Mikä mahdollisti puuperäisten tuotteiden nousun merkittävään asemaan toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa? Mikä katkaisi paperiteollisuuden voittokulun? Miten puuteollisuus ajattelee parantaneensa metsäluonnon tilaa Suomessa? Esimerkiksi näihin kysymyksiin vastailee Pekka Kaupin ja Jyrki Kettusen kirja Vihreä kultakausi 1973–2008.

Teos käy kattavasti läpi puuteollisuuden, mutta erityisesti paperiteollisuuden historiaa Suomessa keskittyen niin sanottuun vihreään kultakauteen eli vuosiin 1973–2008. Kukin kirjan osio on nimetty jommallekummalle kirjoittajalle, ja vain johdanto on kirjoittajien yhteistä käsialaa.

Kirjoitustapa sisältää paljon ammattislangia, kuten differointia ja diversifiointia, joista vain jälkimmäinen löytyy kirjan loppuun sijoitetusta sanastosta. Kirjoitustapa olisi voinut olla yleistajuisempi tai sitten sanastoa olisi kannattanut laajentaa. Kirjoittajat käyttävät hassusti viskoosista vanhaa nimitystä raion kirjan alkupuolella ja vasta myöhemmin uudempaa.

Kirja ei vaikuta nuorelle polvelle suunnatulta opukselta, vaan enemmänkin varttuneemmassa iässä viilettävien puuammattilaisten hengen nostatukselta. Kirjassa on myös yllättävän paljon lyöntivirheitä, joten oikoluku on jostain syystä jäänyt puutteelliseksi.

Kirjoittajien mukaan Länsi-Euroopan yli 300 miljoonaisella väestöllä oli aikoinaan enemmän rahaa ja vapaa-aikaa, jota käytettiin lehtien ja kirjojen lukemiseen. Mainostus elätti lehtiä, ja niiden sivumäärät kasvoivat vuosi vuodelta. Erityisesti asunto- ja autoilmoitukset takasivat sen, että tasalaatuiselle sekä runsain värikuvin varustetulle paperille riitti kysyntää.

Lopulta mainostajien siirtyminen paperista sähköiseen esitystapaan katkaisi paperiteollisuuden voittokulun. Kirjoittajat kuitenkin huomauttavat aiheellisesti, että kartongille jätehuolto ja kierrätys on helpompi järjestää kuin muoville. Puuteollisuudella on siis mahdollisuutensa ja paikkansa kulutusyhteiskunnassa.

Kirjoittajat epäilevät puun hinnan olleen kultakaudella riittävän korkea, koska puuta saatiin liikkeelle ja teollisuuden käyttöön. Mihin ovat unohtuneet tarinat siitä, että kultakaudella valtiovalta metsätarkastajineen pakotti metsänomistajat avohakkaamaan metsänsä?

Kirjoittajat mieltävät ympäristönsuojelun teollisten prosessien ympäristöystävällisyytenä, mikä tarkoittaa silmien sulkemista raaka-aineen hankinnan vaikutuksilta. Kirjan näkökulma on puissa ja puiden jalostamiseen liittyvissä prosesseissa. Kirjoittajien mukaan myös luonnonsuojelu edellyttää metsien muuttamista talouskasvua tuottaviksi prosesseiksi.

Paperintuottamisen prosessikuvaukset ovat paikoitellen mielenkiintoisia, jos insinööritieteet kiinnostavat. Ylipäätään prosessien kehitykseen liittyvät osiot ovat kirjassa parhaiten kirjoitettuja. Kirjassa on kuvattu tarkasti, miten sellunkeitossa siirryttiin sulfiittipohjaisesta prosessista sulfaattipohjaiseen prosessiin.

Mielenkiintoinen huomio on se, että sellutehtaat ovat muuttuneet sähkönsyöjistä sähköntuottajiksi. Äänekosken uusi sellu- tai biotuotetehdas vastaa energiantuotoltaan Suomen suurinta vesivoimalaa Imatrankoskella. Myös kuvaukset työvoiman tarpeen muutoksesta viime vuosikymmeninä ovat mielenkiintoisia, vaikka muutosten syitä ja seurauksia ei pohditakaan kovin syvällisesti yhteiskunnan näkökulmasta.

Kirjassa kestävyys kuvataan prosessina, jossa 70 hehtaarin metsän omistaja tekee avohakkuun yhdellä hehtaarilla vuodessa, jolloin puusto kasvaa 70 vuodessa takaisin. Tällainen kuvaus ontuu monesta syystä.

