Onko aikamme jotenkin erityisen otollista kaikenlaiselle huuhaalle ja humpuukille? Ei ole, se käy selväksi toimittaja-tietokirjailija Vesa Sisätön kiehtovasta kirjasta. Sitä on ollut aina ja kaikkialla, niin meillä Suomessakin. Ehkä viime vuosina vähemmän, mutta hömppä ei todellakaan ole katoamassa maailmasta.

Yleensä kavahdan monisivuisia johdantoja ja esipuheita, koska pahimmillaan ne puuduttavat niin, että kirjan lukukynnys kasvaa liian korkeaksi. Sisättö selostaa kirjansa lähtökohtia ja taustoja peräti yhdeksän sivun verran, mutta tässä tapauksessa monisanaisuus on perusteltua.

Vaikka kirjan sivuilla tulee vastaan monenlaisia ilmiöitä, niillä on paljon yhteistä – sekä itse ilmiöiden että niitä koskevan uutisoinnin ja niiden seurauksien suhteen. Heti alkuun kirjassa hahmoteltu ”tiekartta” on hyväksi avuksi.

Keskeinen ilmiöitä yhdistävä tekijä on vankkumaton usko. Huuhaa-maailmasta ammentaneen Salaiset kansiot -televisiosarjan toisen päähenkilön Fox Mulderin työhuoneen seinällä on tunnetusti juliste, jossa lukee leijuvan lentävän lautasen alla: ”I want to believe”. Ihmiset uskovat mitä vain, jos haluavat uskoa.

Vesa Sisättö noudattaa kirjassaan kronologiaa, joka alkaa 1100-luvulta ja päätyy nykyaikaan. Tarina ei kuitenkaan etene vuosikymmenittäin tai -sadoittain, vaan viitekehyksen muodostavat suomalaisen yhteiskunnan muutokset ja murrokset sekä niiden leimaamat ajanjaksot. Se on hyvä valinta, sillä näin eri aikakausien ilmiöt kytkeytyvät luontevasti suomalaisten kulloisiinkin käsityksiin ja näkemyksiin sekä myös tekniseen edistykseen ja koulutustason nousuun.

Oman lukukokemukseni – ja voisin kuvitella, että muidenkin ikäluokkansa mukaisesti – kannalta sisältö jakautuu jännästi kahtia. Alkupuolen ilmiöt ovat kiinnostavia siksi, että läheskään kaikki eivät ole entuudestaan tuttuja, loppupuolen ilmiöistä puolestaan on henkilökohtaisia muistijälkiä.

Esimerkiksi televisiossa nähdyt Uri Gellerin lusikantaivutus- ja kellonkäynnistystemput ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni, vaikka kotonamme eivät vanhat kellot käynnistyneetkään. Samoin mieleeni ovat painuneet Pudasjärven ufoaallon nostattamat pelot ja painajaiset.

Uskontoon liittyvää hömppää on mukana varsin paljon, mikä ei ole yllättävää. Etenkin menneinä vuosisatoina muistiin kirjattiin ahkerasti kirkon toimialaan ja piiriin tavalla tai toisella kuuluvia tapahtumia, kuten ihmetekoja, näkyjä ja Raamattuun perustuvia ennustuksia. Maallisemmat asiat jäivät usein perimätiedon varaan ja aikaa myöten saattoivat helposti unhoittua. Sisättö tekee kuitenkin uskonasioiden suhteen hienotunteisen jaon: kirjaan on päässyt vain magian puolelle kurkottavia tapauksia.

Kirjaan valitut tarinat muodostavat kirjavan kokonaisuuden, mutta pakka pysyy silti hyvin kasassa, pitkälti juuri Sisätön valitseman näkökulman ansiosta. Ilmiöt muodostavat selkeän jatkumon, joka kertoo suomalaisen mielenmaiseman kehittymisestä – olipa kyse sitten Suomen menneisyyden mystisistä mutta olemattomista kuningaskunnista, kotikutoisten keksijöiden lupaavista mutta lopulta toimimattomista ikiliikkujista tai 1990-luvulla monia huolestuttaneesta mutta pitkälti pelkäksi ilkivallaksi osoittautuneesta saatananpalvonnasta.

Mukana on muutama puhdaspiirteinen huiputus, kuten esimerkiksi koulupoika Silvo Sokan (1930–2010) vuonna 1948 väitetysti tekemä rakettimatka, joita en varsinaiseksi huuhaaksi laskisi. Niilläkin on kuitenkin ollut ja on edelleen viihdearvonsa. Ja osoittavathan ne osaltaan, että melkein mikä tahansa voi mennä läpi niin mediassa kuin kansassakin.

Huuhaahan uskoville olisi helppo nauraa, mutta Sisättö ei sorru niin köykäiseen ratkaisuun. Hän käy läpi asioita ja ilmiöitä siltä kantilta, että näkijöilleen ne ovat olleet usein todellisia, joskus traumaattisiakin kokemuksia, vaikka objektiivinen totuus, jos sellainen on löydettävissä, olisi jotain tyystin toista. Mielenkiintoista on myös huuhaan kytkentä yhteiskunnalliseen kehitykseen ja aikansa muihin ilmiöihin.

Entisaikoina aina 1990-luvulle saakka huuhaa levisi lähinnä median suosiollisella avustuksella. Ennen someaikaa erilaiset ilmiöt eivät muuttuneet yhdessä yössä viraaleiksi, kaikkien yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi.

Sittemmin klikkiotsikoiksi jalostuneella lööppijournalismilla myytiin pinoittain lehtien irtonumeroita. Mitä hullumpia väitteitä mediassa esitettiin, sitä varmemmin kansa niistä luki, vaikka ei olisi niihin varsinaisesti uskonutkaan.

