Eräs laajimmista Amerikan mantereen taidekokoelmista sijaitsee Bostonissa. Vuonna 1870 perustettu Museum of Fine Arts on Yhdysvaltojen suurimpia museoita ja sen yhteydessä toimii myös taideakatemia. Museolla on muun ohella mittava alankomaisen taiteen 1600-luvun kultakauden kokoelma, johon olennaisena osana kuuluu flaamilaisen barokin mestarien Rubensin, Van Dyckin, Jordaensin ja Brouwerin teoksia.

Vuonna 2021 miestaiteilijoiden rinnalle nostettiin taidehistoriassa pitkäksi aikaa sivuun jääneen Michaelina Wautierin (1604–89) Viisi aistia -teossarja – ensimmäiseen julkiseen esittelyyn noin 370 vuotta maalaamisensa jälkeen. Wautierin teossarjassa kuulo-, haju-, näkö-, maku- ja tuntoaisti kuvataan nuorten poikien arkiaskereiden, kuten huilunsoiton, silmälasien käytön, mädäntyneen kananmunan haistamisen, voileivän syömisen ja vuoleskelussa tulleen haavan, muodossa.

Teosten katsoja ei voi välttyä ajatukselta, että Wautier sovelsi aikakauden vanitas-maalauksista tunnettua katoavaisuuden, väliaikaisuuden ja haurauden teemaa. Soitto voi olla haparoivaa ja epävireistä, näkökyky riittämätön, ilmassa pistävä haju hempeän tuoksun sijaan, voi maistua härskiintyneeltä ja kosketus viiltää pikemminkin kuin helliä

Teosten tyylikäs mutta pidättelemätön osoittelevuus johtaa pohtimaan Wautierin mahdollista samansuuntaista ironiaa suhteessa omiin töihinsä; kuva kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaistiin liittyvästä tuntemuksesta jää vain sellaisen kuvaksi.

Tällaisessa maastossa liikkuu myös Boston Collegessa vuodesta 1999 työskennellyt irlantilaisfilosofi Richard Kearney tuoreessa kirjassaan. Touch on Kearneyn pohdiskeleva puheenvuoro kehollisuudesta vieraantuneeseen aikaan. Kun arkemme keskeisinä elementteinä ovat älykännykkä, sometus, Zoom-luento, suoratoistopalvelu ja verkkopelaaminen, on Kearneyn mukaan mahdollista ajatella, että homo sapiensista on jatkojalostunut kuvallisten tai pikemminkin virtuaalisten aistimusten kautta hahmottuva homo cybernens.

Kearneyn teesi onkin, että läheisyys (proximity) on korvaantunut teknisellä välitteellä (proxy). Koronaturvavälit ja -eristys ovat vain vahvistaneet tätä vaikutelmaa. Tämän seurauksena on, että virtuaalisuuteen sukeltaneesta elämästä on tullut suoranaista taiteilua bio-fyysisen elämän edellytyksillä.

Touch sijoittuu Kearneyn runsaan tuotannon lihalliseen vaiheeseen. Kearneyn kysymys kuuluu, olemmeko menettäneet kosketuksen oman lihallisuuteemme ja sen myötä avautuvaan todellisuuteen. Hänen huolensa on, että etenkin inhimillisen kosketuksen sivuuttaminen tekee meistä fyysisesti sairaita ja henkisesti epävakaita; erityisenä esimerkkinä tästä on vastasyntyneen ja pienen lapsen välttämättä tarvitsema hoiva.

Karkea summaus Kearneyn ajatuskulusta voisi olla tämänkaltainen: kosketuksen kriisi – se että olemme ”out of touch” – alkoi alun perin kahdelle jalalle nousemisesta, kun yläraajat hahmottuivat sellaisiksi. Seuraavassa vaiheessa äly syrjäytti vaiston, käsitteellinen ja kielellinen asettui kokemuksen välittäjäksi ja lopulta liha tai koettu kehollisuus (flesh, carnality) kuvallistuu, virtuaalistuu ja välineellistyy teknologian mahdollistamana.

