Saksalaissyntyinen Herbert Marcuse (1898–1979) tunnetaan parhaiten 1960-luvun opiskelijaradikalismin teoreettisena innoittajana. Hänen perintönsä ei kuitenkaan palaudu tuohon aikakauteen, vaan hänen luova työnsä alkoi jo 1920-luvulla ja kesti hänen kuolemaansa asti. Kapitalismin uuden voittokulun ja sen tuomien ongelmien myötä on virinnyt uusi kiinnostus tätä 1960-luvulle unohtunutta teoreetikkoa kohtaan.

Eros & sivilisaatio on Marcusen tähän asti suomentamattomista teoksista tärkein, ja sitä voidaan pitää 1900-luvun mannermaisen yhteiskuntafilosofian klassikkona ja kirjoittajansa pääteoksena. Kun kirjaa lukee tarkemmin ja syvällisemmin, saattaa huomata, että monet sen keskeisimmistä väitteistä ovat nykyään vielä ajankohtaisempia kuin kirjan alun perin ilmestyessä vuonna 1955.

Marcusen teoksen lähtökohtana on Sigmund Freudin (1856–1939) viimeinen teos Ahdistava kulttuurimme, joka julkaistiin alun perin vuonna 1930. Siinä Freud nostaa esiin ristiriidan, joka vallitsee niin sanotun todellisuusperiaatteen ja mielihyväperiaatteen välillä.

Freudin mukaan pieni lapsi pyrkii toteuttamaan viettejään ilman rajoituksia. Hän kuitenkin pian törmää yhteiskunnalliseen todellisuuteen, joka vaatii häntä luopumaan toiminnastaan tai kanavoimaan viettejään toisella tavalla eli sublimoimaan niitä. Oidipuskompleksi lienee tästä tunnetuin ja kärjekkäin esimerkki.

Kulttuuri pakottaa Freudin mukaan suuntaamaan viettienergiat tuottavaan työhön, alistamaan mielihyväperiaatteen todellisuusperiaatteelle. Vietit eivät kuitenkaan luovuta, vaan ne kapinoivat ikuisesti torjuntakoneistoja vastaan. Siksi viettien torjuminen ja sublimoiminen johtaa pysyvään tyydyttymättömyyden, syyllisyyden ja kärsimyksen tilaan.

Marcusen mukaan Freud menee metsään siinä, että todellisuusperiaate olisi ikuinen ja muuttumaton biologinen tosiasia. Freud on hänen mielestään kyllä oikeassa siinä, että kaikki tähänastiset yhteiskunnat ovat perustuneet ristiriitaan mielihyväperiaatteen ja todellisuusperiaatteen välillä.

Marcuse hyödyntää Karl Marxia (1818–1883) ja huomauttaa, että todellisuusperiaate on historiallinen asia eikä välttämättömyys. Näin se voidaan ainakin periaatteessa kumota ja luoda parempi, riistosta vapaa yhteiskunta, jossa tätä ristiriitaa ei enää ole.

Kapitalistisessa riistoyhteiskunnassa vaarallinen libido pitää torjua, muuntaa ja suunnata pääoman mahtia kasvattamaan tuottavaan työhön. Tätä torjuntaa Marcuse kutsuu ”lisätorjunnaksi”, koska biologian sijaan se perustuu yhteiskunnallisiin instituutioihin.

Kärsimys ja pahoinvointi työssä johtuvat siitä, että työ on vieraantunutta. Työntekijä ei pysty ilmaisemaan ja kehittämään työssä itseään, vaan hän toteuttaa ulkoapäin tuotuja tehtäviä ja päämääriä. Työläinen ei silti tätä itse välttämättä huomaa vaan saattaa uskoa toteuttavansa omaa itseään.

Nykyihminen voi huudahtaa, että nythän kaikki on toisin: torjumisen sijasta ihmisiä melkein pakotetaan toteuttamaan itseään ja seksuaalisuuttaan mitä moninaisimmilla tavoilla!

Työssäkään pomot eivät yleensä enää ole pelottavia käskijöitä. He ovat ennemminkin jalkautuneet työntekijöiden joukkoon sparraamaan, kannustamaan ja kuuntelemaan työntekijöittensä toiveita ja tarpeita. Herruus näyttää enää olevan pelkkä muinaisjäänne, jota kumarretaan vain jossain Kiinan ja Venäjän kaltaisissa takapajuisissa maissa.

Tarkempi ja syvällisempi tarkastelu paljastaa, että ylistetty vapaus saattaakin olla paljolti harhaa, ja herruus vallitsee vieläkin, vain toisessa muodossa ja toisella tapaa.

Vuonna 1969 ilmestyneessä Ihmisen vapautuksesta -teoksessaan Marcuse vertaa rakastelua autossa ja luonnon helmassa. Autossa libido typistyy ja kaventuu teknisen, kuolleen ja kovan ympäristön vaikutuksesta, mutta luonnossa libido laajenee jopa kosmisiin mittoihin asti.

