Esa Lehikoinen, Risto Lemmetyinen, Timo Vuorisalo ja Mia Rönkä ovat turkulaisia ornitologeja, jotka ovat perehtyneet tiedehistoriaan. Heidän toimittamansa historiateos Suomen lintutiede 1828–1974 on perinpohjainen kokonaisesitys lintutieteen kehityksestä Suomessa.

Kirjan tarkastelujakso alkaa Helsingin Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston perustamisesta vuonna 1828 ja päättyy vuoteen 1974, jolloin ilmestyi Pohjolan linnut värikuvin. Se on tarkin lintukäsikirjamme koskaan. Vuonna 1973 perustettiin myös maakunnallisten lintuyhdistysten kattojärjestö Lintutieteellisten Yhdistysten Liitto, joka on toiminut vuodesta 1993 alkaen nimellä BirdLife Suomi.

Samat tekijät julkaisivat noin vuosikymmen sitten, vuonna 2009 kirjan Suomen lintutieteen synty – Turun Akatemian aika, joka käsitteli lintutieteemme alkuhistoriaa. Uuteen kirjaan on kirjoittanut myös 20 muuta tutkijaa omista erikoisaloistaan.

Kirjan alussa esitellään ornitologian kehitystä maailmalla, kuten lintujen luokittelua ja nimeämistä sekä tutkimusmatkoja ja kokoelmia. Charles Darwinin Lajien synnyn (1859) ilmestyttyä kehitysoppi omaksuttiin nopeasti täälläkin, ja uusina tutkimusaloina tulivat etologia, muutto ja ekologia. Esimerkiksi etologia tutkii eläinten käyttäytymistä yleensä luontaisissa elinolosuhteissaan.

Tieteellisillä seuroilla julkaisusarjoineen oli avainrooli lintutiedon tallentamisessa ja levittämisessä. Kansainvälistä yhteistyötä edistivät Euroopan lintumuuton havaintoasemaverkosto ja rengastus, jota professori ja arvostettu lintutieteilijä Lars von Haartman (1919–98) piti ornitologian suurimpana keksintönä kautta aikain.

Lintulajisto, lajien runsaussuhteet ja huomattavat kannanmuutokset tunnetaan Suomessa 150 vuoden ajalta paremmin kuin missään muualla maailmassa yhtä isolla alueella. Suomen linnuston tutkimusta koskeva luku on oikeutetusti 152-sivuinen, liki kaksi kolmasosaa kaikkien tutkimusalojen sivumäärien summasta.

Joistakin Suomen osista julkaistiin linnuston kuvauksia Turun Akatemian väitöskirjoina ja pitäjänkuvauksissa 1600-luvulta 1800-luvulle. Ensimmäinen varsinainen järjestelmällinen kuvaus jonkin Suomen alueen paikallisesta lintulajistosta oli Magnus von Wrightin Helsingfors traktens fogel-fauna (1848), joka kuvasi Helsingin alueen paikallisfaunan.

Aleksanterin yliopiston eläintieteen professori Johan Axel Palmén vetosi 1800-luvun lopulla opettajiin, nimismiehiin, pappeihin ja muuhun sivistyneistöön, että nämä kokoaisivat tietoja lintujen esiintymisestä asuin- ja retkiseuduillaan. Syyttä ei Palménia kutsuta Suomen lintutieteen isäksi, sillä 1900-luvun puoliväliin mennessä joka puolelta maata oli julkaistu lähes 200 alueellista linnustoselvitystä. Silti vasta määrälliset tutkimukset pesimätiheyksistä ja alueellisista parimääristä loivat perustan lintukantojen muutosten seurannalle ja muille populaatiotutkimuksille. Ne kuuluvat Suomen tieteen kansainvälisesti arvostettuun vientitavaraan.

Ensimmäiset järjestelmälliset lintulaskijamme olivat 1910-luvun lopulta alkaen keravalainen luonnonhistorian opettaja Einari Merikallio ja 1920-luvulta helsinkiläinen biologi Pontus Palmgren, josta tuli eläintieteen professori Helsingin yliopistoon. Samat aineistot ovat arvokkaita yleiselle ekologialle.

Ernst Mayr, 1900-luvun Darwiniksi sanottu evoluutiobiologi, kiitti jo 60 vuotta sitten suomalaisia ornitologeja siitä, että täällä on tutkittu tarkoin lintujen levinneisyysrajoja eli ekologian ydinkysymystä, lajin suhdetta ympäristöönsä. Rajan toisella puolellahan laji pärjää, toisella ei.

Kirjassa kuvataan myös viljelymaiden ja kaupunkien, järvien ja merenlahtien, soiden sekä saariston ja rannikon lintuyhteisöjen, Lapin ja Petsamon sekä sodanaikaisen Itä- ja Vienan Karjalan tutkimusta. Sen perusteella luokiteltiin linnustotyyppejä ja luotiin pohja esimerkiksi eteläisen lajiston levittäytymisen ymmärtämiselle ilmaston lämmetessä.

Lintukantojen muutokset ilmentävät ihmisen aiheuttamien elinympäristömuutosten biologisia vaikutuksia. Ekologialtaan monipuolisilla, luotettavasti laskettavilla linnuilla on yhä merkittävä rooli luonnontilan analysoinnissa Suomessa.