Kosketeltavuus eli taktiilisuus on muuttanut merkitystään, ellei jossain määrin jo peräti kadottanut sen. Esimerkkinä toimii hyvin sana ”digitaalinen”, sillä sen päämerkityksenä ei suinkaan enää ole sormi (digit) vaan se viittaa numeraaliseen ja etenkin sähköiseen koodattuun järjestelmään. Tätä on kosketukseen ja sen myötä myös lihalliseen kontaktiin perustuvaan inhimilliseen kokemustodellisuuteen otteensa menettävä ekskarnaatio siten kuin Kearney sen määrittelee.

Kehollisuuden ja lihallisuuden häivyttäminen johtaa myös huomattavan laajoihin kerrannaisvaikutuksiin. Kosketuksesta ja kosketettavaksi tulemisesta vieraantuminen paitsi epäinhimillistää ihmissosiaalisessa mielessä – ajatellaan vaikka kättelyyn liittyviä konventioita ja merkityksiä – myös etäännyttää yleisesti fyysis-biologisesta luonnosta.

Olematta teknologiavastainen Kearney on teknologiakriittinen. Kun hän viittaa antroposeeniin ja teknologian lopulta näennäiseen ylivaltaan planeettamme ekosysteemeistä, hänen ajattelunsa taustalla päilyy yhdysvaltalaisen historioitsijan Lynn Whiten (1907–87) teesi, jonka mukaan tieteen ja teknologian liitto johtaa ekologiseen katastrofiin. Ekskarnaation ja sille rinnasteisten kehityslinjojen tunnistaminen saattaa meidät mahdollisesti tavoittelemaan keskinäisriippuvaisuuteen pohjaavaa ”symbioseenia”, joka korvaisi ihmiskeskeisyyden ja antroposeenin.

Laajasta sovellettavuudestaan huolimatta Kearneyn teos keskittyy inhimilliseen kosketukseen. Kirja ei suinkaan ole pikkunäppärä avatessaan pohdinnan sanan ”aisti” merkitysten kartoittamisella ja vaatiessaan, että meidän todella tulisi tulla järkiimme sisäistämällä aistillisuutemme (come to our senses). Toisin kuin suomen kielessä, englannin sense voi viitata niin aistiin, merkitykseen kuin myös orientaatioon.

Se, minkä ekskarnaatio kadottaa näkyvistä, on taju abstraktia käsityskykyä edeltävästä, taktiilisuuteen nojaavasta kehollisesta ja relationaalisesta ymmärryksestä. Tällaisen ymmärryksen palauttaminen mielenmaisemaan luo mahdollisuuden perustavanlaatuisen merkityksen havaitsemiseen sellaisessa, minkä virtuaalinen simulaatio peittoaa.

Olennaista on, että Kearneyn tarkastelemaan kosketukseen liittyy koskettavan ajatus. Olemme ”kosketuksissa” maailmaan eli tunnistamme ja hyväksymme itsemme kokemuksellisen kentässä. Kearneyn käsittelemänä kosketus ei siten rajoitu vain tuntoaistiin vaan laajenee ylipäätään aistillisuuteen ja sen tuomaan, ymmärrystä koskevaan näkökulmaan.

Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Kearneyn esiin nostama sanan sapientia etymologia: latinan sapere tarkoittaa sekä viisautta että maistamista. Toisinpäin ajateltuna, jo vastasyntyneen kokema maistaminen on alkukantaista mutta ohittamatonta kielellistä viisautta – tai viisautta kielellä. Vastaavasti ääniaistimus voidaan kokea kehollisena ja muut aistit yhtä lailla hahmottaa syvemmin puhuttelevalla, siis koskettavalla, merkitystasolla.

Kearneyn tarkastelussa kosketus toimii siten ensisijaisena esimerkkinä kaikesta, mikä koskettaa eli on affektuaalis-eksistentiaalisesti merkityksellistä. Tukea tälle tarkastelulle löydetään filosofiasta: Aristoteleesta Edmund Husserliin ja Maurice Merleau-Pontyyn ja edelleen Luce Irigarayhin ja Julia Kristevaan.

