Täysin uudistettu Suomen puu- ja pensaskasvio esittelee kattavan valikoiman puita, pensaita, köynnöksiä ja varpuja, jotka kasvavat Suomen luonnossa alkuperäisinä tai tulokkaina tai joita viljellään metsissä, puistoissa ja puutarhoissa. Kasvio on tärkeä käsikirja kaikille luonnonharrastajille sekä muille, jotka tarvitsevat työssään puiden, pensaiden ja muiden puuvartisten kasvien määrittämistä.

Suomen puu- ja pensaskasvio on ollut Dendrologian Seuran merkittävä hanke jo vuosikymmenten ajan. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1989, ja suuren kysynnän takia uudistettua painosta alettiin laatia jo seuraavan vuoden syksyllä. Toinen uudistettu painos ilmestyi vuonna 1992 huomattavasti laajennettuna.

Nyt julkaistu uudistettu kolmas painos on edelleen sisällöltään laajentunut: se esittelee 884 lajia sekä lisäksi alalajeja, muunnoksia, muotoja ja risteymiä eli yhteensä yli 3000 taksonia. Koristekasveina viljellyistä lajeista on kasvatuksessa runsaasti viljelylajikkeita, joista esitellään lähinnä vain yleisimmät sekä kotimaisen valinnan ja jalostustyön kautta syntyneet.

Puuvartiset kasvit voivat olla hyvin erikokoisia, aina suurimmista puista matalina metsän kenttäkerroksessa kasviin hentoihin varpuihin. Jo puista ja pensaista kiinnostunut amatöörikin osaa määritellä puut isokokoisiksi kasveiksi, joilla on runko ja ohuempien haarojen muodostama latvus. Pensaat ovat kooltaan huomattavasti pienempiä, eikä niillä yleensä erotu selvää runkoa. Varpu on vielä pensasta pienempi puuvartinen kasvi.

Puuvartisten kasvien runko ja haarat kasvavat paksuutta, sillä niihin muodostuu joka vuosi uusi vuosirengas. Puuvarren puusolujen paksuissa soluseinissä on selluloosaa ja puuainetta eli ligniiniä. Puuvarren solukoiden tukevalla rakenteella onkin suuri merkitys sekä metsätaloudessa että metsäteollisuuden kehittymisessä.

Pienimpiä varpuja ei aina tule edes mieltäneeksi puuvartisiksi. Sellainen on esimerkiksi kuusamakasvien heimoon Caprifoliaceae kuuluva vanamo (Linnaea borealis). Se on Pohjolan havumetsissä sammalmättäillä suikertava rentovartinen varpu. Vielä vanamoa pienempi on matalia patjamaisia kasvustoja muodostava uuvana (Diapensia lapponica). Se on uuvanakasveihin Diapensiaceae kuuluva valkokukkainen varpu, joka kasvaa pohjoisen Lapin tunturiylänköjen routakankailla.

Suurten puiden pituuskasvu kiinnostaa tietenkin puulajien tutkijoita eli dendrologeja. Suomen luonnonvaraisista metsäpuista metsäkuusi (Picea abies) voi kasvaa parhaimmillaan jopa 39–45 metriä korkeaksi ja metsämänty (Pinus sylvestris) 30–42 metriä korkeaksi.

Lehtipuista metsätammi (Quercus robur) kasvaa 25–32-metriseksi, metsävaahtera (Acer platanoides) 20–30-metriseksi ja vuorijalava (Ulmus glabra) 25–36-metriseksi. Metsälehmus (Tilia cordata) voi saada pituutta 30–36 metriä, metsähaapa (Populus tremula) 25–35 metriä ja rauduskoivu (Betula pendula) 25–35 metriä.

Alkujaan läntisestä Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva lännendouglaskuusi (Pseudotsuga menziesii) kasvaa Suomessa jopa 40–43 metriä korkeaksi. Pohjois-Venäjältä tuotu arkangelinlehtikuusi (Larix archangelica) puolestaan kasvaa 34–44 metriä korkeaksi suorarunkoiseksi puuksi.

