Pian on kulunut 30 vuotta siitä, kun Tarton yliopiston folkloristiikan professori Ülo Valkin eurooppalaista demonioppia esittelevä Kurat Euroopa usundiloos (1994) julkaistiin. Paholaisen, noituuden ja niiden torjunnan historiaa käsittelevän tutkimuksen ensisuomennos Perkele – Johdatus demonologiaan puolestaan ilmestyi vuonna 1997. Kirjan on virosta suomeksi kääntänyt Tapani Hietaniemi.

Vastapainon uudelleenjulkaisussa on aiemman suomenkielisen esipuheen ohella Valkin tuoreita mietteitä teoksen synty-ympäristöstä ja pahuuden luonteesta. Kiehtovinta uudelleenjulkaisussa on juuri esipuhe, jossa Valk puntaroi muutosta paitsi omassa ajattelussaan myös aatehistoriallisissa painotuksissa.

Perkele heijastaa neuvostovallasta vapautuneen Viron tunnelmia ja sen tiedeyhteisön valistushenkistä optimismia. Nuori Valk piti Saatanaa ”voimakkaana menneisyyden hahmona” ja uskoi niin magian kuin yliluonnollisuuden väistyvän tasaista tahtia tieteen ja teknologian edeltä. ”Tällainen optimismi oli vain kuvitelmaa”, Valk toteaa nyt.

Nykykulttuuri pursuaa vaarallisia uskomuksia ja yliluonnollisia olentoja, ja mainitaanpa alussa David Icken salaliittomytologiakin. ”Hirmuinen pahuus” käy todeksi ”valon ja pimeyden välisenä taisteluna” Vladimir Putinin fasistisen Venäjän sotiessa Ukrainassa. Virolaisprofessorin jyrkkyys on hyvin ymmärrettävää erityisesti kirjan synnyn olosuhteet huomioiden.

Mutta mitä itse Perkele tarjoaa nykylukijalle? Onko se ensisijaisesti viihteellinen vai yhä myös tieteellisesti olennainen?

Sisällöltään Perkele on riisuttu syväluotaavasta analyysista ja muut tutkijat huomioivasta teoreettisesta viitekehyksestä. Valk toteaa myös itse uudessa esipuheessa, että kyse on lähinnä yhteenvedosta, jota pitääkin kritisoida sen luonteesta. Kirjaa on syytä lukea ”oman aikansa tuotteena”.

Yhteenveto on kattava. Perkele sisältää pitkiä listoja demonien nimistä ja teoista, pappien ja pyhimysten ajatuksista sekä historian saatossa tunnetuista noituustapauksista. Vaikka yksityiskohdat ovat usein kiehtovia ja kerronta on sujuvaa, listat käyvät kirjan kuluessa puuduttaviksi.

Suuri osa kirjasta käsittelee keskiajan Keski-Eurooppaa, ja lainaukset ovat ensisijaisesti alkuperäisistä teksteistä. Tutkimuksen keskiöön nousee demonologian oppikirja Noitavasara (1486), joka on aiheeseen perehtyneille hyvin tuttu. Joitakin näihin alkuteksteihin viittaavia lähteitään Valk pitää epäluotettavina.

Tunnetuimpien paholais- ja noituustapausten esittely on yleissivistävää, mutta rikkaimmillaan tutkimus on huomioidessaan Viron kansanperinteen käsitteitä ja erityistapauksia. Niiden suhteen lähteetkin lienevät tarkempia.

Valkin myöhempi, tarkemmin kohdentunut paholaistutkimus on epäilemättä tuottanut enemmän uutta tietoa. Se käsittelee muun muassa ukkosta paholaista uhkaavana voimana sekä varhaisemman virolaisen kansanperinteen ”demonisointia” kristinuskon käsittein.

Perkele tarjoaa kuitenkin ymmärrettävässä muodossa perusperiaatteita esimerkiksi siitä, millaisin keinoin kristillisyys ja kansanusko voivat sekoittua. Kirjan lopussa on lisäksi päivitetty lista Valkin tieteellisistä julkaisuista.

