Ensimmäinen laaja suomenkielinen paaviuden historia on edennyt kolmanteen osaansa. Se kattaa 71 paavin virkakaudet vuosien 867 ja 1227 välisenä aikana. Kahdesta syystä juuri tämä ajanjakso on koko paaviuden historiassa erityisen mutkikas.

Ensinnäkin kyseessä on keskiajan ”pimein” vaihe, usein sekasortoinen aikakausi, jolloin hallitsijat vaihtuvat alati ja lukuisat vastapaavit kilpailevat kirkon johtajan asemasta niin, että joskus vasta jälkeenpäin tajutaan jonkun olleen virallinen paavi.

Toiseksi, mittavan historian kirjoittajan on viimeistään tässä vaiheessa selvitettävä lukijoilleen, kuvaako hän toisiaan seuraavien yksilöiden virtaa vai pyrkiikö hän selvittämään paaviuden instituution muutoksia. Jaro Karkinen aloittaa niteensä hyödyllisellä katsauksella tähän kysymykseen. Yleisempi ”paaviuden” käsite alkaa lähteissä esiintyä vuoden 1046 paikkeilla, mutta ongelman ytimessä on pikemmin historiankirjoituksen perusvalinta kuin aikalaislähteiden luonne.

Karkinen huomauttaa institutionaalisen paaviuden näkökulman olevan suosittu tärkeissä kansainvälisissä nykyteoksissa, esimerkiksi Walter Ullmannilla ja Ian Robinsonilla. Hän itse kuitenkin kannattaa Thomas Noblen näkemystä, jossa paaviuden ytimessä on eräänlainen johtajien notkeus ja sopeutumiskyky pikemmin kuin varsinainen instituutio. Karkisen mukaan tällainen polkuriippuvuuden ja jatkuvan muutoksen näkökulma rakentaa lopulta yksittäisten paavien ominaisuuksien varaan.

Kyseessä on siis samanlainen ongelma kuin poliittisessa historiassa, jossa voidaan painottaa joko reaalipolitiikan ja instituutioiden tai vallanpitäjän yksilöllisten kykyjen vaikutusta historian kulkuun. Karkisen ratkaisussa on omat katvealueensa, mutta olennaista on, että hän nyt selvittää lukijalle omia metodisia lähtökohtiaan aiempaa tarkemmin. Vaikka hänen teossarjassaan puhutaan ”paaviuden historiasta”, historian vaikuttajina ovat siis lopulta yksittäiset paavit eikä paaviuden instituutiota voi erottaa näistä persoonista.

Tällainen metodinen ratkaisu ei ole helpoin mahdollinen. Sehän tarkoittaa käytännössä paavien helminauhan jokaisen yksittäisen helmen erillistä käsittelemistä, sillä heitä ei voi niputtaa vain instituutionsa mallikappaleiksi. Kuten aiemmissa arvioissani (Tieteessä tapahtuu 4/22, 3/23) olen vihjannut, Karkinen kuitenkin ilmeisen mielellään kirjoittaa juuri yksilölähtöistä henkilöhistoriaa.

Vaikka päähenkilöt, tai oikeastaan kaikki henkilöt, vaihtuvat kirjassa alle viidenkymmenen sivun välein, Karkinen kirjoittaa myös isompaa tarinaa sitä mukaa kuin aikakausien yleisiä poliittisia ja kulttuurisia muutoksia maalataan henkilöiden taustalle.

Helminauhamainen rakenne johtaa toisaalta siihen, että kirja on eräänlainen lukemisto, jonka voi aloittaa lähes mistä kohtaa tahansa. Uudet henkilöt esitellään piakkoin ja he saavat luonteenpiirteitä erilaisten anekdoottien myötä. Välillä tarina tarkentuu hyvinkin mikrohistorialliseksi; Karkinen kuvaa seikkaperäisesti esimerkiksi papukaijaa, joka opetettiin tervehtimään paavia latinaksi. Anekdoottien vyörytyksen kautta kirjoittaja viihdyttää lukijaa runsaan historiallisen aineiston lomassa.

Edellisten osien tapaan kirjassa on upea ja runsas värikuvitus. Kuviin liittyy myös erittäin laajaksi paisuvia tekstejä, joiden kautta paavinistuimelle kaukaisempaa, mutta lukijalle muualta tuttua aineistoa saadaan mukaan.

