Kai Simonsin tutkimusala edustaa molekylääristä solubiologiaa, ja hän on yksi menestyneimpiä ja tunnetuimpia suomalaisia biotieteilijöitä. Simons kirjoittaa urastaan mukaansatempaavasti, eikä ruotsinkieliseen tekstiin eläytyminen tuota vaikeuksia suomenkielisellekään.

Kiinnostavinta tutkijanurissa ovat oikeastaan niiden alkuvaiheet – ensimmäiset valinnat, niihin vaikuttaneet tekijät ja valintojen vaikutus myöhempään tutkijanuraan. Kirja-arvioni painottuukin Kai Simonsin tutkijanuran alkuvuosiin ja kansainvälisen uran käynnistymiseen.

Simons oli myöhemmin avainroolissa, kun toimintansa käynnisti kokonaan uusi, yliopistojen ulkopuolella toimivan kansainvälinen tutkimuslaits Euroopan molekyylibiologian laboratorio (EMBL). Simons sai uransa loppuvaiheessa myös perustaa uuden Max Planck -instituuttiin kuuluvan tutkimuslaitoksen Dresdeniin.

Minkälaisia luonteenpiirteitä tutkijanuralle omistautuvilla ja sillä menestyvillä on? Näihin luetaan usein luovuus, rohkeus ja sinnikkyys. Niitä voinee pitää jopa menestymisen välttämättöminä ehtoina.

Näiden ominaisuuksien lisäksi Simonsilla on selvästi myös erinomaiset sosiaaliset taidot, joita on tarvittu sekä tutkijatovereiden kannustamisessa että menestyvien tutkimusyhteisöjen rakentamisessa. Simons korostaa yhteistyötä ja yhdessä toimimista tutkijauransa tärkeimpänä piirteenä myös kirjansa esipuheessa.

Sosiaalisia taitoja ja yhdessä tekemisen kulttuuria Simons opetteli jo kouluaikanaan Oulunkylän ruotsinkielisessä yhteiskoulussa. Hän tuli valituksi koulunsa urheilukerhon puheenjohtajaksi. Menestyttyään urheilutapahtumien järjestämisessä ja koulun yhteishengen nostattamisessa hän tuli valituksi teinikunnan puheenjohtajaksi.

Teinikunta alkoi järjestää Simonsin johdolla koulutansseja ja elokuvaesityksiä, jotka saavuttivat suosiota myös suomenkielisten koululaisten keskuudessa. Simons pitää tätä kokemustaan tapahtumien organisoijana ja muiden innostajana oman uransa kannalta ratkaisevana.

Alun perin Simonsin piti opiskella fysiikkaa isänsä professori Lennart Simonsin esimerkkiä seuraten. Kun hänen isänsä toimi vierailevana tutkijana Princetonissa Yhdysvalloissa, Kai pääsi pikkuveljensä kanssa tutustumaan muun muassa Albert Einsteiniin.

Maailmankuuluihin tutkijoihin tutustuminen houkutteli Kaita opiskelemaan fysiikkaa, mutta isä totesi pojalleen: ”Kai, minusta tuntuu, että sinusta ei ole fyysikoksi.” Isä jatkoi, että poika voisi opiskella lääkäriksi, mikä tarjoaisi mahdollisuuden tutkijanuraan tai ainakin mahdollisuuden harjoittaa kiinnostavaa ammattia, jos tutkijuus ei luonnistuisi.

Kai Simons ei ollut kovinkaan pettynyt alkuperäisen suunnitelman kariutumiseen ja lähti opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistoon.

Simons aloitti tutkimustyön tekemisen jo opiskeluvuosinaan. Hän oli opintojensa alussa kaksi kesää Karoliinisessa instituutissa tutkimusapulaisena, toisena kesänä myöhemmin Nobel-palkinnon saaneen Bengt Samuelssonin ryhmässä. Simons kertoo Tukholman kesätöiden saaneen hänet kiinnostumaan tutkimustyöstä vakavasti.

Ralf Gräsbeckin johdolla tehdyssä tutkimuksessa Simons osoitti, että B12-vitamiinin imeytyminen oli vähäisempää rotilla, joilta oli poistettu mahalaukku. Simons operoi rotat, ja totesi, ettei hänestä ole ainakaan kirurgiksi.

