Moni arvovaltainen taho on viime aikoina väittänyt, että elämme totuudenjälkeistä aikaa ja että mielipiteistä on tullut ihmisille faktoja tärkeämpiä. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia kirjoja, joita ovat innoittaneet muun muassa sosiaalista mediaa vaivaava sensaatiohakuisuus ja Yhdysvaltain entisen presidentin Donald Trumpin antamat lausunnot.

Psykologian emeritusprofessori Keith Stanovich Toronton yliopistosta ajattelee ajastamme toisin. Hänen mielestään emme elä totuudenjälkeisessä ajassa vaan paikassa, jota hän kutsuu minun näkökulmani -maailmaksi. Siellä ihmiset kuvittelevat, että vain heidän oma ”joukkueensa” on perillä faktoista.

Stanovichin mielestä puoluekanta tai muut poliittiset näkemykset eivät siis estä ihmisiä tekemästä oikeita päätelmiä. Sen sijaan ihmiset etsivät ja tulkitsevat todisteita tavalla, joka tukee olettamuksia, joiden he haluaisivat olevan totta.

Esimerkiksi riskinarviointia selvittävissä tutkimuksissa on havaittu, että jos jonkin toiminnan koetaan tuottavan suuria hyötyjä, siihen liittyvät riskit nähdään pieninä. Vastaavasti jos jokin toiminta koetaan erittäin riskialttiiksi, sen hyödyt nähdään vähäisinä. Asiaa on tutkittu muun muassa alkoholin nauttimisen ja hyönteismyrkkyjen levittämisen suhteen.

Erityisen voimakkaasti minun näkökulmani -ajattelu näkyy moraalisissa kysymyksissä. Tämä on tullut ilmi lukemattomissa tutkimuksissa.

Mitä moraalittomampana yksilöt pitävät jotakin tekoa, sitä vähäisempinä he pitävät teosta koituvia hyötyjä. Jos ihminen pitää moraalisesti arveluttavana vaikkapa sitä, että nuorille suositellaan kondomin käyttöä, hän suhtautuu luultavasti epäilevämmin kondomin kykyyn ehkäistä seksitauteja.

Stanovichin toinen esimerkki on kuolemanrangaistus. Moni ajattelee, että kuolemanrangaistus on tehokas tapa ehkäistä rikoksia ja että rikoksista ei juuri koskaan tuomita syyttömiä. Toisaalta moni myös uskoo, että kuolemanrangaistus ei ehkäise rikoksia ja että viattomia usein tuomitaan rikoksista.

Stanovichin mukaan juuri kukaan ei yhdistä näitä rikoksiin ja rangaistuksiin liittyviä uskomuksia toisenlaisilla, sinänsä yhtä loogisilla tavoilla. Tällaisia olisivat esimerkiksi, että kuolemanrangaistus ehkäisee rikoksia ja moni syytön tuomitaan tai että kuolemanrangaistus ei ehkäise rikoksia ja syyttömiä ei juuri koskaan tuomita.

Stanovich kirjoittaa: ”Tämä antaa ymmärtää, että ihmisten arviot kuolemanrangaistukseen liittyvistä uskomuksista eivät perustu itsenäisesti kutakin uskomusta tukevien todisteiden arvioimiseen, vaan minun näkökulmani -vinouman myötä tuleviin kuolemanrangaistusta koskeviin vakaumuksiin.”

Ajattelun vinoumilla on luonnollisesti pitkä historia. Eliöt ovat kehittyneet kasvattamaan lisääntymismenestystään, eivät maksimoimaan havaintojensa tarkkuutta tai totuudellisuutta.

Luonnonvalinta ei suosinut yksilöitä, joiden päätavoite oli saavuttaa objektiivinen totuus joka asiassa. Päinvastoin, tietyt ajatteluvinoumat ja kyvyttömyys harjoittaa älyllistä pohdiskelua ovat jopa saattaneet olla edellytys menestyksekkäälle lisääntymiselle. Miksi sitten ylipäätään kykenemme järkeilyyn?

Filosofi Daniel Dennettin mielestä ihmisten päättelykyvyt ovat kehittyneet, jotta he pystyisivät valitsemaan puolensa ja suostuttelemaan muita. Asioiden oikean laidan selvittämisellä ei näissä välttämättä ole minkäänlaista roolia.

Näkemyksen mukaan järkeily kehittyi siis hoitamaan sosiaalista tehtävää eli lähinnä muiden suostuttelemista mahdollisimman vakuuttavasti. Tämä selittäisi monia piirteitä minun näkökulmani -vinoumasta ja erityisesti sitä, että yleensä ihmiset tuottavat vain argumentteja, jotka tukevat heidän omia käsityksiään.

Stanovich myös muistuttaa, että lajimme evoluutioympäristössä ei ollut edistyneitä välineitä luotettavan tiedon löytämiseksi. Esivanhempiemme täytyi siksi tyytyä tiedon etsinnässä jatkuvasti läheisimpiin lajitovereihinsa ja heidän vakaumuksiinsa.

Usein läheisimpiin lajitovereihin luottaminen edellytti, että sivuutettiin sellainen informaatio, joka pystyi kumoamaan omien parissa vallitsevia uskomuksia. Ja jos uskomusten vastaisilta todisteilta ei ollut mahdollista välttyä, ne saatettiin ohittaa vaatimalla niiltä ylivoimaisen korkeaa luotettavuutta. Totuutta tärkeämpää oli yhteistyön ja yhteishengen ylläpitäminen.

