Perinteentutkija Pasi Klemettinen ei jätä suomalaisia ja karjalaisia pahuuden voimia rauhaan. Kansanuskon yöpuoli on luontevaa jatkoa hänen kirjoilleen Mellastavat pirut (1995) ja Karjalan räyhähenget (2018).

Tekijä myöntää tietyn päällekkäisyyden aiemman tuotantonsa kanssa, mutta Kansanuskon yöpuolen mittakaava ja lähestymistapa riittävät tekemään kirjasta erityisen. Juuri ilmestynyt Karhu (2023) on epäilemättä jälleen yhtä monialainen katsaus luontomyytteihin.

Kansanuskon yöpuoli on ensisijaisesti hakuteos, jossa hirviöt, tuonpuoleisen henget ja ylimaalliset eläimet listataan aakkosjärjestyksessä. Upeat kuvitukset ja aineistokatkelmat tukevat Klemettisen tietopaketteja. Lukujen lopussa on lisäksi viittaukset rinnasteisiin olentoihin, mikä auttaa hahmottamaan kansanuskon mielikuvituksen rikkautta.

Kirjassa voi edetä vapaamuotoisesti oman uteliaisuuden ohjaamana, mikä saattaa ollakin paras tekniikka. Varsinaista kokonaisuuden tulkintaa löytyy lähinnä esipuheesta. Erityiset johtopäätökset jäävät niin ikään lukijan tehtäväksi.

Klemettisen aineisto on laaja ja kattaa huomattavan monta myyttistä olentoa. Kirjan alaotsikko Hiidet, manalaiset ja muut demonit on oikeastaan harhaanjohtava. Sanan ”demoni” nykyinen yleismerkitys ei riitä kuvaamaan poikkeuksellisten eläinten ja ylimaallisten hahmojen katrasta. Hirviöt eivät tyypillisesti pysykään kategorioissaan.

Kirjan esittelemät haamut, pirut ja personoidut taudit voikin hahmottaa hyvin niin kutsutun hirviöteorian (monster theory) valossa. 1980-luvulta alkaen kehittynyt tutkimussuuntaus pohtii sitä, miksi ihmisellä on tarve luoda hirviöitä ympärilleen.

Hirviöteorian perusta on se, että hirviö heijastaa sosiaalisia normeja ja määrittyy kehollisuuden kautta. Se esittää yhteisön pelon ja ahdistuksen aiheet usein fyysisesti ja visuaalisesti. Kuten Susan Stewart asiaa kuvaa, luonnonoikku (freak of nature) on pikemminkin kulttuurinoikku (freak of culture).

Kansanuskossa tämä ilmenee varsinkin Klemettisen esittelemien poikkeuksellisten kehojen kautta. Mielikuvat ovat olleet väkeviä. Esimerkiksi vaihdokas on epämuodostuneen näköinen ja ”väärin” käyttäytyvä lapsi, jonka piru on jättänyt viemänsä ihmislapsen tilalle.

Normeista poikkeavat kehot saavat uskomusperinteistä ammennettaessa suuren sosiaalisen merkityksen. Ne nimetään muun muassa peikoiksi ja ajetaan – vähintään mielikuvissa – yhteisön ulkopuolelle, metsiin ja luoliin.

Ihmisyhteisön liepeille tai pyhille paikoille haudan takaa palaava kirkonväki on raajarikkoista ja ruumiinosiltaan vajavaista. Sen olemassaolo on hirviömäinen varoitus ja muistutus kehon hauraudesta. Kuolemaa, sen fyysistä vaikutusta ja ”oikeaa tapaa kuolla” tulee kunnioittaa. Samalla kirkonväki osoittaa, millainen on kulttuurisesti ihanteellinen, yhteisölle tarpeellinen keho.

Hirviöteoria painottaa pahojen olentojen asuttamien rajaseutujen ja välitilojen yhteyttä kulttuurisiin vastaaviin. Ilmeisin tapaus kansanuskossa on rajapiru. Se elää tarkkailemassa esimerkiksi maatilojen rajoja mutta yhtä lailla valvoo, ettei sopimuksia maanjaosta rikota. Toisin sanoen se toimii lain- ja moraalinvartijana, mistä Klemettinenkin kirjoittaa. Hän toteaa myös, että rajoilla liikkuvat ihmiset ovat alttiita olioiden hyökkäyksille.

