Oikeusantropologi Sue Black esitteli suositussa muistelmateoksessaan Kaikki mitä jäljelle jää (2023) uransa erikoisimpia ja mielenkiintoisimpia tapauksia. Uudessa kirjassaan Black valottaa rikosoikeudelliseen tutkintaan kuuluvan forensisen antropologian, eli oikeusantropologian keinoja ja mahdollisuuksia nykyaikaisessa rikostutkinnassa.

Aluksi Black esittää oikeusantropologiselle tutkinnalle neljä peruskysymystä. Ensiksi on tutkittava, ovatko löydetyt jäännökset ihmisen vai eläimen. Tämä ei aina ole itsestään selvää, varsinkin, jos löydös sisältää vain muutamia luita tai niiden palasia. Esimerkiksi ihmisen ja sian kylkiluut ovat hyvin samanlaisia, ja hevosen hännän luut voivat muistuttaa ihmisen sormiluita. Black kuvaa myös tapauksia, joissa rannalta löydettyjä pitkälle lahonneita hylkeen eviä on arveltu ihmiskäsiksi. 

Toinen kysymys on, ovatko jäännökset rikostutkinnallisesti kiinnostavia. Satoja vuosia vanhat ihmisluut voivat olla monin tavoin mielenkiintoisia ja niistä voi saada vastauksia monenlaisiin kysymyksiin, mutta rikostutkintaa ei niiden pohjalta aloiteta. Black muistuttaa myös, ettei luulöydösten ajoittaminen yleensä ole ihan niin tarkkaa kuin televisiosarjoissa.

Kun kysymyksessä ovat arviolta alle seitsemänkymmenvuotiaat ihmisjäänteet, ryhdytään selvittämään vainajan henkilöllisyyttä. Jos luita on tarpeeksi, niistä voidaan päätellä, onko kysymyksessä mies vai nainen, miten pitkä hän on ollut ja minkä ikäisenä suunnilleen hän on kuollut. Luista löytyy myös viitteitä etnisestä alkuperästä ja monesta muusta seikasta, esimerkiksi murtumista ja sairauksista. 

Saatiinpa henkilöllisyys selville tai ei, neljänneksi pohditaan, voivatko forensisen antropologian keinot auttaa kuolemansyyn selvittämisessä.

Kirja on jaettu kolmeen osaan: Pää, Ruumis ja Raajat. Lopuksi on vielä Häntä, jossa ei kuitenkaan käsitellä häntäluuta, vaan kysymyksessä ovat loppusanat. Kunkin ruumiinosan kohdalla kirjoittaja kertoo sen kehittymisestä sikiöaikana ja syntymän jälkeen sekä sen tarkoituksesta ja toiminnasta sekä kohdalleen osuneista tutkittavista tapauksista, joissa juuri kyseisestä luusta on selvin nyt jotain tutkinnan kannalta olennaista.

Monien luiden kasvuvaiheesta voidaan päätellä vainajan ikää. Esimerkiksi selkänikamat voivat kertoa ihmisen iästä, pituudesta, sukupuolesta ja sairauksista, mutta usein myös eri aikoina syntyneistä vammoista. Lonkkaluusta selviää suurella todennäköisyydellä vainajan sukupuoli ja usein myös ikä. Iän määritys on lasten ja nuorten jäännösten kohdalta tarkempaa, mutta täysikasvuisilla ikähaarukka on suurempi. Toisin kuin joskus TV-sarjoissa, oikeassa elämässä oikeusantropologi ei kuitenkaan koskaan kerro vainajan olleen kuollessaan 47-vuotias, vaan määrittelee iäksi esimerkiksi yli kolmekymmentä ja alle kuusikymmentä vuotta. Aina vainajalle ei myöskään löydy nimeä eikä surmatyön tekijää saada vangituksi. 

Paikoin Black kumoaa muitakin dekkareista ja TV-sarjoista opittuja totuuksia. Dekkarien lukijat tietävät, että murha on tehty kuristamalla, jos vainajan kieliluu on vahingoittunut. Black kuitenkin toteaa, ettei kuristaminen aina johda kieliluun murtumiseen eikä kieliluun murtuma aina ole merkki kuristamisesta. Hän antaa esimerkin, jossa kyseinen murtuma oli todennäköisesti syntynyt kaatumisesta tai muusta tapaturmasta kuukausia ennen kuolemaa. Tämä saatettiin todeta siitä, että murtuma oli jo lähes parantunut.

Hampaiston tutkiminen ruumin identifioimiseksi on sekin tuttua television poliisisarjoista, mutta hampaista voidaan päätellä esimerkiksi myös, onko pikkuvauva syntynyt elävänä vai kuolleena. Myös hampaitten kunnosta voi tehdä monenlaisia päätelmiä.

Kun ihmisen jäänteet löydetään, monenlaisia osia voi puuttua esimerkiksi synnynnäisten tekijöiden tai amputaation vuoksi, mutta pääkallon puuttuminen herättää aina kysymyksiä. Eläimet ovat voineet liikutella jäännöksiä, tai sitten pää on kätketty tunnistaminen estämiseksi. Black kertoo, että nykyään pystytään myös rekonstruoimaan kasvot pelkän kallon perusteella.

Forensinen antropologi tutkii luita ja muita ihmisjäänteitä erityisesti tilanteissa, joissa epäillään rikosta tai kysymyksessä on tuntematon vainaja. Black kuvailee luu kerrallaan, miten yksittäisistäkin luista voidaan saada selville monenlaisia asioita. 

Kuvaus on enimmäkseen neutraalia, mutta paikoin on tarjolla myös shokeeraavampaa ainesta. Black esimerkiksi kuvailee, miten hän kuljetti kahden murhatun naisen mädäntyneitä päitä ämpäreissä Italiasta Skotlantiin. Inhorealismilta ei vältytä, kun Black kuvailee erään pitkälle mädäntyneen ruumiin tarkastelua: ”kun kääntää sukan ympäri, joutuu käymään läpi keltaisenruskean limaisen mössön löytääkseen seasta luiset möykyt.” 

Paikoin taas tuntuu, että teksti on suunnattu ohjeeksi aloittelevalle kollegalle, kun Black suosittelee keksien, suklaan ja hillomunkkien tuomista ruumiinavausteknikoille, jotta yhteistyö sujuu paremmin. Tai sitten suositus on tarkoitettu vain kevennykseksi rankkaan aiheeseen. 

Kaiken kaikkiaan kirja on kiinnostava ja sisältää paljon tietoa. Kirjasta voi vaikka TV-sarjan katsomisen tauolla vilkaista, pitävätkö TV-tutkijoiden päätelmät paikkansa ja miettiä, mitä heidän kannattaisi seuraavaksi tutkia.

•

Lue myös:

Tartuntataudit ovat levinneet ennenkin ‒ ja niin myös ristiriitainen tieto niistä

Osmanien valtakunnan lääketiede painotti tautien ennaltaehkäisyä, ruokavaliota ja hygieniaa

Katse kauas tulevaisuuteen, ihmisten hyvinvointiin ja sen uhkatekijöihin