Ihmiskunnan historiaa kerrottaessa tarinan keskiössä ovat yleensä ihmisten saavutukset, ja muut lajit tuntuvat loistavan poissaolollaan. Tiina Raevaara tarkastelee ihmiskunnan kehitystä muiden eläinten mukanaolon näkökulmasta. Hän pohtii muun muassa sitä, miksi toisten ihmisten läsnäolo tuntuu hänestä välillä uuvuttavalta mutta koiran ei.

Kirjassa kulkee rinnakkain useampi tarina. Ensimmäisenä on Raevaaran henkilökohtainen tarina uupumuksesta ja siitä toipumisesta sekä suhteesta ihmisiin ja muihin lajeihin, erityisesti koiriin. Toinen tarina seuraa ihmiskunnan ja koiran historiaa ja kolmas kalasääski- eli sääksipariskuntia, joita tarkkaillaan verkon livelähetyksessä.

Kirja on jaoteltu kuukausien mukaan nimettyihin osiin. Aloituskuukausi on huhtikuu, jolloin luonto alkaa herätä kevääseen ja sääkset saapuvat pesilleen.

Sattumalta juuri huhtikuussa 2021 minusta tuli pitkän tauon jälkeen koiranomistaja, kun perheeseemme liittyi bosnialainen löytökoira. Tämän vuoksi olen katsonut lukemattomia videoita eurooppalaisilta koiratarhoilta. Loputtomilta tuntuvat häkkirivit täynnä kodittomia koiria herättävät monenlaisia tunteita, kuten toivottomuutta ja kiukkua. Kuitenkin ne synnyttävät myös iloa.

On kiehtovaa katsoa, miten koirat reagoivat ihmisiin. Lähes poikkeuksetta ne ilahtuvat ihmisen huomiosta. Monilla koirista ei ole ihmisistä minkäänlaisia tai ainakaan hyviä kokemuksia. Silti aratkin koirat tuntuvat keräävän kaikki rohkeutensa rippeet uskaltaakseen lähestyä ihmistä matalana hiipien, välillä perääntyen ja uudestaan lähestyen, häntä varovaisesti koipien välissä heiluen. Ikään kuin niitä ajaisi vastustamaton, sisäinen tarve pyrkiä kontaktiin ihmisen kanssa – niin niitä ajaakin.

Kesykoira on arviolta jopa noin 30 000 vuoden kehityksensä aikana jalostettu (tai jalostunut) ennen kaikkea rakastamaan ihmistä. Tunne on usein molemminpuolinen: myös ihminen tuntee monesti halua ja jopa kaipuuta toisten lajien kanssa kommunikointiin.

Kun ihminen ja hänen koiransa katsovat toisiaan silmiin, erittyy molempien elimistössä mielihyvähormoniksi kutsuttua oksitosiinia, joka vahvistaa keskinäistä kiintymyssuhdetta.

Image

Miten sudesta sitten tuli koira? Jossain ihmisen ja koiran yhteisen matkan alkutaipaleella esi-isämme katsoi sutta silmiin ja tunsi pelon sijaan jonkinlaista orastavaa kiinnostusta ja halua tutustua toiseen lajiin.

Koiran synnystä on kaksi pääteoriaa. Ensimmäisen mukaan ihminen otti lemmikikseen sudenpentuja, ja näistä kesyistä yksilöistä kehittyi ajan kanssa koira. Vaihtoehtoisesti susi ikään kuin kesytti itse itsensä joidenkin yksilöiden alkaessa viihtyä ihmisen lähistöllä ruuantähteitä syöden. Joka tapauksessa koira on tiettävästi ensimmäinen laji, joka on kehittynyt elämään ihmisen kanssa eli domestikoitunut.

Kuten Raevaara toteaa, termille ”domestikaatio” ei valitettavasti ole hyvää suomennosta. Lähin vastine on kesyyntyminen, mutta se koskee yksittäisiä yksilöitä. Domestikaatio on taas sitä laajempi, koko lajia koskeva muutos. Ihminen voi kesyttää yksittäisen suden, mutta susi lajina on edelleen villi. Koira sen sijaan on lajina domestikoitunut, vaikka yksittäinen koira saattaakin villiintyä.

Domestikaatio on monimuotoinen prosessi, johon liittyy sekä sisäisiä että ulkoisia muutoksia. Koiralla on suteen verrattuna paitsi lauhkeampi luonne myös esimerkiksi pienemmät hampaat. Koira on taitava lukemaan ihmisen eleitä, ja se oppii ymmärtämään myös uskomattoman määrän ihmiskielten sanoja.

Koira sekä osaa että haluaa kommunikoida ihmisen kanssa. Kun koiralle esitellään sille mahdoton tehtävä, kuten herkku saavuttamattomassa paikassa, se yleensä kääntyy ennemmin tai myöhemmin sitä ohjaavan ihmisen puoleen apua pyytääkseen. Raevaaran mukaan edes ihmisiin sosiaalistunut, eläintarhassa kasvanut susi ei toimi samoin kuin koira.

Keskiverto susi on huomattavasti keskivertoa koiraa älykkäämpi. Siksi voikin tuntua oudolta, ettei susi ”tajua” pyytää ihmisen apua tehtävän suorittamiseen. Kyse ei kuitenkaan ole älykkyydestä tai ymmärryksestä. Suden työkalupakissa ei yksinkertaisesti ole valittavissa sellaista työkalua. Ero on mielenkiintoinen, koska geneettisessä mielessä koira ja susi eroavat toisistaan hyvin vähän.

1950-luvulla tapahtui jotain domestikaatiotutkimusta mullistavaa. Silloin siperialaisella tutkimusasemalla aloitettiin kettujen jalostuskoe, jonka oli alun perin määrä vastata turkistuotannon tarpeisiin.

