Arvioitu lukuaika: 6 minuuttia

Sosiologit ja sisarukset Sari ja Lena Näre ovat keränneet kirjoituksia työttömyydestä ja kirjoittaneet niistä kirjan Työttömyys sattuu. Tulkinta- ja kirjoittamispuolesta on vastannut pääasiassa Sari, ideoinnista ja keruusta Lena. Kirjoitukset on kerätty vuonna 2018 osana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Työttömän tarina -keruukilpailua. Edellinen SKS:n keruu samasta teemasta tehtiin vuonna 1993.

Työttömyys totisesti tuntuu ja välittyy teoksen sivuilta, koska kirjan kirjoittajat ovat paneutuneet ihmisten omiin kokemuksiin työttömyydestä. Vuonna 2018 ajankohtaista työttömien elämässä ja siten keruun tuottamissa kirjoituksissa olivat pääministeri Juha Sipilän hallituksen aktivointitoimenpiteet.

Näre ja Näre korostavat, että aineisto on poikkeuksellinen. Kirjoittajissa on paljon korkeakoulutettuja, niin sanotun luovan luokan edustajia. He ovat myös ihmisiä, jotka osaavat analysoida omaa tilannettaan monipuolisesti. Lisäksi teoksessa on annettu työttömille itselleen runsaasti tilaa kertoa työttömyyden vaikutuksista heidän omaan elämäänsä. Niinpä teos on erittäin painavaa tekstiä siitä, mikä kaikki työttömyyden hoidossa toimii tarkoituksensa – työllistämisen – vastaisesti.

Vaikka teos on yli 350-sivuinen, se pitää lukijan otteessaan. Muiden tutkijoiden, sosiologian ja psykologian edustajien näkemykset on kirjoitettu sujuvaksi osaksi teosta. Jos joku vielä luulee, että sosiologit eivät osaa kirjoittaa ymmärrettävää tekstiä, niin kannattaa tarttua tähän teokseen.

Teoksen työttömät ovat monenkirjava joukko. On ennen vakinaisessa toimessa olleita, jotka ovat päätyneet supistusten, erilaisten organisaatiouudistusten tai työuupumuksen vuoksi työttömiksi. Aineistossa on paljon prekaattiin kuuluvia – kaltaisiani yliopistokoulutettuja tutkijoita, taiteilijoita tai muita – joilla toisinaan on apurahoja tai palkkaa ja toisinaan ei.

Valtion palkkalistoilta on vähennetty 2000-luvulla noin 20 000 ihmistä, joten asiantuntijoiden työllistyminen on vaikeutunut. Yliopistojen rahoitusta on vähennetty, ja Yle ja muut mediat käyttävät yhä enemmän freelancereita. Kunnat ja kaupungit siirtävät töitä konsulteille ja pätkätyöläisille.

Vakituisia tai ylipäänsä pitkiä työsuhteita on tarjolla entistä harvemmille. Samaan aikaan kun työnteon luonne muuttuu ja työsuhteet ovat osa- tai väliaikaisia, järjestelmä yhä toimii sillä oletuksella, että vakinaiset työsuhteet olisivat tyypillisiä.

Itseäni hämmästytti ensin, miten paljon työttömien joukossa oli työpaikkakiusattuja. Mutta sitten muistin oman tutkimukseni Rakennushallituksen lakkauttamisesta sekä ystävien ja sukulaisten kertomukset siitä, miten ihmisiä nykyään irtisanotaan.

Joidenkin irtisanomisten takana on pitkä piina, erilaista nöyryytystä ja vähättelyä. Toiset taas irtisanotaan ilman varoitusta, kuin vain paiskataan yhtenä päivänä pois työpaikalta. Yhtä kaikki, itseään fiksuina ammattilaisina, tunnollisina ja hyvinä työntekijöinä pitäneet ihmiset saavat huomata statuksensa muuttuneen laiskoiksi työttömiksi.