Image

Yleistajuisuus tekee kirjasta helposti lähestyttävän. Analyysin rajallisuus kuitenkin tarkoittaa, ettei demoniuskomusten merkityksiä kuvata kovin valaisevasti.

Valk sanoo vain vähän siitä, mitä muita tarkoituksia Saatanan hahmo palvelee kuin pahuuden sijoittamista itsen ulkopuolelle, ihmisryhmiä yhdistäväksi viholliseksi. Ajatustyö jää lukijan tehtäväksi. Kyseessä on toki vain johdatus demonologiaan, mutta 2000-luvulla internet tarjoaa helposti saman tiedon.

Perkelettä voi kuitenkin lukea kätevästi rivien välistä ja uudempia tulkintakehyksiä hyödyntäen. Tällöin huomaa, että Valkin ohimennen mainitsemista yksityiskohdista rakentuu kuva, joka ei ehkä hahmottuisi vaikkapa Wikipedia-artikkelin kautta. Nykypäivänä oleelliset toiseuden ja poissulkemisen kysymykset korostuvat tutkijan listatessa auktoriteetteja, joilla on ollut suuri vaikutus siihen, ketkä lasketaan hyviksi ja ketkä pahoiksi – ja millaisin perustein.

Ilmeisimmällä tasolla paholaiskäsitysten poliittinen ja ideologinen ulottuvuus näkyy siinä, kuinka kirkko tuomitsi Saatanan kätyreiksi erityisesti tahoja, jotka haastoivat sen opit. Esimerkiksi kirkon silmissä manikealaiset, jotka uskoivat hyvän ja pahan jyrkkään kahtiajakoon, päätyivät jo tämän idean vuoksi pahan leiriin, sillä kirkon mielestä oli väärin asettaa vastavoimat tasaveroisiksi.

Yhteinen myytti saattoi myös palvella vastakkaisia puolia: reformaattori Martti Lutheria (1483–1546) paholaisen pojaksi syyttäneet katoliset ja Luther itse jakoivat keskenään saman käsityksen Saatanan luonteesta.

Valk viittaa myös aikakaudelle ominaiseen antisemitismiin. Hän huomauttaa, että noituuteen yhdistettiin juutalainen käsite sapatti (shabbath). Noitien kokoontumista saatettiin kutsua Saatanan synagogaksi huolimatta siitä, ettei noituutta määritelty keskiaikaisissa lähteissä oletusarvoisesti juutalaisten toiminnaksi. Nykynäkemysten mukaan sapatti-termin käyttö keskiajalla oli tosin harvinaisempaa kuin Perkeleestä käy ilmi, mutta juutalaisvihaa kiistatta ruokittiin puheilla antikristillisistä rituaaleista.

Demonologia näyttäytyy näin ollen strategiana, jonka voi aina kohdistaa haluttuun uhkaan. Viekkaammat demonologian strategiat ilmenevät kielenkäyttönä, jolla tuomitaan normista poikkeavia kehoja. Valkin kirjassa painottuu puhe demonien ruumiillisuudesta ja ruumiiden ”vääristä” muodoista. Tätä tukevat myös Perkeleeseen sisältyvät kuvat, joita on runsaasti.

Jeffrey Jerome Cohenin alulle panema hirviöteoria painottaa tutkimussuuntauksena, että paholaisten kaltaiset hirviöt ovat erilaisuuden merkkejä ja uhkaavat ihmismielen vakiintuneita kategorioita. Siksi ne pakottavat tekemään aina uusia tulkintoja itsestään. Saatana on paitsi toiminut ideologian välineenä myös inspiroinut kirkkoisiä ja noidanmetsästäjiä mitä rikkaimpiin kuvauksiin.

Hirviöiden toiseuteen liittyy yhtä vahvasti sukupuolittuneisuus. Perkele ei liiemmin korosta noituutta naisten alana, mutta se käy muutamista esimerkeistä ilmi. Tässäkin on oleellista muistaa tutkimuksen keskieurooppalainen painotus, sillä kaikkialla noituus ei ollut selvästi sukupuoleen sidottua.