Ensinnäkin puusto ei ole lähelläkään elämänsä ehtoopuolta 70-vuotiaana, vaikka puuston kasvu on jo hidastunut. Esimerkiksi kuusi voi kasvaa elinvoimaisena vielä 250–300-vuotiaana ja tuottaa käpyjä aina kuolemaansa asti. Kävyntuotanto on erittäin runsasta 100–200-vuotiailla kuusilla.

Toiseksi luonnossa esiintyvät avohakkuiden tapaiset laajat häiriöt ovat harvinaisia, eikä niitä tutkimusten mukaan esiinny pohjoisella havumetsävyöhykkeellä 70 vuoden välein. Kolmanneksi kestävyyttä on tarkasteltu avohakkuisiin perustuvassa toiminnassa vain teollisuudelle tuotettujen biomassakuutioiden näkökulmasta. Pelkästään puukuutioihin keskittyvä näkökulma jättää hakkuiden sosiaalisen, ekologisen ja taloudellisen tarkastelun kovin vajaaksi.

Kirjan ansiokkain ekologinen kuvaus on havainnollistus puuston kasvusta. Käytännössä yhden kesäpäivän aikana Suomen valtion alueelle muodostuu noin miljoona kuutiota uutta puuta.

Teoksessa kerrotaan avoimen rehellisesti siitä, kuinka lahopuun synty estettiin puuteollisuuden kultakautena ennalta, koska lahopuusta ei saanut rahaa. Ylipäätään lahopuun vähäisyys käsitellyissä metsissä nostetaan erinomaisesti esille, mutta väite vanhojen metsien säilymisestä kultakaudella kuulostaa hassulta.

En saa lukiessa päähäni mielikuvia siitä, miten puuteollisuus suojeli metsiä. Olivatko aikoinaan perustetut piskuiset kansallispuistot riittäviä? Eteläisessä Suomessa metsämaasta on suojeltu joitakin sormin laskettavia prosentteja. Millä perusteella tämä on riittävää?

Kirjoittajat korostavat suurten nisäkäseläinten määrän kasvua, mutta tämä on harhaanjohtavaa paristakin syystä. Ensinnäkin suuret nisäkkäät eivät määritä luonnon monimuotoisuutta. Toisekseen näiden määrän kasvaminen liittyy enemmän metsästyksen sääntelyyn kuin puuston käsittelyyn, joten asian nostaminen esille puuteollisuuden saavutuksia esittelevässä kirjassa on arveluttavaa.

Kirjassa ihmetellään, miten harvat uhanalaisista lintulajeistamme ovat metsien lintuja. Kuitenkin viimeisimmän lajien uhanalaisarvioinnin mukaan metsälinnuista jopa viidennes on luokiteltu uhanalaisiksi ja silti kirjassa lintujen väitetään selvinneen. Vertailukohtana käytetään sitä, että valkoselkätikka kuoli Ruotsissa sukupuuttoon, vaikka lajin selviämistä Suomessa auttoivat itärajan takaisen Karjalan metsät tikkoineen. Toisaalta hakkuut lintujen pesimäaikaan mainitaan, mutta tätä ei esitetä millään tapaa ongelmallisena toimintana.

Ylipäätään eniten uhanalaisia lajeja elää metsissä, ja kaikista arvioiduista metsälajeista joka kymmenes on uhanalainen. Metsäluontotyypeistä yhtäkään ei ole arvioitu elinvoimaiseksi. Näiden arvioiden valossa ihmettelylle ei pitäisi olla sijaa. Myös kirjassa hehkutetut avohakkuualoilla jätetyt säästöpuut on osoitettu tieteellisissä tutkimuksissa lukumääriltään riittämättömiksi.

Metsänhoitajilla on tapana paukuttaa olkaimia, kun puhutaan puuston kasvun lisääntymisestä Suomessa. Tämä opus syöttää samaa tarinaa.

Puukuutioiden kasvun lisääntyminen pelkästään puuammattilaisten ansioin ei kuitenkaan ole kiistatonta. Kaskeamisen ja metsälaidunnuksen loppuminen ovat yhtä lailla vaikuttaneet kuten myös siirtyminen puunpoltosta fossiilisiin polttoaineisiin. Lisäksi ilmastonmuutoksella ja typpilaskeumalla on tässä suhteessa ollut omat ansionsa. Nythän puukuutioiden kasvu on joka tapauksessa jo taittunut.

Metsäteollisuuden kultakaudella voitiin kirjan mukaan jakaa metsistä hyvää kaikille. Puusto tuotti hyvinvointiyhteiskunnalle rahaa, ja hyvinvointiyhteiskunta synnytti luonnonsuojelulle sekä kysynnän että tarjonnan. Kuitenkin pelkästään kuutioita tuijottamalla esimerkiksi matkailun, marjastus- ja sienestyselinkeinon, porotalouden sekä kalastuksen ja metsästyksen näkökulmat jäävät sumeilematta pimentoon.