Mitä Marcuse sanoisi nyt, kun teknologia on levittäytynyt kaikkialle, jopa ihmissuhteisiin asti? Ihmisillä on kaapit täynnä mekaanisia seksileluja ja -robotteja, ja jotkut jopa kirjoittavat robottikumppaneilleen rakkausrunoja ja menevät niiden kanssa naimisiin.

Tuskinpa koneet ovat inhimillistyneet, vaan ihmiset muuttuvat koko ajan enemmän ja enemmän koneiden kaltaisiksi – mikä tietysti hyödyttää vallanpitäjiä ja liike-elämää, joka tekee tukkukaupalla rahaa myymällä näitä kalliita vempaimia.

Kapitalismi hallitsee myös pelkkien tietokoneiden ja muiden laitteiden avulla. Teoksessa Eros & sivilisaatio Marcuse näyttää näkevän tulevaisuuteen, kun hän toteaa seuraavasti: ”Laitteet pitävät heidät kiireisinä ja suuntaavat heidän huomionsa sivuun olennaisista asioista – sen tosiasian tiedostamisesta, että he voisivat sekä tehdä vähemmän töitä että itse määrittää omat tarpeensa ja tyydytyksensä.”

Kuten tiedämme, laitteet ovat nykyään ujuttautuneet lähes jokaisen arkeen, ja puhelin voi pirahtaa tai sähköposti kilahtaa minä vuorokauden hetkenä hyvänsä. Viesteihin on usein suorastaan pakko vastata.

Nykykapitalismi ei enää hallitse kepillä ja uhkauksilla vaan tavaroilla ja palveluilla. Marcuse kirjoittaa: ”Suurten liikeyritysten maailmassa korkea elintaso on konkreettisessa sosiologisessa mielessä rajoittavaa: yksilöiden ostamat hyödykkeet ja palvelut kontrolloivat heidän tarpeitaan ja jähmettävät heidän kykynsä. Yksilöt eivät myy ainoastaan työtään vaan myös vapaa-aikaansa vastineeksi elämäänsä rikastuttavista tavaroista.”

Kapitalismin ei tarvitse torjua ja kieltää seksuaalisuutta, koska se voi monilla eri tavoilla ottaa ja muokata sen myyntikelpoiseksi. Nautinnoissa piehtaroivat ihmiset eivät edes huomaa mitään.

Pomotkaan eivät kannusta tai sparraa alaisiaan vain hyvästä tahdosta ja lähimmäisenrakkaudesta, vaan yksinkertaisesti siksi, että innostuneet työntekijät tuottavat enemmän ja tehokkaammin kuin ahdistuneet ja pakosta raatavat.

En tiedä, tunsiko Marcuse Michel Foulcault’ta (1926–1984) ja muita uuden vallan tutkijoita. Heidän tapaansa Marcuse kuitenkin vihjaa, että näkyvä ja korskea kurivalta on vaihtumassa positiiviseen, pehmeään ja tuottavaan näkymättömään valtaan.

Marcuse ei mainitse kirjassaan Marxia nimeltä, mutta hän uskoi Marxia seuraten, että kehittynyt tuotanto luo mahdollisuuden vapautua raskaasta työstä, joka sulkee ihmisen ”välttämättömyyden valtakuntaan”. Nousee uusi ”vapauden valtakunta”, jossa ihminen voi vapautua toteuttamaan todellista ja sisäisintä itseyttään koneiden tehdessä raskaat ja ikävät työt. Työ muuttuu leikiksi, jossa mielikuvitus hallitsee ja jokainen voi olla pieni taiteilija.

Marcuse hahmottaa Freudin tapaan seksuaalisuuden hyvin laajaksi voimaksi. Hän esittää, että seksuaalivietti voisi toimia yhteisöllisyyttä luovana voimana. Jo Freud puhui yhteisövietistä.

Luontokin hyötyisi Marcusen mukaan seksuaalisuuden hyväksymisestä. Luonnon tuhoamisen taustalla on nimittäin aggressiivisuus, joka syntyy seksuaalisuuden torjunnasta ja katoaa tai ainakin huomattavasti heikkenee, jos seksuaalisuudelle annetaan tilaa. Seksuaalisuudessa myös yhtyvät ylevänä pidetty henkinen ja alempiarvoisena pidetty fyysinen, koska koko jako on torjunnan aikaansaama.

Eros & sivilisaatio on hyvinkin ajanmukainen. Joskin lukijan kannattaa tutustua myös Marcusen 60- ja 70-luvun tuotantoon, koska valpas ajattelija seurasi aikaansa ja muokkasi jatkuvasti näkemyksiään.

•

Lue myös:

Hoivaa kehollisuuden unohtaneille

Idän ja lännen ajattelun tiet

Seksin olevaisuus ja katoavaisuus