Kuka murhasi metsästä kuolleena löydetyn koivun? Kuinka kärpänen päätyi kihokki-kasvin lautaselle? Mikä kiihottaa sinitiaisnaaraita koiraan päälaessa?

Muun muassa näihin kysymyksiin sukeltaa Minttu Heimovirran kirja Sutinaa ja suhmurointia – Suomen luonnon ihmeellisiä asukkaita. Heimovirta on taustaltaan toimittaja, biologi ja eräopas, joten hänen monipuolinen elämänkokemuksensa näkyy tarttuvana tarinankerrontana kirjan lehdillä.

Heimovirta ei omien sanojensa mukaan arvosta niin paljon oikean tieteellisen käsitteen käyttöä, vaan enemmän jutun sisällön sisäistämistä. Tämä näkyy kirjoitustavan toimittaja- ja retkimäisyydessä. Kirjassa on keskitytty Suomessa asuvaan lajistoon ja vielä pääasiassa sellaisiin lajeihin, joihin voi törmätä päiväretkellä.

Teos on höyhenen kevyttä tietokirjallisuutta, jossa käytettyä lähdekirjallisuutta ei esitellä. Silmilleni osuu kuitenkin hämmästyttävän vähän asiavirheitä, joten Heimovirta osaa asiansa tieteen kertomisessa kaikille.

Kirjassa on parissa kohtaa toistoa, mutta toisaalta toiston voi ymmärtää myös opintojen äitinä, sillä kyse oli tärkeästä asiasta eli sienten sukuelimistä.

Kuten kirjan nimenkin perusteella voi aavistaa, niin sivuilla kurkistellaan paljon peiton alle. Julkaisussa ei kuitenkaan keskitytä vain tirkistelyyn, vaan siinä taistellaan myös elämästä ja kuolemasta sekä ylipäätään pohdiskellaan eliöiden välisiä suhteita antoisan syvällisesti.

Tämä on jo kolmas arvostelemani suomenkielinen vuonna 2022 julkaistu teos, jossa käsitellään eliöiden lisääntymistä. Seksi myy, siitä ei ole epäilystäkään, sillä eri kustantajat uskaltavat julkaista aiheeseen liittyvää kirjallisuutta näin tiheään. Viime vuonna ilmestyivät myös Ulla Tuomaisen Eläimellistä parinvalintaa sekä Pirjo Koskisen ja Petri Nummen Lisääntymisen vimma.

Heimovirran kirja eroaa aiemmista arvostelemistani kirjoista siinä, että hänellä näkökulma laajenee eläimistä myös muihin eliöihin, kuten sieniin ja kasveihin. Tämä on mielestäni kirjan suurimpia ansioita ja aivan riittävä syy kirjoittaa kirja jo sinällään.

Heimovirran mukaan elämän biologinen tarkoitus on lisääntyä tuottaen lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Hän kertoo hyvin suvullisen lisääntymisen hyödyistä perintötekijöille muuttuvassa ympäristössä. Varsinkin eläimet voivat tässä oletetussa tarkoituksessaan päätyä hyvinkin epätoivoisiin tekoihin. Esimerkiksi majava saattaa pyrkiä reviirille uudeksi puolisoksi tappamalla pariskunnan toisen majavan.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainitaan myös se, että majavat eroavat yleensä keski-iän kriisissään 10-vuotiaina seitsemän yhteisen vuoden jälkeen, kun kuvioihin on ilmaantunut kolmas pyörä. Sen sijaan euroopanmajavilla uskottomuus on huomattavasti harvinaisempaa kuin amerikanmajavilla.

Heimovirta kuvailee hyvin, miten biologiassa yksiavioisuus tarkoittaa yhdessä pysymistä vähintään yhden lisääntymiskauden, mutta toisaalta vain 3 prosenttia nisäkkäistä on sosiaalisesti yksiavioisia. Laulujoutsenia pidetään uskollisuuden perikuvina, sillä niistä vain 5 prosenttia eroaa. Laulujoutsenien villiin nuoruuteen kuuluu kuitenkin tutustumista lajitovereihin sekä tapailua.

Australiassa elävät mustajoutsenet vasta veijareita ovatkin. Ne voivat muodostaa koiraspareja niin, että koiraat houkuttelevat naaraan munimaan niille, jonka jälkeen koiraat ajavat naaraan pois yhteisestä pesästä. Heimovirta kuvailee myös, kuinka naarasasuiset transvestiittikoiraat pääsevät parittelemaan sillä aikaa, kun muut suokukkokoiraat uhittelevat keskenään. 

Heimovirran sanallisia oivalluksia on mukava lukea. Hänen mukaansa esimerkiksi uutiskynnykset ylittyvät, kun ihmiset oirehtivat saadessaan puiden siemennestettä nenäonteloihinsa. Tämä tarkoittaa tietenkin jokakeväistä siitepölytiedottamista, sillä puiden siitepöly on niiden siemennestettä. Hämmennystä herättävä valinta kirjassa on kuitenkin se, että kasvien ja pölyttäjien keskinäinen toiminta on sijoitettu huijauksia käsittelevään lukuun eikä lisääntymistä käsittelevään lukuun.