Simons jatkoi väitöskirjatutkimusta Gräsbeckin johdolla, ja he onnistuivat keräämään B12-vitamiinia koskevaan tutkimukseensa 40 litraa mahanesteitä – 10 millilitraa yhdeltä ihmiseltä kerrallaan. Osan näistä näytteistä keräsi sairaanhoitaja vapaaehtoisilta vangeilta. Heltiäisiköhän eettiseltä toimikunnalta enää lupa tällaiseen aineistonkeruuseen?

Simons oli tutkijatohtorina Rockefellerin yliopistossa vuosina 1965–67. Erityisesti lääke- ja biotieteiden alueella on ollut eräänlainen vakiintunut tapa jo 1960-lähtien, että väitöksen jälkeen hakeudutaan tutkimusjaksolle ulkomaille johonkin arvostettun tutkimusympäristöön. Sitä on pidetty tutkijan itsenäistymisen kannalta olennaisena vaiheena. Yhdysvallat tarjosi suomalaisille nuorille tutkijoille apurahoja tähän tarkoitukseen ja sellaisen Simons sai.

Tutkijatohtorikausi ulkomailla voi tarjota myös yllätyksiä. Simons oli hakeutunut kuuluisaan Rockefellerin yliopistoon, koska siellä Alexander Bearn tutki solukalvoja, joista Simons halusi oppia enemmän. New Yorkiin saavuttuaan Simonsia odotti aluksi suuri pettymys. Solukalvojen tutkimus ei ollut enää tutkimusagendalla. Hänen oli keksittävä jotain, joka palveli sekä häntä itseään että Bearnin ryhmää. Simons opetteli elektroforeesin, jonka avulla hän pystyi eristämään ja määrittelemään ryhmän tutkimia proteiineja. Hänestä kehittyi taitava proteiinikemisti.

Rockefellerin tutkimusyhteisössä jokainen tutkija keskittyi omaan työhönsä, ja yhteistyön sijaan oli paljon kilpailua. Kerran Simons löysi sattumalta postihuoneesta kongressiabstraktin, joka perustui hänen omaan silloiseen tutkimustyöhönsä. Se oli kuitenkin toisen tutkijan nimissä. Ryhmänjohtajan avustuksella toinen tutkija veti abstraktin pois. Episodista ei koitunut muita seurauksia.

Simons kirjoittaa kirjassa eri yhteyksissä varsin voimakkain sanankääntein tieteen etiikasta ja suhtautuu jyrkästi hyvän tieteellisen käytännön loukkauksiin.

Simons palasi Helsinkiin valtion lääketieteellisen toimikunnan nuorempana tutkijana, sai dosentuurin ja perusti oman tutkimusryhmän Helsingin yliopiston Haartman-instituuttiin. Omaan ryhmäänsä hän sai Carl Gahmbergin, Ari Heleniuksen ja Henrik Garoffin, jotka ovat sittemmin loistavan uran tehneitä tutkijoita. Ensin mainitun hän oli onnistunut houkuttelemaan ryhmäänsä suoraan käytävältä, kun tämä oli jo menossa tapaamaan aivan toista ryhmänjohtajaa.

Neljäs tärkeä rekrytointi oli laboratoriohoitaja Hilkka Virta, joka seurasi Simonsia myös Heidelbergiin ja toimi Simonsin ryhmässä eläköitymiseensä asti. Hänen ajoin haastavasta persoonastaan Simons kirjoittaa kunnioittavasti ja kiitollisena.

Simonsin tutkimustyön suuntautumisessa tapahtui merkittävä käänne, kun hän oli vieraillut Cambridgessa Laboratory of Molecular Biology (LMB) -tutkimuslaitoksessa. LMB on yksi molekyylibiologian kuuluisimpia ja menestyneimpiä tutkimuslaitoksia. Sen johtaja Brian Hartley kysyi yhdellä yhteisellä junamatkalla Lontooseen Simonsilta tämän tutkimusaiheesta. Simons kertoi yksityiskohtaisesti seerumin proteiineja koskevasta tutkimuksestaan.

Hartley kysyi Simonsilta, pitikö hän tätä aihetta itse kiinnostavana. Simons myönsi, ettei se ollut kovin kiinnostava. Hartley kysyi seuraavaksi, oliko Simonsilla takataskussa jotain kiinnostavampaa. Simons kertoi innostuneena virusmallista, jota voisi käyttää solukalvojen tutkimukseen. Hartley totesi: ”Kai, go for it.”

