Lauri Lajunen, Jari Peltomäki, Esa Hohtola, Jouni Pursiainen ja Kari Kantola ovat toimittaneet kirjan Suomen kolopesijät. Se on päivitys luontokuvaaja Hannu Hautalan (1941–2023) Kololinnut ja muut pökkelöpesijät -kirjalle, joka julkaistiin vuonna 1977. Teoksessa käydään läpi koloissa tai niiden kaltaisissa elävien lajien biologiaa tuoreiden tutkimusten kautta ja runsaan kuvituksen siivittämänä.

Lajunen ja Peltomäki ovat olleet vastuussa suuresta osasta kirjan kuvitusta, ja he ovat myös olleet teoksen kuvatoimittajina. Hohtola ja Pursiainen ovat tehnet lajitekstit ja lajiryhmien johdannot. Kantola on kuvaillut kirjan lopussa Hautalan elämää ja kuvausuraa. Kaikki kirjoittajat ovat olleet osallisia tekstin viimeistelyssä. Kirjan esipuheen on kirjoittanut Hannu Hautala -säätiön hallituksen puheenjohtaja Erkki Hämäläinen.

Aiempi Hautalan kirja oli hätähuuto kolopesijöiden vaikeuksiin. Monen lajin tilanne on edelleen huono, mutta osalla tilanne on onneksi helpottanut.

Maailma on muutenkin muuttunut: Lintuharrastus on kasvanut 1970-luvulta ja tutkimuksen menetelmät tarkentuneet. Nykyään havaintoja tehdään satelliitein ja DNA:n avulla. Lintutietoa auttavat täsmentämään myös tavallisten ihmisten tekemät havainnot eli kansalaistiede. Lisäksi näkökulma on siirtynyt paikallisuudesta maailmanlaajuiseen tarkasteluun.

Teoksessa mainitaan, että 1970-luvun hakkuuaukoilla on jo nykyisin ”vanhaa” talousmetsää. Tämä hämmentää, koska 50 vuoden ikään ehtinyt puusto ei ole millään muotoa vanhaa pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Muutama vuosikymmen ei tarkoita muuta kuin kuitupuutavaran kasvun hidastumista. Metsätaloudelle, joka perustuu ainoastaan avohakkuisiin on kuitenkin kannattavampaa hakata puut pois kuin odottaa tukkipuun järeytymistä.

Kirja määrittelee kolopesijöille luontaisen metsän tyhjentävällä tavalla: ”Suomalainen kolometsä on edelleen parhaimmillaan ikimetsä, jossa on kuolevia tai kuolleita puita ja niissä runsaasti erilaisia kolopesijöitä.” Tällainen paikka alkaa olla pohjoisen valtion metsämaalla harvinainen näky.

Kolopesijä määritellään teoksessa puun koloissa pesiväksi linnuksi, kun taas kolo voi olla itsekoverrettu, luonnon onkalo tai muun lajin kovertama. Näiden lisäksi ihmisten tekemät pesäpöntöt lasketaan mukaan, mutta myös ihmisten rakennukset, luontaiset tai keinotekoiset hiekkapenkat sekä kalliot.

Esiteltäviin kolopesijöihin lasketaan lintujen lisäksi mukaan nisäkkäistä lepakot, (liito-)oravat ja näätä. Toisaalta hiekkapenkat, kalliot ja rakennukset majoittavat lukuisia muitakin nisäkkäitä, joista mainitaan kirjassa vain karhu, kettu ja myyrät. Esimerkiksi mäyrä on yksi tunnetuimmista kolo- tai onkalopesijöistämme, mutta siitä ei mainita teoksessa halaistua sanaa. Teoksessa ei perustella sitä, miksi rajaus on siis tehty näin eikä toisin.

Kolon biologiset edut on jäsennelty kirjassa erityisen hyvin. Kolo tarjoaa paremman sääsuojan kuin avopesintä. Arviolta 18 prosenttia maailman linnuista on kolopesijöitä. Paikkalinnuilla kolopesintä on yleisempää, koska niillä on ollut enemmän aikaa löytää kolo ennen lisääntymiskautta.

Kolopesijät ovat ravinnon suhteen muita lajeja erikoistuneempia, mikä osaltaan vähentää kilpailua. Tämä näkyy siinä, että eri tiaislajit ruokailevat pesimäajan ulkopuolella eri osissa puun oksistoa ja runkoa.

Selkeänä puutteena miellän kirjassa lintujen tieteellisten nimien puuttumisen. Vaikka teos onkin selvästi yleistajuinen, niin lintujen tieteellisten nimien esittäminen olisi voinut auttaa lukijaa hahmottamaan paremmin lintujen välisiä sukulaisuussuhteita. Varsinkin, kun teoksessa on puhuttu sukulaisuussuhteiden tarkentumisesta uusien tutkimismenetelmien myötä.

Lintulajeista kerrotaan kirjassa Suomen levinneisyysalue sekä elintavat ravinnonkäyttöä ja lentotapaa myöden, mutta lajien runsauden muutokset olisi voinut mainita useamman lajin kohdalla. Nyt esimerkiksi levinneisyyden ja runsauden muutosten kertomisen syvyys vaihtelivat lajien välillä. Lukija joutuu arvailemaan, onko tämä seurausta vain kirjoittajien mieltymyksistä vai onko valikoivalle tarkkuudelle joku varteen otettava syy kuten se, että lajin runsaudessa ei ole tapahtunut muutoksia.

