Julkisessa keskustelussa työ näkyy ennen näkemättömän suuressa murroksessa, mutta työelämässä on myös pysyvyyttä. Työelämän valtasuhteet muuttuvat Työ elää -artikkelikokoelman toimittajien mukaan hitaasti.

Liki muuttumattomalta vaikuttaa myös suomalaisten työmarkkinoiden ammatillinen segregaatio: Euroopan komissio on jo kahdesti antanut Suomelle huomautuksen maan työmarkkinoiden voimakkaasta jakautumisesta sukupuolen mukaan.

Työelämän tutkimus ei ole oma tieteenalansa vaan monitieteinen kokoelma tutkimusaiheita, -kohteita ja -keskusteluja. Tieteenaloja, joiden parissa työelämä otetaan tutkimuskohteeksi, ovat esimerkiksi sosiologia, kasvatustieteet, sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikka, psykologia, sosiaalipsykologia, terveystiede, oikeustiede, taloustiede, politiikan tutkimus ja sukupuolentutkimus.

Työ elää -kokoelma sisältää 13 artikkelia moninaisista työhön ja työelämään liittyvästä aiheista sekä toimittajien kirjoittaman johdannon ja epilogin. Kirjan ensimmäisessä osassa ”Työn käsitteellistäminen, rakenteet ja sääntely” tarkastellaan, mitä työ on ja keitä sen tekijät. Lisäksi luvun saavat organisaatioiden tutkimusavusteinen kehittäminen, työajan moniulotteisuus, työelämän sitkeä segregaatio sekä työmarkkinapolitiikka. 

Teoksen toisessa osassa käydään läpi empiiristä työelämän tutkimusta, jonka aiheina ovat maahanmuuttajat, eri töiden itsenäisyyden kokemus, ammattien tutkimus, suhdanteiden vaikutus stressiin sekä työttömien elämä. Kirjan kolmannen osan teemat liittyvät tietotyön murroksiin.

Teos on tarkoitettu oppikirjaksi ja lukemistoksi opiskelijoille, käsikirjaksi alan tutkijoille ja perehdytysmateriaaliksi työelämän kehittäjille sekä suurelle yleisölle.

Ei ole helppoa määritellä, mitä työ on. Kansainvälisen työjärjestön ILOn määritelmän mukaan työ on ”henkilön toimintaa tavaroiden tai palveluiden tuottamiseksi joko muiden tai hänen itsensä käyttöön”.

Työ elää -teoksen toimittajien lainaaman ranskalaisteoreetikko Christophe Dejoursin mukaan työn voi ymmärtää tekemisenä ja toimintana, jonka kautta ihmiset ovat yhteydessä maailmaan ja toisiinsa. Työn ja toiminnan merkityksellisyys riippuu työn tekemisen arvon tunnistamisesta ja vapaudesta päättää omasta ajankäytöstään.

Lisäksi työ voi olla toimintaa, jonka myötä ihminen kehittää kykyjään ja taitojaan.

Artikkelikokoelmassa ja työelämän tutkimuksessa yleensäkin korostuvat rakenteelliset työn ja työelämän piirteet kokemuksen tutkimuksen kustannuksella.

Timo Anttila ja Tomi Oinas kirjoittavat artikkelissaan siitä, kuinka esimerkiksi työn muuttumista entistä intensiivisemmäksi on kuitenkin hankala arvioida muutoin kuin subjektiivisten kokemusten kautta.

Toisaalta on tarpeetonta rakentaa jyrkkää vastakkainasettelua kokemuksen ja ”objektiivisten” ilmiöiden välille. Työssä käyvät kertovat yhä useammin kiireestä ja aikapulasta, mutta ei ole kirjoittajien mukaan selvää, onko kysymys työstä johtuvasta kokemuksesta vai yleisemmästä yhteiskunnallisesta ajan kiihtymisen ilmiöstä.

