Maailma palaa, mitä humanistit voivat tehdä? kysytään Aika haastaa humanistit -kirjan johdannossa. Ilmastonmuutos, koronaepidemia ja Ukrainan sota eivät ole vain teknisiä ja taloudellisia ongelmia, vaan niiden takana on ihminen, human being. Siksi tarvitaan monitieteistä ihmismielen, uskomusten, arvojen, kulttuurin, historian ja kielen tutkimusta. 

Näin aikamme haastaa humanistit, ihmisyyden ja ihmisiksi olemisen asiantuntijat. Kirjassa he ottavat oma-aloitteisesti askeleita kohti yhteiskuntaa, tarjoavat vastauksia haasteisiin ja toivovat saavansa laajempaa vastakaikua etenkin päättäjiltä.

Kirjassa todetaan, että päättäjät kyllä arvostavat periaatteessa humanistista tutkimusta, mutta arvostus ei näy silloin, kun tutkijoille jaetaan resursseja ja kun tutkijoita pyydetään ratkaisemaan maailmaa uhkaavia suuria ongelmia. Teoksessa tunnustetaan hienosti, että vika on myös omissa rauhallisissa kammioissaan viihtyvissä tutkijoissa ja kirjan kirjoittajat patistetavat tutkijoita pitämään enemmän ääntä itsestään ja tutkimuksistaan. Niin sanotut rivikansalaisetkin arvostavat humanistista tutkimusta, ainakin periaatteessa, enemmän kuin on uskottu.

Yksi kirjan artikkeleista on omistettu suomalaisten humanistiseen tieteeseen kohdistuvien asenteiden kartoittamiselle. Tuttua tietoa tulee vastaan, kuten se, että vähemmän koulutetut maaseudulla asuvat ihmiset väheksyvät epäkäytännöllisenä pitämäänsä humanismia ja äänestävät perussuomalaisia tai se, että humanismia arvostavan ihmisen arkkityyppi on kaupungissa asuva vähintään ylioppilastutkinnon suorittanut punavihreä vanhempi nainen. Ilmastonmuutoksesta ja lajikadosta ahdistuneet nuoret panevat toivonsa tieteeseen ja humanismiin, joskin vanhempana idealismi vaihtuu usein välinpitämättömyydeksi.

Kiintoisaa ja päättäjiä puhutteleva on kirjan huomio, että autoritaariset valtiot ja johtajat vaalivat ja ovat aina vaalineet luonnontieteitä ja tekniikkaa, mutta pitävät humanisteja vaarallisina ja pyrkivät suitsimaan heitä. Humanismi kehittää empatiaa, kriittistä ajattelua, perusteltujen valintojen tekemistä, kun taas niin sanotut kovat tieteet ja kovat arvot kulkevat käsi kädessä.

Kohtalokasta on, että nykyinen hallitus arvostaa ja suosii vielä enemmän suoraa hyötyä tuottavia tieteitä kuin kaikki aiemmat hallitukset. Yhdessä kirjoituksessa todetaan, että monet taiteen edustajat ovat omaksuneet retoriseksi keinokseen vetoamisen siihen, että luovuutta kehittävä taide tuottaa sekin taloudellista hyötyä ja siksi siihen kannattaa panostaa. Kautta historian pyyteetön uteliaisuuden ja ihmettelyn innoittamana tehty tutkimus on myöhemmin tuottanut taloudellistakin hyötyä. Kirjoittaja ei nimiä mainitse, mutta Albert Einstein lienee lähihistoriasta paras esimerkki pyyteettömästä totuudenrakastajasta, joka teki tutkimusta sen itsensä takia. Hyötytieteitäkään ei olisi olemassa ilman pyyteetöntä totuuden tavoittelua.