Kirjassa kerrotaan hyvin erilaisista lajien yksityiskohdista, kuten siitä, miten tikka voi hakata päällään saamatta aivotärähdystä. Lisäksi mielenkiintoisena yksityiskohtana on mainittu se, kuinka monta vuotta pikkutikan tekemä pesäkolo kestää keskimäärin käyttöä.

Helmipöllön soidinäänen on kuulemma luultu aikoinaan olevan jäniksen ääntelyä, minkä vuoksi jäniseläimille on suomen kieleen jäänyt kutsumasanaksi ”pupu”. Varpuspöllön tavasta tehdä itselleen linnunpönttöön pakastin varastoimalla runsaasti myyriä pahan päivän varalle on kerrottu kirjassa valaisevasti.

Telkän loispesintä on esitelty kattavasti, mikä paljastuu lintujen välisiä suhteita avaavalla tavalla. Esimerkiksi koskelot ja uivelo voivat hoivata telkän poikasia valtaamassaan pesässä. Kirjassa kerrotaan myös, miten sana ”sieppo” on saanut paikkansa lintujen nimissä, koska ”siepot” sieppaavat hyönteisravintonsa ilmasta.

Teoksessa on jäsennelty hyvin, miten uudet tutkimusmenetelmät ovat lajiuttaneet tiaisia uusiin sukuihin. Tämä jaottelu on ollut mahdollista perintötekijöihin keskittyvällä tarkastelulla.

Myös kirjan suojelullinen anti on hyvää. Sivuilla ei säästellä tutkimustietoa siitä, että juuri hömötiainen on kärsinyt metsänkäsittelystä. Hömötiaista eivät pöntötkään auta, koska se haluaa tehdä kolonsa pökkelöihin itse.

Kirjan kirjoittajat tarjoavat hömötiaisen suojelun edistämisen esimerkkinä tapaa, jolla tekopökkelöitä voidaan tuottaa enemmän: Pilkotaan vain koivupökkelöt useampaan osaan ja kiinnitetään riittävän pitkät pökkelön pätkät toisiin puihin kiinni. Menetelmästä on saatu jo myönteisiä tuloksia.

Teoksessa esitellään perinteisten kolo- ja pönttöpesijöiden lisäksi muurarit, joista esimerkiksi räystäspääsky saa muurattua pesänsä noin tuhannella savinokareella vain kymmenessä päivässä, kun taas vastaavan vanhan pesän kunnostaminen vie vain kolme päivää.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainitaan, että tervapääsky elää koko elämänsä ilmassa lukuun ottamatta pesintäaikaa. Se nukkuu ilmassa ja lentää parhaimmillaan vuoden putkeen.

Törmäpääskyille taas pesänrakentaminen on yhteisöllistä puuhaa, sillä hiekkaonkalot tehdään porukalla yhteisessä kaivuutapahtumassa. Pesiä tehdään enemmän kuin tarpeeksi, mutta niitä eivät asuta niiden kaivajat, vaan satunnaiset omat lajitoverit. Törmäpääsky myös munii yhdyskunnissa sekä hakee ravintonsa parvissa kuin naakat. Törmäpääskyn lisäksi hiekkapesijöinä kirjassa esitellään kuningaskalastaja ja mehiläissyöjä.

Oravatutkijan korvaani särähtää maininta siitä, että ”naava on oleellinen osa oravan pesää”. Suomessa tehtyjen tutkimusten mukaan paino-osuudella mitattuna naava (Usnea-suku) ei ole lähellekään niin suosittu osa oravan pesää kuin luppo (Bryoria- ja Alectoria-suvut). Muuten oravaa koskeva kirjoittelu on osuvaa.

Kirjan viimeiset 20 sivua on omistettu täysin Hannu Hautalan elämäntyölle. Tämäkin osuus on erittäin antoisaa luettavaa, sillä Hautalan eri elämänvaiheet ja kehittyminen valokuvaajana on kerrottu antoisalla tavalla. Hautalan kirjat myivät hyvin, mutta voimaperäistä metsänkäsittelyä aikanaan esitellyt Muistoja metsästä -kirja (1990) ei menestynyt kaupallisesti.

Teoksen kuvat ovat kauttaaltaan hienoja ja tarkkoja, joten sivulla 11 oleva kuva Suomessa sukupuuttoon kuolleesta kultasirkusta harmittaa. Kyseinen kuva olisi kannattanut laittaa kirjaan pienempänä kuin lähes sivun kokoisena, sillä kuvan laatu ei ole kestänyt painotuotteessa näin isoa kokoa. Epätarkka kuva pistää silmään muiden ammattimaisten kuvien rinnalla.

•

Lue myös:

Suomen lintutieteen perinpohjainen historia – Pikkuvirheet eivät himmennä teoksen arvoa

Tirkistelyretkellä eliöiden suhteisiin – Minttu Heimovirta osaa asiansa tieteen kertomisessa kaikille

Ympäristötuhon ansa ja avaimet pakoon