Maria Katajavuori on pohjoisiin ekosysteemeihin ja luonnonsuojelubiologiaan erikoistunut ekologian tohtori, jonka esikoisteos Kuoleman ja elämän kysymys (2018) voitti Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2019.

Uudessa teoksessaan Valas lasimaljassa Katajavuori pohtii, miksi älykäs ihmiseläin tuhoaa omaa elinympäristöään ja miten ihminen saisi rikottua lasimaljansa seinämät päästäkseen vapaaksi haitallisesta kulutuksen kierteestä. Teos oli viime vuonna ehdolla tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi.

Ekologian alalla on käytössä termi ekologinen loukku tai ansa (englanniksi ecological trap). Tieteen termipankin mukaan termi tarkoittaa ”sellaista ympäristötekijää, johon eläin evoluutiokehityksensä kuluessa ei ole voinut sopeutua”. Usein ekologinen loukku muodostuu ihmistoiminnan seurauksena.

Esimerkiksi pihapiirissä talviruokinnalla käynyt lintu saattaa jäädä pesimään samaan pihapiiriin, vaikka siellä ei kesäaikaan olisikaan tarpeeksi sen poikasten tarvitsemaa hyönteisravintoa. Ekologinen loukku siis näyttää päällepäin houkuttelevalta, mutta onkin lopulta silkkoa sisältä.

Kirjaa lukiessa käy koko ajan selvemmäksi, että ihmiset ovat ajaneet itsensä itseviritettyyn ekologiseen loukkuun.

Olin jokin aika sitten työhaastattelussa, jossa minulta kysyttiin, millaisena koen tiedolla vaikuttamisen. Vastasin, että ajoittain melko masentavana.

Kysehän ei ole siitä, etteikö tarvittavaa tietoa olisi olemassa. Tietoa esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta sekä niihin vaikuttavasta ihmistoiminnasta on olemassa enemmän kuin kukaan yksittäinen ihminen ehtii elämänsä aikana sisäistää, ja uutta tietoa tuotetaan jatkuvasti. Ongelmana on, etteivät tarvittavat toimet lisäänny samaa tahtia tiedon kertymisen kanssa.

Kirjassa käydään läpi samaa ongelmakenttää ja kysytään, miksi ihmiset toimivat jatkuvasti vastoin parempaa tietoaan. Paradoksi ei tietenkään liity pelkkiin ympäristökysymyksiin, vaan toistuu jokapäiväisessä ihmiselämässä. On helppo valvoa vaikkapa illalla liian myöhään, vaikka tietää, että aamulla sitten väsyttää. Ympäristöongelmien kyseessä ollessa seuraukset kuitenkin ovat aamukoomaa huomattavasti vakavammalla tasolla.

Ihmisaivot eivät kaikesta kyvykkyydestään huolimatta oikein onnistu käsittelemään suuria yhteiskunnallisia ongelmia, kuten ympäristötuhoa. Ihminen ei tavallisesti esimerkiksi hahmota keskiarvoja ja pitkiä aikasarjoja kovin hyvin vaan keskittyy mieluummin ääriarvoihin. Moni saattaa esimerkiksi päätellä, ettei ilmastonmuutos voi olla totta, koska viime talvikin oli todella kylmä.

Sen sijaan aivot ovat mestarillisia keksimään tarinoita, joilla asiat selitetään parhaat päin. Omat huonot valinnat eivät ole erityisen pahoja, koska niille on jokin hyvä syy tai koska joku jossain muualla tekee jotain vielä pahempaa. Miksi täällä pienessä Suomessa pitäisi huolehtia jostain hiilinieluista, koska Kiina...?

Kirjaa on ajoittain hyvinkin kiusallista lukea: Ah, juuri noin minäkin perustelin itselleni ulkomaanmatkaani, uuden tavaran hankkimista tai muuta ympäristölle haitallista toimintaani! Katajavuori ei toisaalta päästä itseäänkään helpolla vaan tarkastelee omia valintojaan kriittisesti siinä missä muidenkin.

Myös tiedeyhteisö saa kirjassa osakseen varsinaisen täyslaidallisen. Tieteentekijät lentelevät ympäri maailmaa verkostoitumisen ja aineiston keräämisen varjolla. Samalla he tuottavat valtavat määrät luonnonvaroja kuluttavaa tietoa, jota ei lopulta juuri edes hyödynnetä päätöksenteossa.

Herman Melvillen kuuluisassa romaanissa Moby Dick eli valkoinen valas (1851) jahdataan valkoista valasta. Myös Katajavuoren kirjassa seurataan valkoista valasta, jota ei suinkaan haluta pyydystää, vaan vapauttaa. Maitovalas, johon kirjan nimi viittaa, toistuu kirjassa sekä symbolina että esimerkkien muodossa.