Stanovich käyttää analogiana parisuhdetta. Oletetaan, että nainen epäilee rakastamansa miehen pettäneen häntä. Tällöin toive parisuhteen jatkumisesta voi saada naisen epäilemään uskottavimpiakin syrjähypystä kertovia seikkoja.

Jopa tieteessä on tällaisia aiheita – esimerkiksi ryhmien väliset kognitiiviset erot – joissa mahdollisten ikävien sosiaalisten seurausten vuoksi osa tutkijoista edellyttää todisteilta tavallista korkeampia standardeja. On huomattava, että korkeampien standardien vaatiminen saattaa olla haitallista, mikäli tutkimusväitteistä koituvia kielteisiä seurauksia ei ole osoitettu. Tutkimustulosten sivuuttaminen poikkeavalla tavalla saattaa esimerkiksi lisätä kansalaisten epäluottamusta tieteen kykyyn toimia puolueettomasti.

Stanovich tarkastelee esimerkkien avulla myös sitä, miten minun näkökulmani -vinouma on yhteydessä empatiaan ja niin sanottuun poseeraamiseen. On esimerkiksi näyttöä, että moni huumeiden käytön vähentämiseen tähtäävistä sosiaalisista ohjelmista on epäonnistunut. Ohjelmia on kuitenkin jatkettu, sillä niistä on tullut symboli päättäjien halulle vähentää huumeidenkäytön haittoja.

Usein nimenomaan älykkäät ja koulutetut osaavat keksiä itseään parhaiten vakuuttavat perustelut. Heillä saattaa myös olla taipumus uskoa, että he ovat muista poiketen päätyneet käsityksiinsä itsenäisen ajattelun kautta. Esimerkiksi tutkija saattaa uskoa kykenevänsä tarkastelemaan ilman vinoumia kiistanalaisia poliittisia aiheita, kuten maahanmuuttoa, rasismia, jengiytymistä, aktivismia tai ilmastotoimia, samaan tapaan kuin moni rikas uskoo rikastuneensa vain oman ahkeruutensa takia.

Kognitiivisesta omahyväisyydestä irtaantuminen saattaa vaatia tarkastelukulman muuttamista seuraavaan suuntaan: ”En itse omista ajatuksiani, vaan ne omistavat minut.” Stanovichin mukaan tämä niin kutsuttu meemin näkökulma on kaikkein toimivin vastalääke minun näkökulmani -vinoumalle. Uskomukset muuttuvat ei-henkilökohtaisiksi ja irtaantuvat omasta identiteetistä.

Ketään tuskin myöskään haittaa seuraavan ajattelutavan sisäistäminen: ”En luultavasti ole omaksunut kantamiani ajatusrakennelmia objektiivisen harkinnan kautta, ja jos olisinkin, ajatukseni eivät välttämättä olisi tosia tai loogisesti toisiinsa yhteensopivia.”

Stanovich pitää luultavana, että yksilöiden välillä ei ole kovin suuria eroja taipumuksessa minun näkökulmani -vinoumaan. Ja jos eroja on, ne saattavat selittyä hienoisilla persoonallisuuseroilla vaikkapa avoimuudessa ja sosiaalisuudessa.

Tai sitten erot voivat johtua siitä, millaisille ajatusrakennelmille olemme sattuneet altistumaan usein. Esimerkiksi uskonnon kaltaisissa ajatusmalleissa, joihin on kenties ehdollistunut lapsena, saattaa olla sisäänrakennettuna ristiriitaisen tiedon tai rationaalisen pohdinnan välttely. Joka tapauksessa erot eivät tutkimusten mukaan näytä johtuvan älykkyyseroista.

Stanovichin sanoma olisi helppo ohittaa näennäisen avomielisesti myötäilemällä: ”Jep, kaikkihan sitä tekevät.”

Olen jopa kuullut väitettävän, että minun näkökulmani -ajattelu olisi yhteiskunnallisen ilmapiirin kannalta hyödyllistä. Mahdollistaahan siirtyminen todisteista ”minun kokemukseeni” eräänlaisen tasapelin: sinulla on sinun näkemyksesi ja todellisuutesi, minulla on omani.

Tällainen, usein uhrikokemusta ruokkiva asenneilmapiiri tekee kuitenkin todellisuutta koskevasta mielipiteenvaihdosta vaikeaa, paikoin mahdotonta. Lisäksi se hankaloittaa omien ajattelutapojen analysointia. Sitä, että joku väittää asioiden olevan jotenkin, ei siis tule pitää riittävänä argumenttina, ei edes arkisessa kanssakäymisessä, saati tieteellisessä keskustelussa.

Stanovichin puheenvuoro on tärkeä ja erinomaisen valaiseva. Se ei paranna lukijaa umpimielisyydestään mutta toimii ensimmäisenä rokoteannoksena. Jos joku kirjan luettuaan kokee olevansa puolueeton ja vapaa minun näkökulmani -vinoumasta, on melko varma, ettei hän ole ymmärtänyt lukemaansa.

•

Lue myös:

50-luvulla kirjoitettu klassikko entistäkin ajankohtaisempi – Herbert Marcuse visioi aikaa, jolloin koneet vievät ihmisten ajan

Hoivaa kehollisuuden unohtaneille

Terapeuttinen puhe on kaikkialla – Artikkelikokoelma tarkastelee sen vaikutuksia yhteiskunnassa