New Yorkin kauden aikana Simons oivalsi, että yksin tekeminen ei edistä tiedettä. Yhdessä tekeminen ja tutkijakollegoiden kuunteleminen onkin ollut yksi hänen menestyksensä avaimia. New Yorkissa Simons tutustui Leevi Kääriäiseen, joka tutki Semliki Forest -virusta. Tämä tapaaminen osoittautui tutkimustyön suuntautumisen kannalta keskeiseksi.

Kolme Yhdysvalloista palannutta tutkijaa – Simons, Kääriäinen ja Ossi Renkonen – muodostivat Helsingissä tutkimuskonsortion, joka tutki Semliki Forest -virusta eri näkökulmista. Simonsin kohteena olivat viruksen kuori- ja vaipparakenteet, jotka toimivat mallina solukalvotutkimukselle. Ryhmän tutkimus kattoi rakenteet proteiineista lipideihin.

Simonsin ryhmä onnistui solukalvotutkimusta koskevissa tavoitteissaan, ja Sir John Kendrew kutsui Simonsin ryhmänjohtajaksi vuonna 1974 perustettuun usean valtion yhdessä perustamaan Euroopan molekyylibiologian laboratorioon (EMBL). Kutsua edelsivät aiemmat käynnit, joissa Simonsin soveltuvuutta ja potentiaalia oli arvioitu. Lopulta Simons aloitti Heidelbergissa vuonna 1975 Heleniuksen, Garoffin ja laboratorioassistentti Virran kanssa.

EMBL rakentui ja rakentuu edelleen itsenäisen tutkijanuransa alussa olevien lahjakkaiden tutkijoiden johtamista ryhmistä. Sopimukset ovat kolmivuotisia ja vain kahdesti uusittavissa. Simonsista tuli lopulta solubiologian ohjelman vetäjä ja pysyvä tutkija. EMBL:n toiminta perustui juuri niille yhteistyötä ja kohtaamisia korostaville periaatteille, joita Simons oli pienemmässä mittakaavassa ollut toteuttamassa Haartman-instituutissa. Simons toimi EMBL:ssä vuoteen 1997 asti.

Tutustuin Kai Simonsiin, kun hän toimi viimeisiä vuosia EMBL:ssä. Olin jäsenenä EMBL:n hallintoneuvostossa, jossa jäsenmaiden edustajat päättivät tutkimuslaitoksen kehittämislinjoista ja budjetista. Tapasimme usein kokoustauoilla EMBL:n kahvilassa, ja Simons paljasti käydyissä keskusteluissa iloisen ja valloittavan luonteensa. Sama välittömyys näkyy omaelämäkerran kirjoitustyylissä.

Uuden tutkimuslaitoksen perustaminen monenlaisine vaiheineen on kuvattu mukaansatempaavasti. Max Planck -instituutin molekyläärisen solubiologian ja genetiikan tutkimuslaitos toimii Dresdenissä suomalaisten arkkitehtien suunnittelemassa rakennuksessa. Hallinnollisista, poliittisista ja rahoitukseen liittyvistä vaikeuksista huolimatta tämä suurhanke onnistui erinomaisesti.

Kai Simons on erinomainen kirjoittaja. Hän pystyy sujuvasti sovittamaan monta eri kerrosta omaelämäkertaansa. Kulloinenkin ajankuva rakentuu upeasti oman elämän yksityiskohdista ja yhteiskuntaa koskevista kommenteista. Hän kirjoittaa rakastavasti läheisistään ja kunnioittavasti kollegoistaan.

Kirjassa on runsaasti kerrontaan hyvin sopivia anekdootteja. Ja biotieteisiin vihkiytymätön lukija oppii kirjaa lukiessaan ymmärtämään solun toimintaa ja solukalvojen ainutlaatuista roolia siinä.

•

Lue myös:

Arvo Ylinen – ilmailutekniikan tutkimuksen uranuurtaja

Suomen tieteen kilpailukyky hiipuu salakavalasti – Hätähuuto nuorten tieteilijöiden puolesta

Tutkimus- ja innovaatiopolitiikalle uusi suunta – Uuden raportin soisi päätyvän hallitusohjelman kirjoittajien käsiin