Tutkijat valitsivat joka sukupolvesta jalostukseen aina kaikkein lauhkeimmat yksilöt kiinnittämättä huomiota kettujen muihin ominaisuuksiin, kuten kokoon tai turkin väriin. Ketuista tuli jo muutamassa sukupolvessa lauhkeita ja myöhemmin myös ihmisen seuraan pyrkiviä – niin kuin koiria.

Kettujen luonteen muuttumisessa kokeen aikana ei varsinaisesti ollut mitään ihmeellistä, koska siihen valinnalla pyrittiinkin. Hämmästyttävää oli, että samalla myös kettujen ulkomuoto muuttui. Niille ilmaantui esimerkiksi luppakorvia, kippurahäntiä ja valkoisia laikkuja turkkiin.

Valkoiset laikut ovat yksi domestikaation näkyvä sivuvaikutus. Niitä esiintyy tyypillisesti ihmisen kotieläimillä, kuten vaikkapa koirilla, kissoilla ja naudoilla. Valkolaikkujen ja kippurahäntien kehitys sattuu ikään kuin tulemaan samassa domestikaatiopaketissa lauhkean luonteen kaupanpäällisenä.

Myös nykyihmiset ovat domestikaatteja. Ihmisillä on ihmisapinoihin verrattuna lyhyt kuono, pienet hampaat ja lauhkea luonne. Jos kotipihalle tulee vieras ihminen, asukas ei ainakaan yleensä juokse tulijaa kohti hampaitaan uhkaavasti paljastellen ja ulostekokkareita viskellen, vaan tiedustelee, mitä asiaa lajitoverilla mahtaa olla.

Nykyihmisen kehitys on perustunut suurilta osin paitsi yhteistyöhön muiden lajien kanssa myös vertaisoppimiseen lajitovereilta. Kyky rauhanomaiseen kohtaamiseen ja kommunikointiin on ollut tietojen vaihdon ja muilta oppimisen edellytys. Raevaara pohtiikin, miksi pohjimmiltaan hyväntahtoinen ihminen samaan aikaan pystyy todella julmiin tekoihin sekä omaa lajiaan että toisia lajeja kohtaan.

Koirallani on nykyään paitsi oma koti, myös oma nimi: Lyyra. Nimi on kätevä väline esimerkiksi koiraa kutsuttaessa, mutta sillä on muitakin tarkoituksia. Nimensaaja on nimenantajalle jotenkin erityinen, tietty yksilö. Nimi myös kertoo jotain ainakin sen antajasta ja ehkä myös nimen kantajasta.

Kirjassa esiintyy useita erinimisiä eläimiä, kuten Nuppu-niminen sääksi. Nuppu on nimensä mukaisesti nuori, vielä kokematon sääksiemo. Livelähetyksen seuraajat arvostelevat Raevaaran ärtymykseksi Nupun toimintaa pesällä, vaikkei katsojista kellään ole kokemusta sääksiemona toimimisesta. Ihmisille on tyypillistä syyllistyä inhimillisten ominaisuuksien liittämiseen muihin eläimiin eli antropomorfismiin.

Inhimillistämisestä voi olla haittaa esimerkiksi lajien suojelussa, sillä ihmiset ovat valmiimpia suojelemaan itseään muistuttavia lajeja kuin hyvin toisenlaiselta näyttäviä. Pyöreänaamainen, suurisilmäinen saimaannorppa herättää suojeluhalua, kun taas esimerkiksi hyönteiset herättävät monissa lähinnä inhoa.

Toisaalta on vaikea määritellä, mikä on inhimillistämistä ja mikä ei. Ihminen ei voi tietää, miltä tuntuu olla koira tai kalasääski, joten hänellä ei oikein ole muuta keinoa yrittää ymmärtää muita lajeja kuin peilaamalla niitä omien tunteidensa kautta. Itse asiassa hän ei voi tietää edes sitä, millaista on olla joku toinen ihminen.

Raevaaran mielestä onkin parempi inhimillistää liikaa kuin liian vähän. Jos ihminen ajattelee poikasensa menettäneen kalasääsken tuntevan jotain, mikä vastaisi hänen omaa suruaan, saa se ehkä hänet näkemään sääkset entistä selvemmin tuntevina ja arvokkaina olentoina.

Kuten kirjan nimessä oleva ”minä” jo vihjaa, Raevaaran kirja ei ole puhdas tietokirja sanan perinteisessä merkityksessä, vaan vahvasti omakohtainen teos. Omakohtaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kirjassa olisi paljon tietoa. Sitä vain tuodaan esiin Raevaaran omien kokemusten ja pohdintojen kautta.

Itse pidin yhdistelmää erittäin miellyttävänä. Lomittaisten tarinoiden vuorottelu tuo kirjaan kerroksellisuutta ikään kuin täytekakkuun, jossa erilaiset maut ja rakenteet täydentävät toisiaan.

Raevaaran teksti on helppolukuista, ja tarinallinen kerronta keventää paljon tietoa sisältävää tekstiä. Lukija ei välttämättä edes huomaa oppineensa yhtä ja toista kalasääskien käyttäytymisestä samalla, kun on jännittänyt, miten Nupun, Ahdin ja muiden sääksien pesintä onnistuu.

Kirjan lopussa on listattu lukukohtaisesti käytetyt lähteet ja vinkkejä lisälukemiseksi. Koira- ja muut eläinihmiset saavat kirjasta varmasti eniten irti, mutta kirja sopii kaikille eläimistä, ihmisistä ja niiden ymmärtämisestä kiinnostuneille.