Tutkijat nimittävät äkkipudotusta työttömyyteen traumaksi. Ja koska työtön ei saa työttömänä hetkeksikään unohtaa olevansa työtön, merkitsee työttömyys monille pitkittynyttä traumaa.

Työttömien asioita hoitavat järjestelmät, media, politiikka ja työnantajat perustavat toimensa ajatukselle, että työttömät ovat työhaluttomia, laiskoja luusereita tai oleiluyhteiskunnan ylläpitämiä pummeja. Protestanttinen etiikka, työn hyvin tekeminen ja oman elämän hallinta työtä tekemällä ovat muuttuneet uusliberaalissa maailmassa hyveestä asenteelliseksi taakaksi. Työssä pärjäävät vain ne, jotka esittävät roolinsa oikein.

Sen sijaan että työttömyyttä pidettäisiin työpaikkojen vähäisyydestä johtuvana rakenteellisena ongelmana, sen katsotaan johtuvan työttömien asenteesta, kun liian antelias sosiaaliturva pitää heidät poissa työstä. Tai sitten on kohtaanto-ongelma, koska työvoima ei ole oikeassa paikassa tai asiallisesti koulutettua.

Keskustelun painopisteet ja ratkaisuehdotukset ovat tulleet työnantajilta, jotka haluaisivat työvoiman mahdollisimman halvalla. Siksi ratkaisuksi tarjotaan työttömyysturvan alentamista, vaikka työpaikat eivät siitä lisäänny – työttömien ahdinko ja kärsimys kylläkin.

Teoksen alaotsikko ”Arjen kamppailuja työllistämistoimien rattaissa” viittaa rattaisiin, joiden puristuksiin työttömän arki ja koko elämä on joutunut. Työttömien elämää hallitsee järjestelmä: pääasiassa TE-palvelut ja Kela.

Vaikka kirjantekijät ja osa oman elämänsä kirjaajista puhuu byrokratiasta, niin järjestelmät eivät toimi Max Weberin (1864–1920) kuvaaman byrokratian tavoin. Klassiselle byrokratialle ovat ominaisia toimintavarmuus ja ennakoitavuus, kuten kirjoitetut säännöt ja etukäteen tiedetyt käsittelyajat.

Nykyisille organisaatioille on kuitenkin ominaista, että säännöistä eivät tiedä sen paremmin asiakkaat kuin katutason byrokraatitkaan. Vaadittavat asiakirjat muuttuvat tapauksen mukaan. Kun yhden dokumentin on saanut hankittua ja toimitettua, niin uutta vaaditaan. Työttömän toimittamat dokumentit saattavat myös hävitä digiavaruuteen, eikä järjestelmä kerro, millaisia papereita se on vastaanottanut.

On ihme, jos kaikista byrokratian vaatimuksista selviää. Monet eivät selviä, ja siitä seuraa karenssi, siis pidempi tai lyhyempi aika ilman työttömyyskorvausta eli tulottomana.

Kiinnostavaa on, että karenssiin joutuneiden joukosta ei löydy montaakaan ihmistä, joka kertoisi olevansa ideologisesti työtön, koska hän pitäisi työtä paskaduunina tai merkityksettömänä. Mutta sen sijaan löytyy paljon kertomuksia, joissa ihmiset joutuvat karenssiin syistä, joita eivät ymmärrä tai pitävät epäoikeudenmukaisina.

Karenssin saa helposti, jos yrittää ”väärällä tavalla” viettää merkityksellistä elämää: osallistua vapaaehtois- tai muuhun järjestötoimintaan, opiskella, tehdä taidetta, kirjoittaa romaania tai päiväkirjaa. Karenssiksi voi kääntyä kaikki sellainen, mikä pitää yllä työttömän ihmisarvoa, säilyttää vanhoja yhteyksiä tai luo uusia, auttaa orientoitumaan muuhun kuin työttömän elämään.

