Salaliittoja käsitteleviltä tietokirjoilta ei ole voinut välttyä viime vuosina, sillä niin tiuhaan tahtiin aiheeseen paneutuvia kirjoja on ilmestynyt. Voisikin luulla, että aihepiiri alkaisi olla jo läpikotaisin kaluttu. Havaintopsykologi Jukka Häkkinen on onneksemme ollut asiasta eri mieltä ja tuo salaliittoteorioita koskevaan keskusteluun vielä yhden tärkeän näkökulman kirjassaan Salaliitot ympärilläni – Miksi totuus ei kiinnosta aivojamme? 

Häkkisen kirja valaisee asiantuntevasti niitä aivomekanismeja, joiden vaikutuksesta olemme epäileväisiä, haluamme yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin ja aivan liian usein oletamme olevamme kanssaihmisiämme fiksumpia. Häkkinen ei uskottele meille, että salaliittoihin uskova on aina se hieman höyrähtänyt naapuri tai ärsyttäviä mielipiteitään laukova työkaveri. Syyttävä sormi ei osoita jotakuta toista, vaan ennemminkin kirja kuljettaa meidät omien salaliittoaivojemme äärelle. Ne voivat aktivoitua tietyissä tilanteissa tuottamaan vahvoja epäilyksiä ja jopa salaliittouskomuksia. Kukaan meistä ei ole täysin immuuni.

Yksinkertaistusten sijaan kirja haastaa pohtimaan salaliittouskomusten moninaisuutta. Häkkinen kuljettaa läpi kirjan ajatustensa tukena aiheesta tehtyjä tutkimuksia ja tutkijoiden joukkoa, joiden mittavaan työhön viitataan asianmukaisesti. Silti kirja on helppolukuinen ja onnistuu erinomaisesti tehtävässään yleistajuistaa tiedettä. Tutkimustiedon rinnalle Häkkinen tuo runsaasti esimerkkejä, jotka havainnollistavat ja elävöittävät käsiteltävää aihetta.  

Häkkisen kirjan keskeinen viesti on se, että ihminen haluaa ensisijaisesti selviytyä ja pysyä toimintakykyisenä. Tästä syystä aivomme ovat kehittyneet toimimaan tietyllä tavalla. Selviytymisen kannalta olennaisessa roolissa on erilaisten vaaratilanteiden välttäminen. Liiallisen luottamuksen seurauksena ihmiset ovat tulleet huijatuiksi tai joutuneet jopa hengenvaaraan. Selviytymisen kannalta on siis ollut tärkeää, että aivomme epäilevät jatkuvasti – kukaan ei halua tulla höynäytetyksi eikä varsinkaan menettää henkeään. 

Selviytymisen kannalta on ollut parempi olla hiukan vainoharhainen ja epäillä selän takana tapahtuvaa mahdollista vehkeilyä kuin luottaa liikaa. Lähtökohta aivojemme alttiudelle tuottaa salaliittouskomuksia on siis varsin selkeä.

Lisäksi Häkkinen esittelee liudan muita aivomekanismeja, jotka edesauttavat salaliittouskomusten kehkeytymistä. Hänen mukaansa meistä ihmisistä on yksinkertaisesti älyttömän mukavaa, jos onnistumme löytämään järjestystä kaoottiseen maailmaan hahmotellessamme salattuja tarkoitusperiä. Salaliittoteorioiden viljeleminen voikin olla toisinaan positiivista mielialaa ylläpitävää viihteelliseksikin tulkittavissa olevaa toimintaa. 

Erityisen mukavaa ja palkitsevaa tällainen salattujen tarkoitusperien etsiminen ja paljastaminen on silloin, kun kokemuksemme on, että maailma on epäoikeudenmukainen paikka. Tällöin haluamme kiihkeästi löytää syntipukkeja ja syyllisiä, jotka haluaisimme saattaa vastuuseen mielellään kaikesta siitä pahasta, jota maailmassa tapahtuu. Oikeudenmukaisuudentajun johdattelemina haluamme, että paha saisi palkkansa.

Häkkinen tuo esiin sen, miten jatkuvassa epävarmuudessa ja epätietoisuudessa eläminen on ihmisille usein stressaavaa ja raskasta. Se voi myös vaikuttaa toimintakykyyn lamauttavasti. Näistä syistä johtuen aivot suorastaan välttelevät epävarmuutta. Epätietoisuudessa vellomisen sijaan aivot haluavat löytää vastauksia ja ratkaisuja, joihin nojautuen voimme muodostaa kokonaiskuvan todellisuudesta ja säilyttää näin hallinnan tunteen sekavalta ja ajoittain pelottavaltakin tuntuvassa maailmassa. 

Mahdollisuudet onnistua tässä tehtävässä ovat kuitenkin häviävän pienet. Maailma on monimutkainen eikä tieteellinen tietokaan usein johda muuta kuin keskelle ristiriitojen ja paradoksien miinakenttää. 

Selkeän ja ristiriidattoman selityksen maailmanmenoon voimme saada ainoastaan siten, että tutustumme vain omaan maailmankuvaamme mahtuvaan ja näin ollen yksipuoliseksi jäävään tietoon. Tyypillisesti pikkuhiljaa syntyy myös vastustuskyky omaa selitysmallia tai salaliittouskomusta horjuttavalle tiedolle. Epätietoisuuden ja epävarmuuden tunteet varmasti helpottuvat ja näin ollen toimintakykykin voi parantua. Pahimmassa tapauksessa epävarmuuden tilalle asettuu kuitenkin ideologisesti värittynyt mustavalkoinen kuva todellisuudesta, joka eristää tehokkaasti toisinajattelevista ihmisistä.