Kirjan kolmesta osasta kaksi ensimmäistä keskittyy ympäristötuhon ansan yksityiskohtaiseen ruumiinavaukseen, ja kolmas kartoittaa mahdollista tietä sieltä ulos. Katajavuoren mielestä ihmisen biologian huomioiminen on avainasemassa ratkaisuja etsittäessä.

On turha odottaa, että hirvet tai karhut käyttäytyisivät niin kuin ihmiset toivovat, tai varsinkaan yrittää järkiperusteisesti selittää niille, mitä niiden toivottaisiin tekevän. Sen sijaan on kannattavampaa ottaa selvää, miten hirvet tai karhut käyttäytyvät, ja kehittää ratkaisuja niiden ehdoilla. Jostain syystä kuitenkin usein luullaan, että Homo sapiens -laji pystyisi nousemaan omien biologisten piirteidensä yläpuolelle.

Ihminen on lajina paitsi itsekäs myös prososiaalinen. Prososiaalinen käyttäytyminen on esimerkiksi Eläintieto.fi-sivustolla esitetyn määritelmän mukaan ”toimintaa, jonka lopputulos hyödyttää muita ja tuottaa iloa tekijälleen”. Ihminen siis tuntee mielihyvää toimiessaan ryhmän hyväksi ja saadessaan ryhmältä hyväksyntää. Vastaavasti ryhmän hyväksynnän vastaisesti toimiminen tuottaa yksilöille herkästi mielipahaa.

Ihmisten eläessä pienissä heimoyhteisöissä kaikki tunsivat toisensa, ja toisten hyväksynnän saaminen ja säilyttäminen saattoivat olla kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymyksiä. Nykyään tuntemattomalle ihmiselle on helppo äksyillä vaikkapa lentokentällä, koska häntä ei luultavasti tapaa enää uudelleen.

Katajavuori ei suinkaan esitä ratkaisuksi alkuperäiskansojen elämäntyyliin palaamista. Sen sijaan hän ehdottaa, että sovellettaisiin aiemmista ja nykyisistä yhteiskunnista hyviä käytänteitä sekä vaikkapa lisättäsin osallistavaa demokratiaa ja otettaisiin oppia aiemmista virheistä.

Prososiaalisuuden lisäksi Katajavuori korostaa, että hyvien valintojen tekemisestä pitäisi tehdä helppoa. Jos kaupassa on helpompi valita ympäristöystävällinen tuote sen vähemmän ympäristöystävällisen sijaan, ihminen erittäin todennäköisesti valitsee sen. Valintoja pystyttäisiin helpottamaan esimerkiksi muuttamalla hinnoittelua.

Vaikka kirjassa kritisoidaan jatkuvaa tiedon keräämistä toiminnan sijaan, tieto ei kuitenkaan ole turhaa. Oikeanlainen tieto voi auttaa ulos lasimaljasta. Katajavuori uskoo monitieteellisen tutkimuksen, erityisesti uudenlaisten tiedeyhdistelmien olevan avain pakoon ympäristötuhojen maailmasta. Miltä esimerkiksi kuulostaisi evolutiivisen demokratiatutkimuksen erikoistumislinja?

Tieteellistä tietoa ja lukuja keventävät paitsi valkoisen valaan seikkailut myös Katajavuoren kertomukset omista tutkimuksistaan ja kokemuksistaan. Esimerkiksi tapauskertomus Paimion liito-oravista on havainnollinen esimerkki tiedon ja päätöksenteon suhteesta käytännössä.

Viime aikoina on keskusteltu etenkin tarinallisten tietokirjojen viitteistä. Katajavuori on ratkaissut asian käyttämällä läpi kirjan kulkevia numeroviittauksia, joiden en ainakaan itse kokenut häiritsevän lukukokemusta. Kirjan lopussa on melko massiivinen lähdeluettelo ja viiteluettelo, joka jaoteltu kappaleittain oikean viitteen löytämisen helpottamiseksi.

Vaikka kirja on eittämättä tietokirja, sen voi lukea myös ympäristönsuojelun pamflettina. Ehkä Katajavuoren aktivistiksi profiloituminen on eräänlainen disclaimer: ympäristöaktivistilla ja kenties taiteilijalla, tässä tapauksessa kirjailijalla, on suurempi vapaus tuoda sanottavansa julki kuin tutkijalla tavanomaisesti.

Tutkijoiden tulee kertoa tutkimustuloksistaan selkeästi ja hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen. Kuitenkin heiltä tunnutaan ainakin sosiaalisessa mediassa edellytettävän paitsi tieteellistä objektiivisuutta myös jonkinlaista ideologista riippumattomuutta myös tutkimuksen ulkopuolella. Tutkijoillakin on silti omia mielipiteitään.

•

Lue myös:

Eläin elää, ihminen ihmettelee – Tiina Raevaara pohtii omakohtaisessa teoksessaan suhdettamme toisiin lajeihin

Pariutumisen aakkoset – Monipuolinen teos eläinten seksistä ja perhe-elämästä

Ympäristömyötäiseen elämäntapaan: yksin vai yhdessä?