Yleinen mielikuva tapaa olla, että elokuvat antavat tieteestä väärän kuvan ja tuottavat lähinnä haittaa tieteen harjoittamiselle. Audiovisuaalisena mediana ne vaikuttavat vahvasti ihmisten käsityksiin ja seuraukset voivat olla vakavia. 

Tuukka Hämäläisen ja Tero Mielosen teos Tiedettä valkokankaalla: enemmän kuin Frankensteinin perintö osoittaa, ettei asia ole näin yksinkertainen. Elokuvien tiedekuva on monipuolinen ja aina ei ole välttämättä hedelmällisintä miettiä kuinka ”oikein” elokuvat esittävät tieteellistä tietoa. Teosten synnyttämät mielikuvat tieteestä voivat olla yksittäisten faktojen paikkaansa pitävyyttä merkittävämpiä. 

Tekijät toteavat, että monesti elokuvien kuva tieteen mahdollisuudesta ratkaista ongelmia on suorastaan yltiöoptimistinen. Elokuvissa usein toistuva juonikuvio, jossa seuraa katastrofi, kun päättäjät eivät kuuntele tutkijoita, saa kirjoittajat jopa pohtimaan, kannattaisiko poliitikkojen katsoa enemmän elokuvia!

Hämäläisen ja Mielosen teos on tutkimukseen pohjautuvaa tietokirjallisuutta. Tekijöiden pohja on hedelmällinen. Hämäläinen on tietokirjailija, joka aiemmin työsti tiedeviestinnän ja elokuvatutkimuksen välimaastoon sijoittunutta, rahoituksen puutteeseen kariutunutta väitöskirjaa tieteen representaatioista elokuvissa. Mielonen on fysiikan dosentti ja ilmakehätutkija. 

Taustalla on merkittävä määrä kansainvälistä elokuvatutkimusta, johon tekijät luontevasti viittaavat. Teos tarjoaa persoonallisen näkemyksen aiheeseen, punnitun synteesin aiheen kansainvälisestä tutkimuksesta ja tekijöiden oman tutkimuksen tuloksia. Tyyli on mukavan jutustelevaa, kuten voi päätellä erään alaluvun aloittamisesta: ”Nyt kun on päästy älyvapaiden elokuvien makuun”.

Kirjoittajien lähtökohta on ajatus elokuvan vaikuttavuudesta tieteen popularisoijana. Niinpä elokuvien ottaminen käsittelyyn pohjautuu pitkälti niiden suosioon ja klassikkoasemaan, mutta tekijät ovat ottaneet mukaan myös itseään kiehtoneita erityistapauksia ja sellaisia elokuvia, joilla kokevat olevan jotain sanottavaa ja joista he itse pitävät. Pääpaino on yhdysvaltalaisissa ja laajemmin länsimaisissa elokuvissa, mutta muitakin esimerkkejä nousee esiin. 

Teoksen painopiste on selvästi uudemmassa elokuvassa, siis siinä mitä nykypäivän yleisö on todennäköisesti nähnyt. Kaltaiselleni Hollywoodin studiokauden harrastajalle valinta ei ole kaikkein mielenkiintoisin, mutta ehdottomasti perusteltu: kirjoitetaan siitä mikä laajan yleisön tiedekuvaan vaikuttaa vahvimmin. Kirja on hyvin ajan tasalla, mukana on jopa Christopher Nolanin Oppenheimer (2023), unohtamatta esimerkiksi Ryhmä Hau – Elokuvaa (2021), joka osaltaan on muokkaamassa perheen nuorimpien tiedekuvaa.

Teos jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen käsittelee tutkijahahmojen esittämistä elokuvissa, ”hulluista tiedemiehistä” vakaviin elämäkertaelokuviin. Toinen osa tarkastelee erilaisia lajityyppejä kuten supersankarielokuvia, scifielokuvia ja komedioita ja kolmas osa tiettyjen aiheiden käsittelyä valkokankaalla: dinosauruksia, pandemioita ja ilmastonmuutosta. Nämä osat etenevät sujuvasti yhdistäen tekijöiden analyysia ja tutkimustietoa asiasta. Elokuvien tapahtumia tekijät referoivat kohtuullisen paljon, mutta eivät ehkä kuitenkaan liikaa, olettaen ettei lukija tunne kaikki käsiteltyjä elokuvia.