Joistain salaliittoja käsittelevistä kirjoista voi aistia kirjoittajan kokeman pelon käsiteltävää aihetta kohtaan, mikä herättää epämiellyttävän tunteen. Tuntuu kuin kirjoittaja jaottelisi ihmiset heihin, jotka hölmöydessään uskovat ja heihin, jotka ovat omassa erinomaisuudessaan tämän kaiken hulluuden yläpuolella, ulottumattomissa. Lisäksi jotkut salaliitoista ja epätieteellisistä uskomuksista kirjoittaneet tietokirjailijat ovat viljelleet ajatuksia siitä, miten virheellisiä uskomuksia vastaan voidaan taistella lisäämällä tieteellistä tietoa. Näin luodaan utopistinen haavekuva todellisuudesta, joka on täysin riisuttu hulluista uskomuksista ja virheellisestä tiedosta. 

Häkkisen lähestymistapa on tyystin toinen. Vuodet Skepsiksessä ovat selvästi jättäneet jälkensä. Häkkinen kuvaa, miten hän nuorena kiihkeänä skeptikkona koki tehtäväkseen käännyttää irrationaalisesti ajattelevia ihmisiä. Tämä työ ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Vuosien varrella Häkkinen oppi ajattelemaan, ettei hänen tarvitse käännyttää ketään. Tämä oivallus välittyy lukijalle – kirjan keskeinen ansio on nimenomaan se, että Häkkinen vaikuttaa olevan täysin rauhassa käsittelemänsä aiheen kanssa. 

Rationaalisen maailmankuvan rinnalla tulee aina elämään toisenlaisia tapoja jäsentää todellisuutta. On tärkeää muistaa, että rationaalinen maailmankuva on lopultakin vain yksi maailmankuva muiden joukossa. Vastaan taistelemisen ja pilkkaamisen sijaan maailmankuvien moninaisuudelle ja erilaisille uskomuksille on annettava tilaa. 

On armollista antaa tilaa myös omalle irrationaalisuudelle, sillä jokainen toimii ja ajattelee toisinaan irrationaalisesti. Häkkinen poimiikin kirjassaan oivia esimerkkejä niin omasta elämästään kuin myös nobelistien ja kunniatohtoreiden edesottamuksista – tutkijankaan arki ei ole aina läpikotaisin pelkkää kirkkaana loistavaa järjenvaloa.

Jos sitten olemme kaikki enemmän tai vähemmän aivojemme armoilla, niin onko mitään tehtävissä tai onko ylipäätään mitään syytä edes tehdä mitään?

Vaikka Häkkinen suhtautuu armollisesti aivoihimme, jotka saattavat otollisissa olosuhteissa luoda hyvinkin mielikuvituksellisia todellisuuden jäsennyksiä, hän tiedostaa samalla ne riskit, joita liiallinen vainoharhaisuus voi teettää. Pahimmassa tapauksessa vainoharhaisuudeksi äityvä jatkuva epäileminen muuttuu tekijäksi, joka ei edistä selviytymistämme, vaan käykin päinvastoin ja ihminen jää mustavalkoisen maailmankuvansa vangiksi eikä löydä enää ulospääsyä. Näin voi käydä, jos on tekemisissä ainoastaan samalla tavalla ajattelevien ihmisten kanssa eikä enää tarjoudu pienintäkään mahdollisuutta omaa maailmankuvaa ja ideologiaa haastavien näkemysten esiintymiselle.

Häkkisen tarjoama tieto aivojemme toiminnasta avaa meille oivan mahdollisuuden oppia ymmärtämään, miksi toimimme tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla. Aivojen toimintaan tutustuminen auttaa näkemään, miten eri tavoin toimimme vaikkapa silloin, kun olemme stressaantuneita tai koemme olomme tavalla tai toisella uhatuiksi. 

Erilaisten uhkakuvien täyttämässä todellisuudessamme Häkkisen tarjoamat apuvälineet aivomekanismien tunnistamiseksi ovat tarpeellisia ihan jokaiselle. Kun ymmärrämme aivojemme toimintaa paremmin, emme myöskään enää ole aivojemme armoilla, vaan kykenemme tarkastelemaan toimintaamme objektiivisemmin. 

Tietoisuuden lisääntyminen voi auttaa meitä tunnistamaan, miten monin tavoin meihin pyritään kaiken aikaa vaikuttamaan. Kun ymmärrämme paremmin aivojemme alttiuden tarttua helppoihin ja yksinkertaisiin vastauksiin, etenkin silloin kun olemme epävarmoja ja pelkäämme, voimme parhaassa tapauksessa välttyä joutumasta erilaisten totuuden torvien kelkkaan.

Aivojen toimintamekanismeihin tutustumalla voimme oppia kyseenalaistamaan niitä ajattelutapoja, jotka pahimmassa tapauksessa vievät meitä kohti sitä salaliittoteorioiden upottavaa suota, joka eristää meidät eri tavalla ajattelevista ihmisistä ja vie kohti ideologian sumentamaa mustavalkoista maailmankuvaa, jossa vastakkain ovat me ja he.