Heimovirran puiden lisääntymistä käsittelevässä osassa vilahtelevat tyttö- ja poikapajut kuten myös se, että koivut voivat olla tyttöjä ja poikia samaan aikaan. Hän kuvailee toisaalta valaisevasti, miten haapa on saavuttanut ikuisen elämän kloonaamalla itseään eli jäljentämällä perintötekijöitään juuriyhteyksien avulla. Haavan kyky monistaa itseään perustelee todennäköisesti myös sitä, miksi sen ei tarvitse puolustautua kasvinsyöjiltä. Kun lisääntyminen on niin helppoa, niin mikäs siinä on hyvältä maistuessa.

Kirjassa esitellään mielenkiintoisia yksityiskohtia siitä, miten sinitiaiskoiraan pää heijastaa ultraviolettivaloa, mikä saa sinitiaisnaaraat valitsemaan juuri sellaiset koiraat, joilla pää heijastaa tätä valoa kaikkein eniten. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös siinä, että linnuilla ei ole yleensä erillisiä sukuelimiä, vaan niiden tilalla on yhteissuoli eli peräaukon ja sukuelimen yhdistymä. Tällaiset linnut lisääntyvät yhteissuolisuudelmassa, kun sukusolut kohtaavat.

Heimovirran kirjoitustapa on mukavan yleiskielinen. Seksuaalisen lisääntymisen eli seksin olisi kuitenkin voinut kääntää kirjassa suvulliseksi lisääntymiseksi ja aseksuaalisen lisääntymisen suvuttomaksi lisääntymiseksi, vaikka toisaalta seksin rinnastaminen muiden kanssa puuhasteluksi ja aseksuaalisuuden rinnastaminen itsen kanssa puuhasteluksi voikin toimia, jos seksiä ei ajattele millään muotoa sosiaalisesti synnytettynä ilmiönä.

Kirjassa kuvaillaan kuolettavasti, miten kärpänen päätyy kihokki-kasvin ruuaksi huijaamalla kärpästä luulemaan, että tarjolla olisi mettä. Heimovirta antaa arvostusta kuitenkin myös luonnon ”hyviksille” eli esimerkiksi punkkien sisälle muniville loispistiäisille.

Loispistiäiset rajoittavat punkkien lisääntymistä omalla lisääntymistavallaan ja ovat näin luonnon oma torjuntakeino punkkien kasvavaa määrää vastaan. Loispistiäisten toukat siis käyttävät punkkeja ravintonaan. Hämähäkit sen sijaan käyttävät ravintonaan ihmisten ikäviksi mieltämiä hyönteisiä, kuten kaikenlaisia vertaimeviä ja iniseviä kavereita, joten tuskin kovin moni voi olla pahoillaan hämähäkkien aterioinnista, jos tiedostavat tämän.

Kirjassa esitellään tarttuvalla tavalla myös loisivat ja puoliloiset kasvit, kuten mäntykukka ja maitikit. Moni ei varmasti ajattele, että on olemassa kasveja, jotka eivät yhteytä. Mäntykukka on tällainen ja täysin toisenvarainen eläessään toisten tuottamilla yhteyttämistuotteilla. Maitikit sen sijaan lainaavat vain osan tarvitsemistaan yhteyttämistuotteista muilta.

Kirjan maittavin yksityiskohta liittyy kuitenkin muurahaisiin. Kovin innokkaina työläisinä pidetyt muurahaiset eivät oikeastaan tutkimusten mukaan olekaan sitä. Yhdellä muurahaislajilla jopa 40 prosenttia työläisistä voi olla tekemättä yhtään mitään, koska uurastukselle ei ole tarvetta. Nämä muurahaiset ovat vain tekevinään jotain tai sitten ne lepäilevät ja ryhtyvät hommiin vain, jos kaverit viereltä kuukahtavat.

Kirjassa kuvataan myös huolenpito mielenkiintoisella tavalla. Lintumaailmasta annetaan esimerkki, jossa haahkaemot hyödyntävät haahkojen omaa päiväkotia. Haahkaemot ovat yksinhuoltajia ja tarvitsevat nekin joskus lepoa sekä ravintoa.

Haahkojen päiväkoti toimii siten, että päiväkodin johtajana oleva emo sijoittaa omat poikasensa lauman keskelle ja toisen emon poikaset lauman reunoille. Tämä vähentää omiin poikasiin kohdistuvaa saalistusvaaraa, kun taas lepäämään ja syömään lähteneen emon kannattaa lisätä tämä vaaramahdollisuus, jotta se voisi myöhemmin suojella poikasiaan vastaavalla tavalla ja pysyä ylipäätään voimissaan.