Neljäs osa käsittelee tosielämän tiedettä: dokumenttielokuvia ja elokuvien tieteellisiä neuvonantajia. Erityisesti dokumentteja koskeva luku tuntuu vähän irralliselta teoksen muuhun kokonaisuuteen nähden – se käsittelee muutamia tutkimuksen tekoa ja tutkijoita kuvaavia dokumenttielokuvia. Esimerkiksi kotimaiseen, Tuija Halttusen ohjaaman Näin pilvet kuolevat -dokumentin (2021) analyysi mukana olleiden haastatteluiden pohjalta on sinänsä mielenkiintoista, mutta tuntuu olevan kaukana teoksen pääasiallisesta sisällöstä.

Teos antaa mahdollisuuksia huomata tieteen kuvaamisen tyypillisiä piirteitä elokuvissa, esimerkiksi tutkijoiden älynväläys-hetkiä tai inspiraation kuvaamista kiihkeänä kirjoittamisena paperille nostattavan musiikin soidessa taustalla. Se auttaa huomaamaan tutkijahahmojen tyypillisten piirteiden pitkän historian ja pohtimaan sitä, miten sankaritutkijat, poliittisten paineiden alla toimivat avuttomat tutkijat tai vaikkapa sosiaalisesti poikkeavien ja tavallisesta elämästä vieraantuneiden tutkijoiden hahmot rakentavat kuvaa tieteentekijöistä ja vaikuttavat sitä kautta esimerkiksi nuorten suuntautumiseen tutkijanuralle.

Teoksessa käsitellään myös organisaatioiden, kuten Yhdysvaltain avaruushallinnon NASAn ja yksittäisten tutkijoiden roolia elokuvien neuvonantajina ja yhteistyökumppaneina. Elokuvien juonen tarpeet luovat rajoja sille, kuinka paljon tieteellistä tietoa elokuvissa hyödynnetään.

Esimerkkinä siitä, kuinka elokuvien vaikutus tutkimustiedon leviämiseen ei ole yksioikoista, voi mainita Steven Spielbergin Jurassic Parkin (1993). Se merkitsi käännekohtaa dinosaurusten kuvaamisessa elokuvissa. Ne saivat uudemman tutkimuksen tuomia piirteitä ja realistisempaa käsittelyä, jossa niitä alettiin esittää enemmän eläiminä. Toisaalta tosiasiat joutuivat väistämään silloin kun ne asettuvat esteeksi toimintaviihteelle. Esimerkiksi useiden dinosaurusten sulkapeitteisyys jäi elokuvan dinosauruksilta puuttumaan, koska se olisi vähentänyt niiden pelottavuutta. Kyse oli myös siitä, että ihmisten mielikuvien muuttaminen vaatisi enemmän elokuva-aikaa ja pohjustusta.

Tekijät esittävät kärjistäen, että elokuvantekijöille suurin taloudellinen riski on se, jos poiketaan yleisesti tunnetusta tieteestä tai yleisesti luulluista käsityksistä, vaikka virheellisistäkin. Varsinaisesta tieteellisestä asiantuntijatiedosta poikkeaminen on riskialtista vain, jos siitä nousee suuri kohu.

Kyvyllä nostaa asioita keskusteluun on käytännössä suurempi merkitys kuin elokuvien faktojen paikkaansa pitävyydellä. Esimerkiksi vuonna 2004 ilmestynyt ensimmäinen suuri katastrofielokuva ilmastonmuutoksesta, Roland Emmerichin The Day After Tomorrow, osoittautui hyödylliseksi, vaikka se on sinänsä tieteellisesti hölynpölyä. Se antoi tutkijoille mahdollisuuden nostaa aihetta esiin eikä se fiktiivisyydestään huolimatta vähentänyt yleisön tosiasioihin perustuvaa huolta ilmastonmuutoksesta.

Elokuvien merkityksestä tiedeviestinnälle tekijät esittävät lopussa poleemisen kysymyksen: onko parempi, että menestyneestä elokuvasta saa positiivisen kuvan tieteestä, vaikka kaikki faktat eivät olisi kohdallaan, vai että faktat ovat elokuvassa oikein, mutta ketään ei kiinnosta katsoa sitä? Voiko tutkijoidenkin kannalta olla parempi joutua oikomaan vääriä käsityksiä tutkimusaiheistaan, kuin se, etteivät ne kiinnostaisi ketään?

•

Lue myös:

Mies atomipommin takana – Kari Enqvistin arvio Oppenheimer-elämäkerta American Prometheuksesta