Luovutetusta Karjalasta evakuoitiin toisen maailmansodan seurauksena yli 400 000 ihmistä. Kolmannes heistä oli maaseutuväestöä, joka saivat maanhankintalain perusteella maata muualta Suomesta.

Siirtokarjalaisia ja heidän sopeutumistaan koskevaa tutkimusta on julkaistu 1950-luvulta lähtien. Karjalaisen kulttuurin harrastaminen ja tutkimus saivat uuden kierteen 1990-luvulla, kun Neuvostoliitto romahti. Karjalan kotiseutumatkat yleistyivät, ja nuorempi polvi sai tilaisuuden tutustua tarunhohtoisiin paikkoihin.

Viime vuosina on tutkittu muun muassa evakoiden muistelmakertomuksia ja evakkoperheiden diasporakarjalaisuutta. Opinnäytteissä selvitellään jo evakkojen lastenlasten enemmän tai vähemmän huteraa karjalaisidentiteettiä.

Hellä Neuvonen-Seppäsen teos Evakkojen perilliset paneutuu etupäässä siirtokarjalaisten lasten kokemuksiin. Teos perustuu sosiaalipsykologian väitöskirjaan Menetetyn Karjalan valot ja varjot, joka tarkastettiin Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2020.

Teoksen kohteena on siirtokarjalaisuus evakon lapsen elämässä ja muistoissa. Autoetnografinen tutkimus perustuu laadullisiin haastatteluihin ja tutkijan omakohtaisiin kokemuksiin, jotka punotaan osaksi tutkimusaineistoa. Teoksessa hyödynnetään myös evakkoaiheista kauno- ja muistelmakirjallisuutta.

Kirjan alaotsikko julistaa omasta kokemuksesta käsin avautuvaa laajempaa emansipatorista tehtävää: me evakkojen lapset haluamme tietää, keitä me olemme ja mihin me kuulumme. Lähtökohtana on Karjalan evakkojen trauma, joka jätti heidän lapsilleen ristiriitaisen perinnön.

Kirjoittajaa on askarruttanut oma etäinen äitisuhde. Vilkkaat karjalaiset pitivät yllä iloista julkisivua, uurastivat ja pyrkivät miellyttämään muita, mutta kotona vallitsi mykkä alakulo ja rakkauden vaje.

Lasten kokemuksia tallentaen teos myös kysyy, miten käy karjalaisuuden, kun Karjalassa syntynyt sukupolvi katoaa.

Image

Neuvonen-Seppänen erittelee karjalaisuuden stereotyyppisiä piirteitä, joita ovat elämänmyönteisyys, yhteisöllisyys, ulospäinsuuntautuneisuus sekä herkkyys ja luovuus.

Vaiteliaat länsisuomalaiset kokivat siunailevat siirtokarjalaiset liiankin sosiaalisina, ”suulaina ja äkkimakeina”. Itku ja nauru olivat herkässä karjalaismiehilläkin. Erilaisena koettiin myös vieraanvarainen karjalainen kulttuuri ruokineen, perinteineen ja lauluineen. Karjalan murteille tunnusomaiset liudennukset ja pehmennykset ovat haipuneet seuraavien polvien tavoittamattomiin.

Vaikka karjalaisväestö asettui eri puolille Suomea, evakkojen kokemusta voi luonnehtia kollektiiviseksi. Yhteisinä tekijöinä ovat karjalainen lähtökulttuuri, kodin menetys sodan vyöryessä päälle, evakkomatka sekä sopeutuminen siirtopaikkakunnalle.

Neuvonen-Seppänen luonnehtii kollektiivisiksi myös evakkojen lasten kokemuksia. Hän hahmottelee lapsia yhdistävän ”Karjalan tajun”, joka kumpuaa tunnetasolta ja lapsuuden kokemuksista. Sen olennainen komponentti on tietoisuus Karjalan evakkojen kohtalosta, mikä heijastuu heidän asenteissaan.

Evakoita ryssiteltiin, ja kirjoittajan mukaan lasten suhde Venäjään on ristiriitainen: yhtäältä tunnetaan epäluuloa ja kaunaa Venäjää kohtaan, toisaalta koetaan yhteenkuuluvuutta karjalaisen sekä slaavilaisen tai pohjoisvenäläisen kulttuurin välillä.

Haastatteluaineistostaan käsin Neuvonen-Seppänen luonnostelee evakkojen ja heidän lastensa jaettuja "sisäisiä tarinoita", jotka määrittelevät heidän karjalaista identiteettiään.

Evakot saattoivat suhtautua Karjalaan arvostavasti, sitä korostaen tai sen kätkien ja uuteen paikalliskulttuuriin sopeutuen. Heidän lastensa Karjala-suhteesta kirjoittaja löytää viisi erilaista asennoitumista: ”olen karjalainen”, ”kotini on Karjalassa”, ”kannan karjalaista kulttuuriperimää”, ”etsin, kunnes löydän Karjalan” sekä ”Karjala ei kuulu minulle”.

Hän pohdiskelee myös vanhempien evakkouden vaikutusta lasten myöhempiin ura- tai elämänvalintoihin.