Erittäin uhanalaisen raakun eli jokihelmisimpukan elinkierto ja merkitys ekosysteemissä virtavesien puhdistajana on esimerkillisesti kerrottu. Sen sijaan olisin kaivannut tarkkuutta mainintaan siitä, että yksi eteläisimmistä raakkuesiintymistä sijaitsee Iijoessa. Tarkkuutta siksi, että eteläisimmät esiintymät löytyvät niinkin etelästä kuin kolmesta joesta Pirkanmaalta, vaikka nämä esiintymät eivät kaikki kovin hyvin voikaan.

Raakun elämää ovat haitanneet purojen ruoppaukset, mutta myös vesien samentuminen maa- ja metsätalouden päästöjen vuoksi. Raakun kohtaloon on vaikuttanut esimerkiksi soiden ojittaminen puuntuotantoon.

Kirjan hauskimpia osia on kuolleen koivun kuolinsyytutkinta ja sen muuttuminen murhamysteeriksi. Heimovirta kirjoittaa asiantuntevasti siitä, miten eri tekijät suljetaan epäiltyjen listalta pois ja lopulta tietyt kääpälajitkin voidaan karsia, jotta lopullinen syyllinen eli tietty kääpälaji voidaan todeta syylliseksi koivun kuolemaan.

Puiden ja sienten symbioosi eli yhteiselo saa hyvin tilaa sivuilla, ja vertaus vanhojen puiden vaikutuksesta maanalaisen tiedon kululle on nokkela. Harva tajuaa, että itse asiassa käävät ja meidän syömämme metsäsienet eivät itse asiassa ole sieniä, vaan kyseisten sienien sukuelimiä. Kirjoittaja tuo hyvin ilmi, että sienet ovat rihmastoja, jotka elävät esimerkiksi maan alla.

Ehkä eniten jään kirjassa silti kaipaamaan selostusta siitä, miten ansiokkaat kuvaukset kääpien roolista lisääntymiselimineen päivineen liittyvät metsien kehitykseen.

Kirjan räikein asiavirhe on jäkälän supistuminen sienen ja levän symbioosiksi, vaikka kyseessä on sienen, levän ja bakteerin yhteiselo. Virhe selittyy helposti sillä, että kirjoittaja mieltää niin sanotut sinilevät leviksi, vaikka suomenkielinen nimi on harhaanjohtava. Sinileviksi kutsutut syanobakteerit eli sinibakteerit eivät ole leviä, vaan yhteyttäviä bakteereita. Esimerkiksi kesäiset sinilevälautat eivät ole levien aikaansaannosta, vaan bakteerien tuottamaa mielipahaa ja vaaraa.

Oravia koskevassa luvussa on lisäksi pientä epätarkkuutta, sillä oravilla on tarve piilottaa käpyjä toisin kuin kirjoittaja väittää, sillä kuusen kävyistä varisevat siemenet syksystä alkaen siten, että viimeiset siemenet varisevat keväällä. Kätkemällä kävyt sammaleeseen tai oksan hankaan orava säästää siemenet seuraavaan satokauteen asti.

Teoksessa on näppärä kuvaus siitä, miten luonnontilaisessa metsässä kuusen taimet kasvavat pääosin kuolleen kuusen päällä. Kirjoittaja käyttää ansiokkaasti palstatilaa luonnonmetsän ja niin sanotun talousmetsän erojen vertailuun.

Osansa kirjoittajan arvostelusta saavat lisäksi ajatukset siitä, että metsät kaipaisivat ihmisten hoitoa. Toisaalta erilaisten hakkuuraiskioiden kutsuminen kirjassa yleiskielisesti metsiksi on ylipäätään harhaanjohtavaa. Se on myös mielestäni liiallinen myönnytys kielelliseen sopimukseen sellaisten tahojen kanssa, jotka muuttavat metsiä puuntuotantoalueiksi joukkotuhoaseilla, joita kutsutaan hakkuukoneiksi.

Metsät kehittyvät luontaisesti erilaisten häiriöiden kautta. Häiriöitä voivat aiheuttaa elolliset, kuten käävät ja hyönteiset, tai elottomat, kuten myrskyt ja salama.

Kirjoittaja olisi voinut kertoa siitä, miten puutuotantoalueilla juurikin yritetään estää erilaisten luontaisten häiriöiden vaikutus, koska häiriöt mielletään puustotuhoiksi. häiriöitä mallinnetaan vain hakkuilla, jotka eivät yleensä vastaa millään tavalla luontaisia häiriöitä ja niiden esiintymistiheyttä tai -laajuutta.

Häiriöt ovat Suomen metsissä pienimuotoisia ja vähittäisiä, sillä ne toteutuvat puittain tai puustokerroksittain vuosisatojen kuluessa. Kirjassa on kuitenkin kuvattu erilaiset häiriönaiheuttajat ansiokkaasti, mutta niiden merkitys kokonaisuudelle vain uupuu.

•

Lue myös:

Olkoon lisääntymisen voima kanssasi

Pariutumisen aakkoset – Monipuolinen teos eläinten seksistä ja perhe-elämästä

Ympäristötuhon ansa ja avaimet pakoon