Kirjoitus erottaa toisistaan väline- ja itseisarvot. Itseisarvoja ei tarvitse perustella. Hyvyys, oikeudenmukaisuus, sivistys, vapaus, kauneus ja niin edelleen ovat arvokkaita itsessään. Itseisarvot huipentuvat ja tiivistyvät ihmisarvossa. Välinearvot viittaavat välineisiin, ja niitä täytyy perustella. Nykyään tiede samastetaan välinearvoihin perustuviin tieteisiin, ja itseisarvoihin tukeutuvaa humanismia pidetään turhanaikaisena. 

Kirjoituksessa tuodaan esiin pelottava kuva Kiinasta esimerkkinä siitä, mihin tämä voi johtaa. Puolue määrittelee enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti päämäärät, ja valtava teknologinen koneisto valvoo ja huolehtii että kansalaiset seuraavat ja kulkevat sokeasti heille annettua tietä. Välineistä on tullut päämääriä, eikä aitoja päämääriä enää ole, mikä tiivistyy ihmisarvon ja vapauden täydellisessä hylkäämisessä.

Voisin jatkaa toteamalla, että toisaalta länsimaissa ja Amerikassa diktaattorina toimii raha ja talous, joka määrää ja hallitsee aivan kaikkea yliopistoja ja ihmisen identiteettiä myöten. Toisinajattelijoita ja toisineläjiä ei enää heitetä suoraan tyrmään, mutta heidät leimataan syrjäytyneiksi ja häviäjiksi. Tottelevaisille raha tuottaa mielihyvää kulutuksen muodossa. Raha myöskin eroaa ihmisdiktaattorista siinä, että sillä ei ole kiinteää ja rajattua hahmoa, josta sen voisi tunnistaa, vaan raha on kuin panteistinen jumaluus: verkostomainen ja kaikkialla virtaava. 

Talouden ja teknologian ylivaltaa arvostelevat myös kaikki Aika haastaa humanistit -kirjan kirjoittajat. Nyt olisikin humanisteille suora sosiaalinen tilaus: kun oikeistolaiset ovat vallassa, markkinayhteiskunnan vapauttavaa voimaa aletaan entistä enemmän mainostaa. Humanistit voisivat valistaa kansaa, että markkinavapaus on näennäistä, ellei suorastaan todellisen eksistentiaalisen vapauden vastakohta ja irvikuva.

Kirjassa todetaan, että talouden toiminnan kielteisin ulkoisvaikutus on ilmastonmuutos. Siinä on kysymys ”suurimmasta markkinoiden epäonnistumisesta mitä maailma on koskaan nähnyt”. Siis eräänlaisesta totaalisesta, lopullisesta ja ikuisesta lamasta. Miksi sitten talouden toimijatkaan eivät edes yritä tehdä mitään?

Siis vaikka kaikki jo tietävät ja tunnustavat ­– harvoja uskonnollisen kiihkeitä ilmastonmuutoksen kieltäjiä lukuun ottamatta – ja televisiostakin viime kesänä näkivät, että maailma tai suuri osa siitä oli sananmukaisesti tulessa, mitään ei tehty siellä, missä vielä eletään turvallisessa lintukodossa. Vasta kun oma nahka on kärventymässä, herätään todellisuuteen.

Kokemus ja tieto ikään kuin elävät eri sfääreissä: ihminen esimerkiksi tietää ajattelun tasolla, että maa liikkuu ja avaruus on loputon, mutta kokee arkitodellisuudessaan sen liikkumattomana sinisen taivaankupolin alla samalla lailla kuin keskiajan ihminen. Kirjassa ihmetellään, kuinka monissa tapauksissa pirullisten ongelmien ratkaisemiseen tarvittava tieto on jo olemassa, mutta sitä ei haluta tai osata käyttää. 

Uskon että ongelma on enemmän osaamattomuudessa: ainakin länsimaisen ihmisen tiedon ja kokemusmaailman välillä on syvä railo tai kuilu, joka pitäisi pystyä ylittämään. Etenkin ihmismielen syvärakenteisiin pureutuneet fenomenologia ja eksistentialismi voisivat antaa virikkeitä tämän kuilun tutkimiselle.