Aikaisemmin arkangelinlehtikuusesta käytettiin nimeä siperianlehtikuusi (Larix sibirica), mutta nykyään arkangelinlehtikuusi ja siperianlehtikuusi on erotettu toisistaan. Nämä lajit muistuttavat paljon toisiaan, mutta oikea siperianlehtikuusi on meillä hyvin harvinainen.

Myös siperianpihta (Abies sibirica) menestyy Suomessa hyvin Lappia myöten, ja se voi kasvaa komeaksi 37–40 metriä korkeaksi puuksi. Se on tuotu Suomeen Pohjois-Venäjältä ja Siperiasta.

Suomessa kasvatetaan koristepuina myös lajeja, joiden alkuperäinen levinneisyysalue on hyvin pieni ja jopa uhanalainen. Esimerkiksi serbiankuusi (Picea omorika) menestyy hyvin Oulun korkeudelle asti koristepuuna kotipuutarhojen, puistojen ja tienvarsien istutuksissa. Sen luontainen levinneisyysalue käsittää kuitenkin vain muutamia pieniä metsiköitä lähinnä Drina-joen seudulla Länsi-Serbian vuoristoissa.

Puita ja pensaita voi harrastaa kaikkina vuodenaikoina. Kasvitutkijat ja luonnonharrastajat joutuvat edelleen käyttämään omaa kokemustaan ja taksonomista tietämystään myös puita ja pensaita määrittäessään. Harjaantunut määrittäjä näkee usein jo ensisilmäyksellä, mihin kasviheimoon tai -sukuun laji todennäköisesti kuuluu.

Puiden ja pensaiden tunnistaminen käy sitä mukaa helpommaksi, mitä enemmän lajeja katselee ja niiden tuntomerkkeihin kiinnittää huomiota. Taksonominen silmä kehittyy ja puun tai pensaan olemuksesta alkaa löytää selviä viitteitä oikeasta lajista, olivatpa ne tarkasteltavana mihin vuodenaikaan tahansa.

Tärkeät tuntomerkit voivat olla hyvin erilaisia. Latvuksen ja haarojen muoto, runko ja sen pinnan yksityiskohdat kiinnittävät yleensä ensimmäisenä huomiota. Lehtien tahmeuden, karvaisuuden tai karheuden voi tuntea käsin koskettelemalla. Lehtien muoto, syysväri ja joskus jopa tuoksu ovat tärkeitä tuntomerkkejä, samoin kuin kukinta ja hedelmät. Kokonaisuutta ja yksityiskohtia vertailemalla puu tai pensas on lopulta lajilleen määritettävissä, ja joskus myös lajike on selvästi tunnistettavissa.

Puista ja pensaista kiinnostuneen on helpointa tutustua harvinaisiin lajeihin ja muihin erikoisuuksiin kasvitieteellisissä puutarhoissa ja puulajipuistoissa eli arboretumeissa. Niiden kokoelmat ovat tärkeitä myös metsätalouden ja puutarhaviljelyn kannalta, sillä vuosikymmenien aikana niiden kasvatuksista on kertynyt paljon tietoa puu- ja pensaslajien menestymisestä ja kestävyydestä ilmastossamme.

Tunnistamattoman lajin määrittämisen voi aloittaa löytämällä ensin oikean kasviheimon Suomen puu- ja pensaskasvion sisältämien määrityskaavojen avulla. Tämä jälkeen voi edetä vaiheittain sukujen määrityskaavojen kautta lajeihin.

Lajien kuvauksissa selostetaan tärkeimmät tunnistamisessa tarvittavat tuntomerkit. Lisäksi mainitaan kromosomiluku, kukinta-aika sekä luontaiset kasvupaikat ja bioklimaattiset vyöhykkeet, joilla lajia tavataan luonnossa tai laji menestyy viljeltynä. Useimpien lajien kuvauksen yhteydessä on yksityiskohtainen piirroskuva puun tai pensaan oksasta, lehdistä, kukinnoista, kukista, hedelmistä tai kävyistä. Havainnollinen levinneisyyskartta kuvaa myös lajin alkuperäisen kokonaislevinneisyyden.