Vesa Sisättö toteaa, että nykypäivänä media ei enää haksahda yhtä helposti kaikenlaiseen huuhaaseen, jos kohta toimittajat eivät varmaan ennen muinoinkaan olleet läheskään aina vakuuttuneita kirjoittamiensa juttujen todenperäisyydestä.

Yksi syy lisääntyneeseen selväpäisyyteen on tietysti se, että faktojen tarkistaminen on ainakin periaatteessa vaivattomampaa kuin koskaan aiemmin. Pikaisella Google-haulla löytyy täsmällistä tietoa mutta toki myös lisää huuhaata, jota internetin ihmemaailma on pullollaan. Vaatii tietämystä ja ammattitaitoa erottaa fakta fuulasta, mutta sitä kai suuren yleisön on lupa odottaa toimittajilta.

Ehkä media on tosiaan oppirahansa maksanut, mutta valitettavasti tiedejournalismi – siis ihan validista tutkimuksesta ja sen tuloksista kertominen – tuottaa toisinaan omanlaistaan huuhaata.

Valtamediassa on monasti tieteen perusasioidenkin kanssa vähän niin ja näin, puhumattakaan, jos jutun aihe on hiukankaan vaikeampi ja vaativampi. Näin on siitä huolimatta, että etenkin perusasioiden tarkistaminen on hyvin helppoa ja nopeaa, joten totutut selitykset journalismin hektisyydestä ja toimittajien ajanpuutteesta eivät vakuuta.

Huuhaan levittäminen on haitallista, lääketieteeseen liittyvissä asioissa pahimmillaan hengenvaarallista, mutta ei virheitä vilisevä tiedeuutisointikaan ole ihan harmitonta. Se rapauttaa luottamusta niin tieteeseen kuin mediaankin, ja on omiaan lisäämään tieteen vastapooliksi helposti asettuvan huuhaan suosiota.

Kun huuhaata lietsovat vielä lukemattomat rajatiedon, vaihtoehtoisen lääketieteen, salaliittoteoreetikkojen sun muiden foliohattuisten sivustot, tavallisen kansalaisen voi hakukoneen äärellä olla vaikea tietää, mihin uskoa ja mihin ei.

Kirjassa ruoditaan perusteellisesti 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun Pudasjärven ufokuumetta, jonka aikana monet ihmiset väittivät nähneensä ufoja. Sen jälkeen ei Suomessa ole samanlaista ”ufokuumetta” noussut, mutta aika ajoin avaruusolio-oletetut nousevat edelleen otsikoihin.

Ufoihin, virallisesti tunnistamattomiin lentäviin kohteisiin, kietoutuu monenlaisia kummallisuuksia. Yksi niistä liittyy ”kiistattomiin todisteisiin”. Vieraista planeettakunnista saapuneisiin yliälykkäisiin ja teknisesti huiman kehittyneisiin olentoihin uskovien mukaan kosmisista vierailuista on sellaisia olemassa.

Väitetyistä kiistattomista todisteista huolimatta alan julkaisuissa on perinteisesti kierrätetty samoja, moneen kertaan virhetulkinnoiksi, väärennöksiksi ja suoranaisiksi huijauksiksi osoitettuja kuvia ja kertomuksia. Niiden sanotaan usein olevan peräisin luotettaviksi luokitelluilta auktoriteeteilta.

Sattumoisin juuri kun olin kirjoittamassa tätä arviota, uutispalvelu Amppareihin ilmestyi linkki Tekniikka&Talous-lehden juttuun, jonka mukaan kateissa ollut ja kaikkien aikojen ”paras ufo-kuva” oli löytynyt RAF:n eläkeläiseltä. Väitetysti oli siis löytynyt juuri yksi niistä kiistattomista todisteista ja vieläpä kuninkaallisten ilmavoimien eläköityneeltä edustajalta.

Erinäisten ilmiöiden esittelyn ja analysoinnin ohella Vesa Sisättö oikoo kirjassaan monenlaisia vääriä käsityksiä, jotka aikaa myöten ovat muuntuneet hatarista huhuista täydeksi todeksi. Se on vaatinut kaivautumista alkuperäisille lähteille, aikalaisdokumentteihin ja silminnäkijäkertomuksiin.

Aika on monen hämmästyttävän asian kohdalla tehnyt tepposet, eivätkä tarinat tai ainakaan kaikki niiden yksityiskohdat aina kestä lähempää tarkastelua. Osittain se johtuu ihmisten valikoivasta ja helposti harhautuvasta muistista, osittain asioiden tahallisesta vääristelystä – syystä tai toisesta.

Jokainen saa toki uskoa ihan mihin haluaa, mutta yksi raja kulkee siinä, huijaako huuhaata levittämällä muita ihmisiä joko taloudellisesti tai jollain muulla vahingollisella tavalla. Tätä puolta Sisättö olisi voinut kirjassaan korostaa, etenkin, kun joissakin tapauksissa on käyty jopa oikeutta siitä, ovatko erikoisia asioita nähneet yrittäneet hyötyä väitetyistä kokemuksistaan.

Kirjan lopussa on kiitettävän laaja luettelo lähteitä ja lisälukemista, mutta hakemisto valitettavasti puuttuu.

•

Lue myös:

Salaliittoteoreetikot ammentavat innoitusta romantisoidusta tieteestä

Tieteen auktoriteetti ja tiedeskeptisyys

Tutkimusmatka salaliittoyhteisöön tai ainakin lähelle sitä – Tietokirja huomioi sekä ihmiset että tutkimuksen