Kokemuksen ja rakenteiden jännitteessä liikutaan myös työn autonomiaa tutkittaessa. Harri Melinin ja Tiina Saaren artikkelin mukaan tehdas lisäsi työnjakoa ja mahdollisti työläisten ja koko työprosessin tehokkaan valvonnan. Onkin totuttu ajattelemaan, ettei työväenluokkaisissa asemissa voisi kokea suurta työn itsenäisyyttä. Asia ei kuitenkaan ole näin suoraviivainen.

Esimerkiksi Euroopan työolotutkimuksessa 2015 Suomessa oli eniten vastaajia, jotka kokivat voivansa vaikuttaa oman työnsä kannalta tärkeisiin päätöksiin. Suomessa heitä oli kaksi kolmesta, kun EU-maissa keskimäärin heitä oli vain alle puolet.

Myös suorittavasta ammatillisesta työstä koetaan ylpeyttä, ja se halutaan tehdä niin hyvin kuin mahdollista. Siten osallistutaan omalla työllä yhteiskunnan toimintaan. Amerikkalaissosiologi Richard Sennett on kuvannut teoksessaan The Culture of the New Capitalism (2006) ammattilaisuutta (craftsmanship): työ halutaan tehdä hyvin työn itsensä vuoksi.

Ammatin voi määritellä monin tavoin. Työ elää -kirjan artikkelissaan Arja Haapakorpi esittää, että ammatilla tarkoitetaan tehtäväkokonaisuuksia, osaamista, asemaa ammattijärjestelmissä ja työmarkkinoiden hierarkioissa sekä roolia työelämässä. Ammattijaon avulla tuotetaan työnhakijoille ja työnantajille kehys, jonka kautta tehtäviä ja niiden tekijöitä järjestetään työmarkkinoilla ja työorganisaatioissa.

Työelämän tutkimuksen grand old -henkilö Tuomo Alasoini tarkastelee artikkelissaan sitä, missä määrin organisaatioita kehitetään tutkimuksen pohjalta.

Usko tutkimuksen, kehittämisen ja innovaatioiden (Tki) kilpailukykyä ja hyvinvointia tuottavaan voimaan oli vuosituhannen alussa vankka. Tki-toiminnan osuus bruttokansantuotteesta saavutti vuonna 2009 lakipisteensä, jolloin se oli 3,7 prosenttia. Tämän jälkeen osuus alkoi laskea.

1990-luvun alkupuolen laman jälkeisellä nousukaudella kiihtyi keskustelu työelämän laadullisista ongelmista. Tutkijat nostivat julkisuuteen työn huononemisen ja prekarisaation teemoja. Toisin kuin tutkimuskirjallisuudessa usein esitetään, kehityksen pitkä linja Suomessa on Alasoinin mukaan silti ollut työelämän laadun tasainen kohentuminen.

Työelämän tutkimusta ja työorganisaatioiden kehittämistä yhdistävään lähestymistapaan sisältyy monia jännitteitä, jotka kumpuavat organisaation johdon, konsultoinnin ja akateemisen tutkimuksen erilaisista tavoitteista. Tutkija-kehittäjän on raportoitava työstään eri tahoille erilaisilla kielillä. Myös konsultit ovat Alasoinin mukaan luoneet itselleen ammattieettisiä periaatteita, jotka saattavat joutua ristiriitaan toimeksiantajien tavoitteiden kanssa.

Työttömyydestä paljon kirjoittaneet Lena Näre ja Sari Näre kritisoivat artikkelissaan sitä, että työttömyyttä hallitaan työttömiin kohdistuvilla toimilla. Sen sijaan tulisi pikemminkin lieventää työttömyyden rakenteellisten syiden, kuten taloussuhdanteiden ja -shokkien, vaikutusta. 

Kirjoittajien kuvaavat ”horisontitonta tilapäistöä” eli työttömien kohtaamaa paradoksia: työttömän työnhakijan on osoitettava aktiivisuutta mutta oltava ensisijaisesti työmarkkinoiden käytettävissä ja valmiudessa vastaanottaa työtä.

Omaehtoinen aktiivisuus – esimerkiksi vapaaehtoistyö, yrittäjyys tai opiskelu – voidaan tulkita työnhausta kieltäytymiseksi. Työttömyysturvalaissa on listattu päteviä syitä kieltäytyä tarjotusta työstä, mutta vapaaehtoistyö tai opiskelu eivät ole tällaisia.