Lisäksi kasviosta löytyvät tiedot Suomessa alkuperäisenä kasvavan lajin eliömaakunnittaisesta levinneisyydestä. Metsissä, puistoissa ja puutarhoissa kasvatettavista vierasperäistä lajeista löytyvät tiedot niiden eliömaakunnittaisesta viljelystä ja kestävyydestä Suomessa.

Kasvin menestyminen tarkoittaa sen hyvää kasvua ja kehittymistä kasvupaikalla, jonka olosuhteisiin laji on sopeutunut perinnöllisten ominaisuuksiensa perusteella. Puun tai pensaan alkuperällä on paljon merkitystä puutarhaviljelyssä, ja puutarhaan istutettavan kasvin valinnassa auttavat tarkat tiedot kestävyysvyöhykkeistä ja kasvuolosuhteista sen luontaisella levinneisyysalueella.

Pohjoisessa ilmastossamme hyvin menestyvät vierasperäiset kasvilajit ovat usein alkujaan vuoristorinteiden metsistä, joiden ilmastoa muistuttavat olosuhteet löytyvät usein myös Suomesta. Lajin kestävyydestä huolimatta sen sopeutuminen ilmastoomme ei aina ole täydellistä. Vaikka vierasperäiset puulajit saattavat kasvaa meillä hyvin, niiden luontainen siementuotanto voi silti olla olematonta. Tämä tietenkin vaikeuttaa lajin lisäämistä ja käyttöä esimerkiksi metsäpuuna.

Nykyaikainen kasvisystematiikka perustuu kromosomien DNA-sekvensointiin, jota suuri kasvitutkijoiden joukko selvittää ja julkaisee uutta luokitusta Angiosperm Phylogeny Groupin (APG) nimissä. Käsitykset kasvien sukulaisuussuhteita ovat tarkentuneet paljon, mikä on aiheuttanut muutoksia myös lajiston nimistössä.

Uusi Suomen puu- ja pensaskasvio ajantasaistaa lajiston tieteellisen nimistön. Lisäksi Suomen Biologian Seura Vanamon putkilokasvien nimistötoimikunta on antanut uusille Suomessa viljeltävälle puille ja pensaille satoja uusia suomenkielisiä nimiä, jotka julkaistaan Suomen puu- ja pensaskasviossa.

Esimerkiksi kanervakasveihin (Ericaceae) kuuluva suopursu tunnettiin aikaisemmin nimellä Ledum palustre, mutta jo vuosia sitten sen oivallettiin kuuluvan alppiruusujen sukuun. Nykyisin se tunnetaan nimellä Rhododendron tomentosum. Samalla Suomi on saanut toisen luonnonvaraisena kasvavan alppiruusulajin. Suopursu kasvaa yleisenä pensaana tai varpuna rämeillä koko maassa, ja rauhoitettu lapinalppiruusu (Rhododendron lapponicum) on Pohjois-Lapin tunturikankaiden harvinainen punakukkainen varpu.

Periaatteessa jokaisella lajilla, suvulla, heimolla ja niin edelleen voi olla vain yksi oikea tieteellinen nimi. Nimistössä on kuitenkin myös synonyymeja, jotka ovat saman kasvin oikeita nimiä. Toisinaan tutkijatkin ovat eri mieltä jonkin kasvin luokituksesta, ja siksi esimerkiksi Rhamnus frangula ja Frangula alnus ovat kumpikin korpipaatsaman oikeita eli laillisia tieteellisiä nimiä.

Uudistunut kasvisystematiikka on tuonut kasvitieteilijöille paljon uutta opeteltavaa, sillä monien kasviheimojen nimet ovat muuttuneet samoin kuin joidenkin kasvisukujen sukulaisuussuhteet.

Kasviharrastajakin huomaa Suomen puu- ja pensaskasviota selatessaan joitakin uusia heimoja, kuten saippuamarjakasvit (Sapindaceae), johon kuuluvat Suomessa kasvavista puulajeista hevoskastanjat (Aesculus) ja vaahterat (Acer). Aikaisemmin ne muodostivat omat kasviheimonsa.