Hirviöteoreettisesti olennot sotkevat itsestään selviä luokitteluja ja osoittavat kriittisiä eroja ilmiöiden välillä. Tyypillinen kansanuskon erottelu nojaa ihmisen ja luonnon pitämiseen erillään. Luonto on välttämätön resurssi. Seuraukset saattavat kuitenkin olla tuhoisia, kun sen hallitsemattomuus tunkeutuu arkeen varsinkin pahoja voimia hyödyntävien taikojen epäonnistuessa.

Yhteisö voi ajautua kriisiin esimerkiksi yllättävän kuoleman tai muun menetyksen hetkellä. Silloin paikalle ilmestyy vaikeasti käsitettävä mutta toismaailmaisen selityksen tarjoava hirviö.

Kun hirviön taustoja avaa, sitä voi hallita ja sen voi karkottaa – toistaiseksi, sillä hirviö palaa aina uuden kriisin iskiessä. Loitsut ja syntysanat, joita Klemettisen kirjassa riittää paljon ja joita hän on muotoillut yleistajuisemmiksi, havainnollistavat tätä tilapäistä karkotusta.

Kansanuskon yöpuolen tapaukset antavat hyvän kuvan siitä, kuinka myyttiset olennot ovat usein erottamattomasti kiinnittyneitä elinkeinoon ja sosiaalisiin suhteisiin.

Vaurauteen vaikuttavat yliluonnolliset hahmot antavat ja ottavat. Esimerkiksi piritys on ötökkä, jonka säilöminen tuo onnea mutta voi helposti kääntyä omistajaansa vastaan. Se toimii ikään kuin riskisijoituksena.

Todellisetkaan eläimet pysy arkisen ymmärryksen rajoissa. Klemettinen nostaa esiin muun muassa kissan, koiran ja hevosen toismaailmaiset ominaisuudet ja niiden kanssa toimeen tulemisen.

Kotieläimet eivät ole vain välttämättömiä apulaisia vaan voivat ottaa vaarallisen muodon. Hiiden jättihevosen turpa sylkee tulta, ja musta kissa tunnetaan onnettomuuden tuojana. Sisilisko ja rupikonna yhdistyvät noituuteen ja paholaisiin eli kyseenalaisempiin tapoihin pitää huolta pääomasta.

Toisaalta toimeentulon turvaajana arkiset eläimet kaipaavat myös suojelua. Klemettinen kuvaa läpi kirjan tapauksia, joissa hevonen hikoilee ilman näkyvää syytä. Silloin sen selässä voi olla näkymätön ajajainen tai mara. Samalla tavoin uhattuna ovat varsinkin lehmät.

Kansanuskon yöpuoli kertoo ajatuksia herättävästi mytologisoiduista tiloista ja alueista. Ravinnolle ja liikkumiselle oleelliset mutta arvaamattomuutensa vuoksi vaaralliset vesistöt kätkevät näkkejä ja myrskyjä aiheuttavia meriraukkoja. Jälkimmäisten sijoittuminen Jäämeren kalastajayhteisöihin on kiinnostava esimerkki tiettyyn ammattikuntaan kiinnittyvästä myyttisestä olennosta.

Yhteisöissä vaikuttavat valtasuhteet heijastuvat maailmamme nurjalle puolelle. Kansanusko tuntee esimerkiksi runsaasti tapauksia, joissa ihminen eksyy käärmeiden käräjille ja joutuu kruunatun kuningaskäärmeen takaa-ajamaksi.

Kuvauksilla vahvistetaan ”luonnollisia hierarkioita” ja kerrotaan niiden rikkomisen seurauksista. Tätä puolta teos ei merkittävästi käsittele. Hirviön roolia vallitsevan järjestelmän puolustajana voi joka tapauksessa pohtia läpi kirjan.

Oleellista Kansanuskon yöpuolessa on monipuolinen taustoitus. Useiden hirviöiden kohdalla selviää, millaisia vaikuttimia niiden syntyyn liittyy. Samoin käydään läpi yhteyksiä ja eroavaisuuksia muiden alueiden perinteisiin.