Kirjassa ensiharvennuksen tuloja verrataan puuston viljelyn ja taimikonhoidon kustannuksiin, mutta vertailussa ei oteta huomioon korkoa. Toisin sanoen kirjoittajat eivät arvioi sitä, miten rahan arvo muuttuu vuosikymmenten saatossa, kun puustoa käsitellään. Olisiko metsämaan omistajan kannattanut kuitenkin sijoittaa rahansa muuhun kuin puuviljelmiin ja loputtomiin risusavotoihin?

Teoksessa on myös outo väite siitä, että harvennuksissa kaadettaisiin aina puita, jotka joka tapauksessa kuolisivat. Tämä on mutkia kerta heitolla oikova väite, sillä kaikki puuthan kuolevat joskus. Tutkimusten mukaan kuitenkin tiedämme, että esimerkiksi kuusi voi juroa muiden puiden varjossa todella pitkiä aikoja ja lähteä myöhemmin vielä kasvamaan hyvää vauhtia, kun ylemmät puustokerrokset poistuvat.

Kirjan mukaan poimintahakkuut sopivat vain maisemanhoitoon, sillä ”puunkasvatuksessa kannattaa tavoitella määrää”. Puuston mahdollisimman nopea kasvu ei kuitenkaan ole välttämättä taloudellinen ratkaisu, sillä kasvun mahdollistavat sijoitukset maanmuokkaukseen, viljelyyn ja taimikonhoitoon, joiden hinnat ja rahoituksen hankkimiseen liittyvä korkotaso vaikuttavat siihen, mikä on kannattavaa missäkin.

Kun esitettyjä väitteitä ei perustella missään, niin tietokirjan mielipiteillä ei ole mitään arvoa. Tämä nousee mieleen varsinkin, kun kirjassa syyllistytään poimintahakkuiden puuntuotoksen vähättelyyn. Poimintahakkuissa ei kaadeta kaikkia puita, vaan hakkutavassa sananmukaisesti poimitaan yksittäisiä suurimpia puita.

Väite puuntuotoksen kasvun putoamisesta poimintahakkuihin perustuvassa metsänkasvatuksessa puoleen tai kolmannekseen ei pidä paikkaansa. Tutkimusten mukaan muun muassa poimintahakkuin käsitellyt puustoalueet tuottavat 15–25 prosenttia vähemmän kuin avohakkuin käsitellyt puustoalueet. Toisaalta Ruotsissa ja Norjassa eroksi on saatu 10–20 prosenttia, joten kasvuero on korkeintaan neljännes tai viidennes avohakkuiden hyväksi, mutta se voi olla myös pienempi.

Kirjassa väitetään, että metsien hiilivarastot eivät ole vähentyneet avohakkuiden myötä. Tutkimustulokset ovat kuitenkin keskenään ristiriitaisia ja tiedeyhteisö ei ole asiasta yksimielinen. Oman lusikkansa keittoon heittää vielä se, tarkastellaanko hiilivarastoja kangas- vai turvemailla, sillä näillä paikoilla tilanne on keskenään hyvin erilainen.

Huolestuttavinta kirjassa on metsätieteellisen perustutkimuksen mitätöiminen toteamalla, että ”uutta tutkimustietoa ei tarvita, ainoastaan nykytietämyksen entistä parempaa soveltamista”. Metsätieteellinen tutkimusala ei ole onnistunut selvittämään suhtautumistaan avohakkuisiin, ja erilaisten hakkuutapojen keskinäisiä vertailuja koskeva tutkimus on vielä vauvan tossuissa. Mielenkiintoista, että kirja on saanut tukea myös säätiöltä, jonka tarkoitus on tukea puutalouden tutkimustyötä.

Kirjan näkökulmasta hakkuiden lisääminen nähdään hyvinvoinnin kasvuna ja hakkuiden vähentäminen tyytymisenä vähempään. Eikö metsiä todellakaan voi käyttää muuhun kuin puutavaran varastointiin? Onko puuteollisuuden tai sitä lähellä olevien tahojen vastaus tutkimuksellisiin ristiriitoihin vain viestinnän tuuttaaminen tällaisia kirjoja tuottamalla?

Näillä eväin kirjalle olisi osunut sopivammaksi nimeksi arvostelun otsikko. Sen verran puisevaa ja kiihkomielistä on puutalouden aatteen levittäminen.

•

Lue myös:

Oikeudenmukainen siirtymä kestävään tulevaisuuteen – Mitä se tarkoittaa?

Orava – Tuttu ja turvallinen?

Pariutumisen aakkoset – Monipuolinen teos eläinten seksistä ja perhe-elämästä