Esimerkiksi ensimmäiset Suomea koskevat paavilliset maininnat ja niiden tulkinta, sekä laajemmin Suomen kristillistämiseen liittyvät kysymykset, saadaan näin kuvien kautta kudottua mukaan teoksen loppupuolelle.

Nyt kuvattuun 360 vuoden ajanjaksoon kuuluu useita merkittäviä tapahtumia. Saksalais-roomalaisen keisarikunnan synty 900-luvun puolivälissä esitetään laajasti. Keisari Otton nimitysoikeus paavinistuimelle johti Roomassakin suuriin muutoksiin.

Idän ja lännen kirkkojen eroa vuonna 1054 Karkinen ei pidä dramaattisena muutoksena jo vallinneisiin asiantiloihin verrattuna. Vaikka idän muut patriarkaatit eivät tuolloin välittömästi seuranneet Konstantinopolia, katsoisin silti niin sanotun filioque-lisäyksen olleen merkittävä ja antaneen vuodelle 1054 tärkeän symbolisen merkityksen.

Yliopistolaitoksen synty kuvataan kursorisesti. Sen ohella ehkä merkittävin ajanjakson historiallinen tapahtuma olivat ristiretket. Karkinen selostaa niitä seikkaperäisesti ja kuvituksen runsaat lisätekstit tukevat vankkaa asiasisältöä.

Vanhoista koulukirjoista tutut kuningas Henrikin Canossan-matka ja niin kutsuttu investituurariita eli kiista piispojen nimitysoikeudesta paavin ja keisarin välillä kuvataan myös yksityiskohtaisesti. Koska paavit vaihtuivat tiuhaan, yksittäisten persoonien linjanvedot eivät ehkä sittenkään nouse näiden prosessien ratkaisuissa olennaisiksi.

Karkinen ei arastele ottaa mukaan myyttisiäkään tarinoita. Hän kuvaa esimerkiksi 800-luvulle sijoitettua naispaavi Johannaa, renessanssikirjailijoiden Petrarcan ja Boccaccion ajoista lähtien sepitettyä kirjallista hahmoa, joka synnyttää lapsen kirkollisessa kulkueessa ja aiheuttaa erilaisia luonnon vitsauksia. Myyttien alkuperä selitetään huolellisesti ja samalla viihdyttävästi.

Erityistä kiitosta ansaitsee Karkisen tarkkuus ja monipuolisuus ylen runsaan kirkollisen terminologian kanssa. Vaikka katolinen kirkko Suomessa on jo pitkään julkaissut erilaisia teologisia ja historiallisia teoksia, meikäläinen katolinen terminologia on jäänyt jossain määrin horjuvaksi. Seppo A. Teinosen 1970-luvulla julkaisemat teologian sanakirjat ovat hyvän nykykielen näkökulmasta kankeita. Keskiajan historian asiantuntijat ovat luoneet oivallista suomenkielistä terminologiaa, mutta kirkolliset erityistermit ovat vielä oma lukunsa.

Karkinen pyrkii yhtäältä kuvaamaan mutkikkaita teologis-kirkollisia todellisuuksia suomen yleiskieleen nojaavilla vastineilla, kuten esimerkiksi nöyryydenele, vastapaavillinen, turhankaino, ensimmäisyys, kaniikkiyhteisö, reformi-into.

Toisaalta hän ei arastele jättää detaljitermejä muista kielistä tuttuun asuun, esimerkiksi pallium, interdikti, mitra, patariinit, humiliaatit, vikaari, porfyyri. Jos tämä asu jää latinan tai muun alkukielen ilmaukseksi, termi kursivoidaan, mutta muuten se solahtaa suomen kielen osaksi. Harvinaiset erityistermit pyritään vielä erikseen selittämään.

Nähdäkseni tällainen kaksoisstrategia toimii käytännössä hyvin ja tekijän taju kirkollisista detaljeista on perin tarkka. Esimerkiksi Tieteen termipankin kirkkohistorian osaston kokoajat voivat siksi nojautua tässä teoksessa kuvattuun erityisterminologiaan.

•

Lue myös:

Runsas lukupaketti paaviuden historiasta

Paavien historia kansainvaellusten melskeissä – Paaveista tuli maailmanvaltiaita, mutta milloin se tapahtui?

Myöhäiskeskiajan pyhimysuskoa – Aineistot "tutkijan aarreaitta"