Väitteet yliopistojen johtajavaltaisuuden lisääntymisestä, ”pelon ilmapiiristä” ja työhyvinvoinnin heikentymisestä ovat tuttuja julkisesta keskustelusta. Usein näiden muutosten väitetään johtuvan vuoden 2010 alussa voimaantulleesta uudesta yliopistolaista.

Helsingin yliopiston entisen vararehtorin (1998–2008), rehtorin (2008–13) ja kanslerin (2013–17) Thomas Wilhelmssonin yliopistouudistusta luotaava teos on varmasti pettymys niille, joiden mielestä yliopistoissa on tapahtunut merkittäviä muutoksia huonoon suuntaan viimeisen vuosikymmenen aikana.

Mielestäni teos on arvokas puheenvuoro erityisesti sen selventämiseksi, mitkä yliopistojen arjessa näkyvistä muutoksista johtuvat uudesta laista, mitkä taas ovat siitä täysin riippumattomia. Esimerkiksi samoihin aikoihin käyttöönotettu, sekavaksi koettu kokonaiskustannusmalli ei millään tavoin liity yliopistolakiin. Jo kirjan otsikko Yliopistouudistus kuvastaa sitä, että yliopistolaki on osa laajempaa muutosta, joka yliopistojen toimintaympäristössä on tapahtunut.

Teos perustuu Wilhelmssonin kanslerikautenaan sanelemiin muistikuviin yliopistouudistuksesta, jota hän johti rehtorina Helsingin yliopistossa. Ote on omakohtainen, ja esimerkiksi epäoikeudenmukaisiksi koetut selkäänpuukotukset ja kritiikki esitellään silloisten tunnelmien ja tuntemusten kautta. Teosta on turha lähestyä objektiivisuuteen pyrkivänä selostuksena tarkastellun ajan keskusteluista ja väännöistä. Yliopistolakikamppailu tai keskustelu yliopistojen johtamisongelmista näyttäytyy jollekin toiselle varmasti erilaisena.

Erilaisia tulkintoja lienee myös siitä, kuinka merkittävää yliopistolain vastustus valmisteluvaiheessa oli ja kuinka laajaksi yliopistolakia kohtaan edelleen esitettävä kritiikki on tulkittava. Yliopistolakia valmisteltaessa varsinkin Helsingin yliopistossa oli julkisuudessa näkyvää vastaliikehdintää, kuten hallintorakennuksen valtaus. Muissa yliopistoissa Tampereen yliopistoa lukuun ottamatta liikehdintä yliopistolakia vastaan on ollut loppujen lopuksi varsin laimeaa.

Wilhelmsson muistuttaa siitä, että koko uudistus käynnistyi alun perin yliopistojen omasta aloitteesta ja yliopistojen rehtorit sitä pääsääntöisesti kannattivat. Wilhelmssonin näkemys on, että julkisuudessa äänekkäästi esiintyvät yliopistolain jyrkimmät ja pitkävihaisimmat kriitikot koostuvat lopulta varsin pienestä ryhmästä Helsingin yliopistossakin. Wilhelmssonin ehkä hivenen turhautuneenkin tulkinnan mukaan näkyvät ristiriidat olivat ja ovat ”suhteellisen marginaalinen” ilmiö.

Yliopistotyön kuormittuneisuuden lisääntymisestä, pätkätyösuhteista, haitallisesta kilpailusta ja puutteellisista vaikutusmahdollisuuksista keskustellaan kaikkialla edelleen kyllä vilkkaasti. Johtamiskulttuuriin, osallisuuden vahvistamiseen tai työhyvinvointiin voidaan kuitenkin varsin vähäisessä määrin vaikuttaa lakeja muuttamalla. Yliopistojen omat johtosäännöt, joita Wilhelmssonkin analysoi, ovat tältä osin keskeisempiä.

Samoin on järkevää, että yliopistopalveluiden järjestämisen tavat jätetään yliopistojen itsensä päätettäväksi. Tutkijoiden ja opettajien kokemus hallintotehtävien valumisesta yhä enemmän heidän tehtäväkseen tai lähipalvelujen heikentymisestä on asia, jonka yliopistot itse pystyvät niin halutessaan ratkaisemaan.

Teos painottuu ymmärrettävästi Helsingin yliopistoon ja sen sisäisiin jännitteisiin yliopistouudistuksen eri vaiheissa ja sen jälkeen. Muut yliopistot tulevat mainituksi ohimennen.

Kiinnostava tarina on Wilhelmssonin ajama Hankenin ja Helsingin yliopiston fuusiosuunnitelma. Sen vaiheet ja nopea kariutuminen osoittavat havainnollisesti vastavuoroiseen luottamukseen perustuvien henkilösuhteiden merkityksen yliopistopolitiikassa. Samoin Aalto-yliopiston ja Helsingin yhteistyön rakentaminen on kuvattu kiinnostavasti ja avoimesti.