Lukija saattaa kuitenkin hämmästellä varsin viittauksenomaiseksi jäävää osuutta kirjassa, joka nostaa esiin myös proosakirjallisuudessa esitetyt kuvaukset koskettavasta ja koskettamisesta aina kreikkalaista mytologiaa ja Raamatun kertomuksia myöten. Lähestymistapa ohittaa etenkin analyyttisen filosofian omaksuman käsitteellisen ja esitystavallisen tarkkuuden.

Kenties Kearneyn tavoitteena on ollut rohkaista havaitsemaan sama, mikä eräässä kokonaan toisessa yhteydessä kiteytyi huomautuksena: ”Olemme yleensä niin päissämme, että unohdamme olevamme pikemminkin kehoissamme ja hengityksessämme.” Kearney näyttää ajattelevan, että on osoitus liiallisesta itsevarmuudesta, hybriksestä, jos sivuutamme sellaisen, mikä saattaisi muuttaa asennoitumistamme ja siten maailmaamme – sillä tulisimme kosketetuksi.

Kirjan pääteemaksi hahmottuukin hoivaava kosketus. Tällä Kearney ei suinkaan tarkoita vain erityisiä kliinisiä hoivan muotoja vaan ylipäätään kosketuksen ja kosketetuksi tulemisen merkittävyyttä inhimillisyyden muodostumisessa ja sen voimissa pitämisessä.

Venäjän käynnistämän sodan keskellä kysymykseksi tosin vääjäämättä nousee myös toisenlainen, tunteeton kosketus. Tuntoaistimuksen piiriin kuuluu myös raaka suora väkivalta, samoin kuin kuumuutta hehkuvien kranaatinsirpaleiden tai ammusten aiheuttamat tuntemukset niiden lävistämässä kehossa. Vaikka Kearney tunnistaakin kosketuksen erilaiset, myös traumatisoivat muodot, on pääpaino pikemminkin posttraumaattisessa. Tähän on mahdollisesti selvä syy.

Kearneyn teos on mahdollista tulkita pyrkimykseksi hoivata ekskarnaation vammauttamaa ja traumatisoivaa lukijaa takaisin lihallisuuteensa ja kehollisuuteensa. Pamfletinomaista kirjaa lukeva saattaa hyvinkin tempautua mukaan tekstin myötä kuljettavaan tarinaan. Innostuksen keskellä itsereflektio nostaa tosin päätään myös muilla kuin kirjoittajan tekstissään julkituomilla tavoilla.

Ei jää huomiotta, että kehollisuuden tai pikemminkin lihallisuuden kirjallinen tarkastelu lankeaa samaan kuin Wautierin kuvaus tuntoaistista. Vaikka kirja itsessään on kosketeltavissa oleva fyysinen asia, sen merkitys ei kuitenkaan ole sen käsinkosketeltavuudessa vaan sen välittämässä käsitteellis-kielellisessä sisällössä. Sellaisena teos on paradoksilla leikkivä performanssi.

Kearney näyttäytyy siis itse hoivan tarjoajana, nimenomaisesti ei hippokrateelaisen vaan asklepiaanisen hoidon merkityksessä. Vaan onko tämä filosofin – tai filosofian – tehtävä? Filosofian ihanne on toki ollut ohjata ihmisiä hyvään elämään, mutta missä kulkee raja sen ja toisaalta epäammatillisen, psykologisoivan puoskaroinnin välillä?

Kysymys itsessään kuvastaa asennetta, josta Kearney näyttää varoittavan. Filosofia, joka ohittaa partikulaarisessa kehollisuudessa ja koetussa lihallisuudessa olevan viisauden, on humaltunut itsestään ja surkastunut sofismiksi. Ekskarnoitunut filosofia ei kykene erottelemaan merkityksellisiä kysymyksiä niistä, jotka eivät läpäise ihotestiä.