Joissakin tapauksissa Klemettinen paljastaa hirviöiden nimien eri muotoja ja etymologioita. Selityksensä saa muun muassa kiira, joka tulee muinaisruotsin puhdistusta tarkoittavasta, kiirastorstaiperinteeseen yhdistetystä skirsla-sanasta. Toisaalla huikea lista sisiliskon eri nimityksiä kattaa, vain muutaman mainitakseni, sisarlieskan, sisiniskan ja sisäliskon.

Yöpuolen voimat pyritään paikallistamaan tietylle maantieteelliselle alueelle silloin, kun se on mahdollista. Lisäksi Klemettinen kiinnittää huomiota perinneaineksen kulkeutumiseen ja muuntumiseen – sekä kristinuskon vaikutukseen hirviöperinteen kulkiessa pitkiäkin matkoja. Hän peilaa eräiden hirviöiden ominaispiirteitä varhaisempiin tapauksiin muun muassa Ruotsissa, Venäjällä ja Saksassa.

Kuten kirjasta käy ilmi, Suomen ja Karjalan olennot voivat nimestään huolimatta erota yleiseurooppalaisesta tai -maailmallisesta perinteestä. Kauhusta ja fantasiasta tutut lohikäärmeet, ihmissudet ja keijukaiset vastaavat vaihtelevissa määrin täkäläisiä kansanuskon hirviöitä. Siinä missä lohikäärmeellä on vielä melko kiinteitä ominaisuuksia, kalmaisia keijukaisia ei yhdistä nykyiseen populaarikulttuuriin muu kuin korkeintaan lentokyky.

Kirjassa selitetään satunnaisesti muitakin tekijöitä, jotka ovat voineet vaikuttaa tiettyjen hirviökäsitysten syntyyn. Psykologinen teoria marasta ja painajaisesta, jotka istuvat nukkujan rinnan päällä, on melko yleisesti tunnettu: kammottavan tilanteen on aiheuttanut unihalvaus, jota ei ennen osattu tulkita.

Teoksen ensyklopedinen muoto merkitsee sitä, ettei tarinankaarta rakenneta tai myyttisten voimien ajallisia ja paikallisia ilmentymiä niputeta kokonaisuuksiksi. Toiset epäilemättä kaipaavat sellaista, mutta lukijaystävällisten lukujen vuoksi uusien asioiden oppiminen ei vaadi pitkää pohjustusta.

Olisi tosin ollut viehättävää, jos hirviöt olisi aineistolainausten perusteella sijoitettu kartalle kuin luonto-oppaissa – meille, jotka eivät ole vahvimmillaan itämerensuomalaisen alueen maantiedossa.

Harmillisinta Kansanuskon yöpuolessa on sen toisteisuus ja hirviökategorioiden satunnainen mielivaltaisuus. Tämän huomaa varsinkin käärmeiden kohdalla: kirjassa on erilliset luvut jättiläiskäärmeille, kuningaskäärmeille ja käärmeiden käräjille, kyylle, lentäville käärmeille ja lohikäärmeille. Lisäksi käärmeistä puhutaan paljon meri- ja järvihirviöiden kohdalla.

Vaikka aineistolainaukset eroavat toisistaan, samoja käärmeiden piirteitä on listattu miltei jokaisessa mainituista luvuista. Tältä osin kirja olisi kaivannut tiivistämistä ja toisenlaista luokittelua.

Joka tapauksessa Kansanuskon yöpuoli jäänee tärkeäksi ja yleishyödylliseksi kokoelmaksi niin tuttuja kuin vieraita otuksia. On oleellista, että siinä missä toiset ovat lähes tyystin kadonneet kansanuskosta, toiset säilyvät mielikuvituksessamme antaen yhä merkityksiä vaaralliselle ja tuntemattomalle.

Klemettisen teos yhdistää nämä kaksi ”yöpuolta” ja osoittaa, että hirviöt säilyvät, jos niillä on jotain tarjottavaa.

•

Lue myös:

Entisajan magiaa Pohjoismaissa – Magia yhdisti viikinkejä, noitia ja kansanuskomuksia

Perkele palaa – Uudelleenjulkaistu katsaus demonologiaan puhuttelee sivutessaan valtakysymyksiä

Uskomukset toimivat vuosisatojen ajan riskienhallintana merenkulussa