Nyttemmin Åbo Akademin hallituksen puheenjohtajana toimivalla Wilhelmssonilla olisi ollut perspektiiviä esittää laajemminkin arvioita suomalaisesta yliopistokentästä yliopistouudistuksen näkökulmasta. Esimerkiksi säätiöyliopistojen erityispiirteitä ja näistä erityispiirteistä kummunneita kärjistyneitä asetelmia olisi voitu käsitellä laajemmin.

Wilhelmssonin jäsenyys Tukholman yliopiston hallituksen jäsenenä tarjoaa kiinnostavan näkökulman yliopistojärjestelmään, jossa maan hallitus nimeää yliopistojen hallitusten jäsenet. Myös näitä vertailuja olisi mielellään lukenut laajemminkin.

Teos avaa kiinnostavan näkymän rehtorin työn arkeen. Jotkut jaksot vaikkapa siirtyvien määrärahojen käsittelystä tai yliopiston brändityöstä voivat ulkopuolisille olla hivenen puisevia, mutta akateemisen johtamiseen viime vuosikymmenen alussa osallistuneille kiinnostavia ja yleisemmin tärkeää historiankirjoitusta.

Yliopistojohtamiseen ja -uudistuksiin kuuluvat yliopistoyhteisön sisäiset jännitteet ja vaikeus viestiä muutoksista ymmärrettävästi koko henkilökunnalle tulevat havainnollisesti esille. Teoksesta välittyy kuva, että Wilhelmsson yritti vilpittömästi toimia avoimesti ja vuorovaikutteisesti. Tämän voin myös omakohtaisesti vahvistaa hänen entisenä alaisenaan ajalta, jolloin hän toimi silloisen yksityisoikeuden laitoksen johtajana.

Teoksen keskeinen teema on pohdiskelu siitä, miksi yliopistouudistuksen eri vaiheissa riideltiin ja miksi uudistus herätti niin paljon intohimoja varsinkin Helsingin yliopistossa. Pohdiskelu kytkeytyy kirjoittajan ajatuksiin hyvän johtamisen vahvistamisesta yliopistoissa. Wilhelmssonin tunnistama haaste on usein ilmenevä ”myöhäisherännäisyys”: on vaikea saada koko yliopistoyhteisö keskustelemaan valmisteluvaiheessa usein aika abstrakteista uudistuksista. Tämä on jatkuva kehittämisen kohde akateemisessa johtamisessa.

Wilhelmssonin tarina on yleiskuvaltaan positiivinen. Jopa varainhankinta rehtorin ja sittemmin kanslerin arjen yhä tärkeämpänä osana tulee kuvatuksi innostavana työnä.

Hyvät suhteet opetus- ja kulttuuriministeriöön, erityisesti nykyiseen kansliapäällikkö Anita Lehikoiseen mainitaan useissa yhteyksissä. Tarinan pahiksena esiintyy lähinnä valtiovarainministeriö, jonka linjaukset muun muassa yliopiston apteekin veroprivilegion ja sittemmin apteekkikompensaation poistamiseksi sekä yliopistokiinteistöjen tuottovaatimusten mitoittamisessa herättävät kirjoittajassa edelleen ärtymystä.

Kirjan lopuksi Wilhelmsson esittää kiinnostavan analyysin yliopistojen nykytilasta ja tulevaisuuden näkymistä. Yliopistojen rahoituksen leikkaukset sekä opetus- ja kulttuuriministeriön mikromanageerauksen ja hankehumpan lisääntyminen nostetaan esille ajankohtaisina yliopistojen autonomiaa ja yliopistolain tavoitteita vaarantavina kehityspiirteinä.

Vaikka yliopistojen hallinnollinen autonomia on vahvistunut, taloudellinen autonomia ei ole kehittynyt tavalla, jota yliopistouudistuksen yhteydessä oli syytä toivoa. Taka-askelista huolimatta Wilhelmsson arvioi yliopistolain luovan kehyksen taloudellisenkin autonomian vahvistumiselle tulevina vuosikymmeninä.

Kuinka merkittävä uudistus yliopistolaki loppujen lopuksi oli? Wilhelmsson pitää uudistusta tärkeänä yliopistojen juridisen ja hallinnollisen autonomian näkökulmasta.

Yliopistolain myötä yliopistojen strateginen johtaminen on aiempaa määrätietoisempaa ja rekrytointikäytäntöjä on voitu merkittävästi uudistaa. Tämä on mahdollistanut suomalaisten yliopistojen kansainvälisen kilpailukyvyn turvaamisen. Polarisoituneessa yliopistokeskustelussa toki tämä puhetapa kyseenalaistetaan jo perusteiltaan.

Wilhelmsson kuvaa muun muassa sitä, miten jo käsitteen ”johtamisjärjestelmä” käyttö ”oli omiaan herättämään primitiivireaktioita uudistuksen vastustajissa”. On kuitenkin vaikea nähdä, että haikailu vanhaan, professorivetoiseen yliopistoon voisi johtaa kovin hedelmälliseen kehitykseen tai edes saada kovin laajaa kannatusta.

Suosittelen sujuvasti, paikoin värikkäästikin kirjoitettua teosta kaikille yliopistopolitiikasta kiinnostuneille.