Ei olekaan kumma, jos työttömät uskovat, että järjestelmään ei voi luottaa eikä se toimi heidän parhaakseen. Erityisesti Sipilän hallituksen aktivointimalli rankaisi ihmisiä, vaikka he olisivat tehneet mitä. Se pienensi korvausta, jos ihminen ei kyennyt työllistymään lainkaan. Eikä läheskään kaikilla ollut mahdollisuutta työllistyä.

Kun työtön hankkii itselleen lisätuloja, ongelmaksi muodostuu korvausten ja työtulojen yhteensovittaminen. Korvauksen työstä pitää olla lakkarissa, ennen kuin työttömyyskorvauksia ryhdytään yhteensovittamaan. Ja herrojen kiireet ovat niin hitaita, että työttömältä voi jäädä vuokrat maksamatta ja ruokakauppa väliin korvauksia odotellessa.

Ylipäänsä korvausten taso on Suomessa huomattavan matala, vaikka muuta väitetään. Köyhät joutuvat opettelemaan niukkaa elämää.

Eräs kokemusasiantuntija muotoili, että ”työttömyys on työttömän työtä”. Lisäksi voisi sanoa, että se vie luottamuksen yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen, aiheuttaa traumaa, vie uskon tulevaisuuteen ja synnyttää itsemurha-ajatuksia.

Työttömän arjen täytteeksi on järjestetty kurssitusta, konsultaatiota ja niin sanottuja välityömarkkinoita. Koska ideologiana on, että työttömyys on työttömän (asenne)vika, niin tilannetta pyritään muuttamaan pienentämällä työttömyyskorvauksia, kurssittamalla työttömiä työnhakuun tai CV:n tekemiseen ja siirtämällä heitä kuntouttavaan työtoimintaan.

Kuntouttava työtoiminta oli alkujaan työvoimaviranomaisten ja kunnan sosiaalityön yhteistä toimintaa pitkään työttöminä olleiden, vajaakuntoisten ihmisten työllistämiseksi ja kuntouttamiseksi. Nykyisin kuntouttava työtoiminta toimii lähinnä halvan tai ilmaisen työvoiman tarjoajana. Työttömillä teetettävästä ilmaisesta työstä onkin tullut joillekin työnantajille vaihtoehto asialliselle palkalle.

Nykytilanteen kuvauksen lisäksi teos sisältää perusteltuja parempaan työllisyyspolitiikkaan. Sari ja Lena Näre eivät pidä pääministeri Sanna Marinin hallituksen uudistuksia työttömyyden hoidossa riittävinä reformeina.

Näreiden mielestä ainoa kunnollinen parannus olisi perustulo. Se mahdollistaisi ylipäänsä elämän ja tulevaisuususkon myös työttömälle. Nyt kun Venäjä on aloittanut sodan Ukrainassa, vaikuttaa kuitenkin epätodennäköiseltä, että työttömien tilanteeseen saataisiin merkittäviä parannuksia ainakaan, jos sota ja talouspakotteet sekä niiden myötä monenlainen taloudellinen niukkuus eskaloituvat.

Jane Addams (1860–1935), ihailemani yhdysvaltalainen rauhanaktivisti, vastusti ensimmäistä maailmansotaa sanomalla: ”Kun miljoona miestä kärsii haavoittuneina märissä ja kylmissä juoksuhaudoissa, niin mitäpä silloin merkitsee, että jotkut lapset joutuvat työskentelemään tehtaissa kehnoissa oloissa”. Addams oli olut mukana reformiliikkeessä, joka paransi lasten ja naisten asemaa. Sodat merkitsevät valtavaa takaiskua sosiaaliturvalle ja muulle elinolojen parantamiselle. Sota vie rahat ja saattaa edistää myös ekologista kriisiä.

Mitähän mahtaa jäädä jäljelle vihreästä Euroopasta? Toivottavasti tilanne rauhoittuu, ennen kuin synkimmät ennusteet toteutuvat.