valtioiden kädet sitovat keskuspankit ja globaalit rahoitusinstituutiot ovat poliittisesti itsenäisiä. Ne eivät ole suoraan vastuussa kansalaisille vaan toimivat usein luotonantajien ja sijoittajien hyväksi.

Samaan aikaan moninaiset ongelmat, ilmastomuutos etunenässä tarvitsisivat vahvaa julkista valtaa.

Fraserin mukaan planeetan suojelu vaatii vastahegemonian rakentamista. Vallitsevasta mielipiteiden kakofoniasta pitäisi rakentaa uusi ekopoliittinen järki, joka antaisi suunnan yhteiskunnalliselle muutokselle.

Tullakseen vastahegemoniaksi uuden vastarinnan täytyy vastata koko kriisiin ja yhdistää ekologinen kriisi muihin elintärkeisiin kysymyksiin, kuten rasismiin, kolonialismiin, hoivaan, ilmastonmuutokseen, luontokatoon ja demokratian kriisiin. Ohjelman on sisällytettävä kaikki järjestelmän ne osat, jotka kapitalismi kannibalisoi.

Kapitalismi tulee muuttaa sosialismiksi, Fraser nimittää ohjelmaansa ekososialismiksi. Fraserin analyysiin on helppo yhtyä, sillä hän esittää asiansa ymmärrettävästi ja käyttää paljon esimerkkejä. On mainiota, että feminismi, ekologia ja imperialismikritiikki yhdistetään marxilaiseen kapitalismin analyysiin. Kirjan suomentaminen onkin kulttuuriteko.

Toisaalta teos saa myös epätoivoiseksi osoittaessaan nykyisten ongelmien laajuuden. Epäuskoa muutoksen mahdollisuuteen lisää se, että teoksesta uupuu militarismin ja aseteollisuuden käsittely. Nyt käytävät kammottavat sodat ja myrskyn lailla etenevä militarismi ovat pahentamassa kurjaa planeetan tilannetta.

•

Lue myös:

Elämätöntä elämää kulutuskulttuurissa – Theodor Adornon ennen suomentamaton klassikko

Pikettyn pääoman toinen tuleminen

Työttömyyspolitiikka on armotonta menoa – Sosiologit tutkivat työttömien omia kertomuksia