Lehmukset (Tilia) ovat nykyisin malvakasvien (Malvaceae) heimossa. Puutarhojen koriste- ja hyötykasveina keskeiset vadelmat ja vatukat (Rubus), ruusut (Rosa), kirsikat ja tuomet (Prunus), orapihlajat (Crataegus), pihlajat (Sorbus), aroniat (Aronia), päärynät (Pyrus), omenat (Malus), tuomipihlajat (Amelanchier), tuhkapensaat (Cotoneaster) ja niin edelleen kuuluvat edelleen ruusukasvien (Rosaceae) suureen heimoon. Myös jalavat (Ulmus) ovat entisessä jalavakasvien heimossa (Ulmaceae) ja pyökit (Fagus) ja tammet (Quercus) pyökkikasvien heimossa (Fagaceae).

Metsätalouden ja puutarhanhoidon ammattilaisille Suomen puu- ja pensaskasvio on tärkeä hakuteos. Sitä se on myös puutarhaihmisten ja luonnonharrastajien yhä kasvavalle joukolle.

Puiden ja pensaiden tunteminen on aina kuulunut valistuneiden ihmisten yleissivistykseen. Nykyaikaiset ihmiset tarvitsevat lähiluonnon ja kaupunkiluonnon lajien tunnistamiseen kasvion, sillä puistoissa, katujen varsilla ja ulkoilualueilla on usein hyvä mahdollisuus tutustua myös moniin kaukomailta tuotuihin koristepuihin ja -pensaisiin.

Esimerkiksi vuosikymmeniä sitten Pohjois-Amerikasta tuotu isotuomipihlaja (Amelanchier spicata) on levinnyt jo puistoistutuksista ulkoilualueiden lähiluontoon. Itä-Aasiasta tuotu kurtturuusu (Rosa rugosa) on luokiteltu jopa haitalliseksi vieraslajiksi, jonka leviämistä luontoon yritetään nyt estää.

Varsinkin eteläisimmän Suomen kaupungeissa on alettu istuttaa uusia puistopuita, joiden talvenkestävyys on todettu riittävän hyväksi. Esimerkiksi Balkanilta tuotu puumainen turkinpähkinäpensas (Corylus colurna) ja Keski-Euroopan metsäpuu euroopanlehtopyökki eli pyökki (Fagus sylvatica) ovat vielä monille suomalaisille aivan uusia tuttavuuksia kaupunkipuistoissa.

Suomen puu- ja pensaskasvio on hyvä esimerkki hakuteoksesta, jota on täydennetty sekä tutkimuksen kehityksen että käytössä ilmenneiden tarpeiden mukaan. Teoksen kirjoittajia on kaikkiaan 13, ja he kaikki ovat suomalaisia puihin erikoistuneita kasvitieteilijöitä.

Lähes 30 vuoden aikana esiteltävien heimojen, sukujen, lajien, alalajien ja lajikkeiden määrä on kasvanut suuresti, mikä näkyy myös kirjan sivumäärän kasvuna. Teoksen sisältö on täydentynyt 179 sivulla, ja nyt entistä kestävämpiin kansiin sidotun uuden painoksen sivumäärä on 552.

Vaikka teoksen kuvitus on pysynyt samana ja sitä on vain täydennetty entiseen tyyliin, uusi laitos poikkeaa edeltäjästään edukseen myös yleisilmeeltään. Leena Helynranta on suunnitellut kirjan taiton ja myös taittanut sen. Suurin osa kuvituskuvista on Marja Koistisen piirtämiä, ja Stan Shingler on täydentänyt kuvitusta piirtämällä suuren joukon uusia kuvia.

Kasvion edellinen painos lienee useimmilla puuharrastajilla ja alan ammattilaisilla jo melkein loppuun selattu, joten uusi ja uudistettu, entistä paljon kattavampi laitos tulee todelliseen tarpeeseen.