Kirjassa myös selitetään, että kun magia siirtyi oppineiden miesten perinteestä ”kirjatietoa tuntemattomille” noidille, se muuttui moraalisesti arveluttavammaksi. Näin Perkele vihjaa sukupuolen lisäksi myös sosioekonomisiin epäkohtiin sekä rajaan, jolla kansa pyrittiin sulkemaan pois ”oikean tiedon” piiristä.

Perkele on perusteellinen käyttämiensä kirjallisten lähteiden suhteen, mutta kansanuskon todellinen luonne jää väistämättä epäselväksi. Tutkimukseen jossain määrin sisäänrakennettu haaste on se, että noitavainojen uhrit puhuvat vain alistajiensa ja tuomitsijoidensa kautta – ja toistavat heidän kertomuksiaan. Kun sananvalta on demonologeilla, kansan moniäänisyys tiivistyy valtaapitävien julistuksiksi.

Tutkimuksesta paistaa toki läpi kritiikki keskiajan uskonnollisia auktoriteetteja kohtaan. Lopussa paholaisuskon kuvaus ei kuitenkaan alleviivaa nykyhetkeen asti periytyvien kertomusten valtasuhteita tyydyttävästi. Johtopäätöksistä jää vaikutelma, että kun keskiajan kaikille yhteisestä ”irrationaalisuudesta” siirryttiin valistuksen aikaan, oppineet omaksuivat parempia ideoita mutta ”vanhoillinen” kansa jatkoi demoneihin uskomista. Näin kansan tieto pysyy alisteisessa asemassa.

Valkin mukaan demonikuvitelmat kumpuavat alitajunnasta edustaen ”alkuinhimillisiä” taipumuksia. Siksi ne ovat nykyään todellisuutta samalla tavoin kuin silloin, kun demonien ajateltiin esimerkiksi aineellistuvan niitä kutsuneen maagin pään sisältä. Irrationaalisuus saattaa siis yhä nousta pinnalle, mutta nyt oppineet ymmärtävät sen sisällön oikein. Entisajan paholaiskäsitykset rinnastuvat täten tieteellisiin selityksiin ja demonologit tutkijoihin – ”luonnollisesti” etnologeihin ja folkloristeihin.

Tämä muotoilu on kuitenkin pitkälti sukua tarkoitushakuisten demonologien ideoille. Asiantuntijat kaitsevat helposti hairahtuvaa kansaa pois yhteisölle vaarallisten ajatusten parista. Jää epäselväksi, miten tavalliset ihmiset ovat eri aikoina käsittäneet yhteyden Saatanaan. Onko demonologia siis vain entisten ja nykyisten oppineiden julmaa peliä?

Perkele kirjoitettiin 1990-luvun Virossa uusien ja historiallisesti tärkeiden ihanteiden ja päämäärien vallitessa. Alkuperäinen kehitysuskoinen argumentti näyttäytyy nyt vähemmän tärkeänä kuin paholaiskuvauksiin liittyvät ideologiset ulottuvuudet.

2020-luvun uudelleenjulkaisua onkin hyödyllisintä lukea oman aikansa arvotusten kautta. Nyt huomiota herättävät keinot, joilla on pyritty hallitsemaan epätoivottua käytöstä ja ylläpitämään monenlaisia sortorakenteita.

Valk toteaa huvittavasti uudessa esipuheessa, ettei hänen neuvostoaikaisen tutkimuksensa oikea aihe eli rekirunomitallisten kalenterilaulujen luokittelujärjestelmä ”kiinnostanut oikein ketään”. Ohessa puolisalaa harrastettu demonologia taas herätti jatkuvasti keskustelua.

Perkele vaikuttaa juuri tällaiselta aidosta innostuksesta kumpuavalta seikkailulta. Asteen uudempaa, mutta myös haastavampaa, kirjallisuutta edustaa esimerkiksi uskontotieteen professori Philip Almondin The Devil – A New Biography (2014).

•

Lue myös:

Lallista ja piispa Henrikistä, kattavan monitieteisesti

Myöhäiskeskiajan pyhimysuskoa – Aineistot "tutkijan aarreaitta"

Tutkimusmatka salaliittoyhteisöön tai ainakin lähelle sitä – Tietokirja huomioi sekä ihmiset että tutkimuksen