Neuvonen-Seppäsen mukaan karjalaiset kokivat valtavaa painetta integroitua ”valtaväestöön”, jolloin heidän oli muita vaikeampi säilyttää omaa kulttuuriaan ja karjalaista identiteettiään. Hän esittää, että karjalaisen kulttuurin säilyttämistä ei yhteiskunnan taholta kannustettu millään tavoin. Menetetty Karjala oli YYA-Suomessa jonkinasteinen tabu, josta kuului vaieta.

Kirjoittaja ei kuitenkaan tuo esiin, että samanaikaisesti siirtokarjalaiset perustivat lukuisia heimojärjestöjä, joiden tarkoitus oli nimenomaan vaalia karjalaista kulttuuria ja luoda keskinäisen avun verkostoja. Karjalaisjärjestöt saivat julkisia toiminta-avustuksia ja säätiöivät yksityistä omaisuutta karjalaisen kulttuurin ylläpitämiseen ja tutkimiseen. Tätä hedelmälliseltä vaikuttavaa ristiriitaa ei avata sen tarkemmin.

Voisi jopa kysyä, onko heimoidentiteetti paradoksaalisesti korostetummin esillä ja paremmin vaalittu ja säilynyt karjalaisilla kuin sellaisilla ihmisillä, joiden perhehistoriaan ei liity vastaavaa traumaattista muuttoa.

Neuvonen-Seppänen käsitteellistää karjalaiset vähemmistökulttuuriksi, mikä on kyllä liioittelua, kun puhutaan siirtokarjalaisten kokonaisuudesta.

Karjalaisten ei tarvinnut sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan, koska he muuttivat maan sisällä. Pääosa kuului luterilaiseen valtakirkkoon ja puhui äidinkielenään maan virallista kieltä. Käsitteellisesti ongelmallista ja kapeaan haastatteluaineistoon nähden on rohkeaa esittää, että karjalaisevakoiden lapset eivät olisi sulautuneet ”valtaväestöön”.

Neuvonen-Seppänen tuo esiin omakohtaisen Anne Frank -lukukokemuksen, joka sai hänet tyttövuosinaan rinnastamaan juutalaisten ja karjalaisten kokemukset toisessa maailmansodassa. Hän mainitsee holokausti- ja evakkokertomusten yhteisinä piirteinä syyllisyyden, häpeän ja pelon.

Rinnastusta ei avata sen tarkemmin, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut. Onhan esimerkiksi teatteritietelijä, professori Pentti Paavolainen kuvannut, miten juutalaismusikaali Viulunsoittaja katolla (1965) puhutteli erityisesti suomalaisia, koska sen kautta voitiin purkaa kulttuurista Karjala-traumaa, siis käsitellä menetettyyn Karjalaan ja evakkomatkaan liittyneitä tunteita ja kokemuksia.

Image

Vaikka tutkimuksellinen ote ajoittain lipsuu omakohtaisten kokemusten alle, Evakkojen perilliset onnistuu herättämään ajatuksia ja kysymyksiä. Yleisemmällä tasolla teos herättelee pohtimaan, miten traumaattiset kokemukset heijastuvat seuraaviin sukupolviin.

Sotakokemukset sinänsä yhdistivät kaikkia aikalaisia, ja sotakomennuksella kaikkien nuorten ihmisten koulunkäynti keskeytyi. Eriasteisten sotatraumojen kanssa elettiin Suomen kaikissa kodeissa. Neuvonen-Seppänen palauttaa tuloksensa Karjalan evakkoihin, mutta missä määrin kyse on siirtokarjalaisuuden erityispiirteistä ja missä määrin yleisemmästä ilmiöstä?

On paikallaan lisätä, että sukujuurten tai kotiseutuyhteyden katkeaminen on hyvin yleinen suomalainen kokemus 1960-luvun suuren maassamuuton seurauksena. Missä määrin vanhempien tai isovanhempien lähtökulttuuri – kotiseutu, murre, kulttuuriset perinteet tai mahdolliset heimo-ominaisuudet – kulkevat yksilön elämässä mukana tai määrittävät häntä? Moniin ammatteihin jo liittyy alituinen paikkakunnan vaihtaminen, jolloin lapset eivät ehdi juurtua minnekään.

Sopeutumisen ongelmat ja yhteisöllisyyden tai keskinäisten verkostojen merkitys lienevät yleisempiä siirtolaisuuteen liittyviä ilmiöitä, on muuton syy sitten humanitaarinen tai työperusteinen.

Volyymiltään vastaava vertailukohta voisi olla ruotsinsuomalaiset, joiden sopeutumista olennaisesti vaikeutti kielimuuri, vieras yhteiskunta, muuttaneen väestöryhmän vähäinen koulutus sekä hetkellisyyden tuntu – pianhan täältä palattaisiin.

•

Lue myös:

Karjala takaisin – Venäjälle? Karjalankannasta koskeneet rajansiirtoesitykset vuosina 1907–1939

Kotoperäiset kielet monikielisessä Suomessa – Millainen on karjalan kielen asema?

Tarkentunutta tietoa Viipurin Papulan sisällissodan aikaisen joukkohaudan siirrosta