Prekaari elämä ei Lena ja Sari Näreen mukaan horjuta vain työntekijän taloutta, vaan muutenkin elämän vakautta, kuten asunnon hankkimista ja perheen perustamista. Työ- ja ihmissuhteiden huokoisuus ja väliaikaisuus tuottavat kokemuksia elämästä välitilassa, eräänlaisessa liminaalissa odotustilassa.

Työ elää -teoksen epilogissa toimittajat kritisoivat ilmeisen aiheellisesti perinteisen työelämätutkimuksen taipumusta ohittaa ympäristökysymykset. Modernien yhteiskuntien tutkimiseen on käytetty aikaa ja vaivaa, mutta vähemmän on analysoitu yhteiskunnan fossiilista perustaa.

Fossiilivapaan hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen edellyttää työn ja työn tekemisen muutoksia. Palvelut kuluttavat kasvavan määrän sähköä, jonka tuottamiseen käytetään edelleen valtaosaltaan fossiilisia polttoaineita. Hybridityö vähentää liikenteen päästöjä mutta ei vaikuta sähkön kulutukseen.

Työ elää -teos on tarpeellinen katsaus suomalaiseen työelämän tutkimukseen ja työelämän ilmiöihin. Teos on moninäkökulmainen, mikä tuottaa tämänkaltaisissa artikkelikokoelmissa helposti myös monenkirjavuutta, jolloin johtoajatusta ei ole helppo jäljittää. Käsillä oleva kirja on kuitenkin huolella toimitettu, ja eri kirjoittajat tuovat yleistajuisesti panoksensa kokonaisuuteen. 

Yhtä, ilmeisesti monia työntekijöitä koskettavaa paradoksia teos ei käsittele. Italiasta peräisin oleva operaismo-tutkimussuunta korostaa monien nykyisten johtamis- ja organisaatio-oppien taipumusta ottaa tehokkaasti käyttöön työntekijöiden äly, tunteet, aloitteellisuus, vastuullisuus ja kommunikaatiokyky – sanalla sanoen inhimilliset kyvyt ja ominaisuudet – osin riippumatta heidän varsinaisesta ammattitaidostaan ja työn välittömistä tuloksista. 

Työelämän kehityssuuntien tutkija Raija Julkunen on klassikkoteoksessaan Uuden työn paradoksit (2008) esittänyt, että työn yksilöllistyessä, subjektivoituessa ja mennessä ”ihon alle” työntekijät eristyvät toisistaan ja antavat helposti työlle kaiken aikansa ja energiansa. Kaikkinielevyyden vastineeksi odotetaan työn kaikinpuolista palkitsevuutta. Pettymys on väistämätön ja masennusepidemiakin mahdollinen. 

Työ elää -teokseen ja työelämän tutkimukseen yleensä kaipaisin nykyistä enemmän rakenteita ja kokemusta silloittavia näkökulmia. Työn kaikkinielevyyden torjumiseksi tuntuisi mahdolliselta tarkastella työtä joko suurena tai pienenä osana hyvää elämää: millaisia asioita itse kukin haluaa henkilökohtaisesti ja muiden kanssa toteuttaa, ja mitä näistä on mahdollista toteuttaa tämänhetkisessä työssä, mitä taas muilla elämänalueilla.

Tällainen näkökulma voisi olla vastalääke työlle asetettuja ylisuuria odotuksia vastaan eikä sen tarvitsisi sulkea pois kamppailua eri foorumeilla paremman työelämän puolesta.

•

Lue myös:

Organisaatioiden ihmettelyä – Ymmärrystä yhteiselämään ajoittaisen kaaoksen reunalla

Työn merkityksellisyys kumpuaa sen sosiaalisesta arvosta – Uutta kotimaista tutkimustietoa hoiva- ja opetusaloilta

Työttömyyspolitiikka on armotonta menoa – Sosiologit tutkivat työttömien omia kertomuksia