Teoksen kolmannessa pääluvussa lintubiologisesta tutkimuksesta käydään läpi eri alueita: fenologia, talvehtiminen, muutto, fysiologia, ekologia, ravintobiologia, käyttäytyminen ja evoluutiobiologia.

Tilastoja muuttolintujen ilmestymisestä keväällä on jo 250 vuoden takaa. On silti muistettava, että muuttoa tarkkaillaan nykyään satoja kertoja suuremmalla havainnointiteholla. Vertailukelpoisia, kansainvälisestikin mittavia laskentoja talvilinnuista on 1950-luvun puolivälistä, ja vanhat tulokset ovat ilmastonmuutoksen edetessä entistä arvokkaammat.

Muuton suosittuihin tutkimuskohteisiin kuuluvat arktiset hanhet, sorsat, kahlaajat ja muut vesi- ja rantalinnut sekä taigalla ja tundralla pesivät vaelluslinnut. Ne liikkuvat pesimäkausien välillä epämääräisemmin sen mukaan, miten paljon ne löytävät havupuiden ja muiden ravintokasviensa siemeniä, pihlajanmarjoja tai myyriä, ylipäänsä saatavuudeltaan ailahtelevaa ravintoa.

Lintutiede perustui vuosisatoja kokoelmien keräämiseen, ja vielä 1900-luvun alussa tavallisina tutkimusvälineinä olivat haulikko ja rasia munapesyeille. Neljäs luku kuvaa esimerkiksi sitä, kuinka ainutlaatuinen on Helsingin yliopiston munakokoelma, jonka huipensivat Ragnar Kreugerin lahjoittamat pesyeet. Vanhoilla nahka- ja munakokoelmilla on korvaamaton arvo niin ympäristötutkimuksessa kuin perusbiologiassa. Niitä voidaan hyödyntää vaikkapa selvitettäessä ympäristömyrkkyjen pitoisuuksia tai lintujen koon muutoksia ilmaston muuttuessa.

Yksittäisiä havaintoja ja yhteenvetoja lintujen esiintymisestä koottiin vuosikymmenet Johan Axel Palménin aloitteesta Helsinkiin ja Einari Merikallion johdolla Ouluun. Näillä arkistoilla on arvoa vertailukohtina nykyisiin havaintoaineistoihin, joita ovat koonneet tuhannet lintuharrastajat, malliesimerkkinä kansalaistieteestä.

Lintutieteessä harrastaja voi tehdä myös monenlaisia ammattilaistason tutkimuksia, jopa vuosikymmenien mittaisia. Tämä ei yliopistoissa ole monestikaan mahdollista, ei usein yhden lintusukupolven elinaikaakaan. Suomessa on paljon lintuharrastajia, ja heidän merkityksensä on ollut suuri.

Kirjan viides pääluku käsittelee ornitologian yhteiskunnallisia yhteyksiä, kuten Adolf Erik Nordenskiöldin Koillisväylän purjehdusta ja muita tutkimusmatkoja, tulosten julkaisua ulkomailla, Helsingin kansainvälistä ornitologista kongressia vuonna 1958 ja muita lintutieteen kansainvälisen yhteistyön muotoja. Teemana on lintutieteen kulttuurihistoriakin, esimerkiksi nimistö ja linnut taiteessa.

Luvussa tarkastellaan myös soveltavaa lintutiedettä, etenkin riistalintujen tutkimusta, joka on Suomessa kansainvälistä huippua. Metsästyslehdissä julkaistiin muidenkin lintulajien esiintymistä kuvaavia artikkeleita ja tiedonantoja 1800-luvun loppu- ja 1900-luvun alkupuolella, jolloin varsinaisia lintutieteellisiä sarjajulkaisuja ei ollut. Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen julkaisema Ornis Fennica alkoi ilmestyä vuonna 1924.

Lintujen suojelun historiaa kuvataan vain 12 sivulla, mikä ilmentää aatteen nuoruutta. Historian professori Zacharias Topelius (1818–98) julkaisi uraauurtavia kirjoituksia lintujen puolesta jo 1800-luvulla. Esimerkiksi petolintuja ymmärrettiin kuitenkin suojella vasta 1900-luvun puolivälin paikkeilta alkaen, ja vähitellen lisääntymisrauhaa alettiin antaa lokki- ja varislinnuillekin. Varsinainen suojelua palveleva lintututkimus alkoi maassamme toden teolla puolisen vuosisataa sitten.

Kirjan lopussa esitellään 30 huomattavinta ornitologiamme. Heitä ei ole tarpeen asettaa järjestykseen, mutta jos aseella uhattuna joutuisin nykyajan typerälle kilpailuyhteiskunnalle niin tyypillisiä listoja aloittamaan, ykköseksi nostaisin Pontus Palmgrenin.

Palmgren julkaisi vuonna 1930, vain 23-vuotiaana, väitöskirjansa Ahvenanmaan metsien lintutiheyksistä, ja hänestä tuli 1900-luvun Suomen huomattavimpia ekologeja. Hänen tutkimuksissaan yhdistyivät poikkeuksellisen luovasti ja nerokkaasti erilaiset näkökulmat, ja paitsi lintuja, hän tutki perinpohjaisesti esimerkiksi hämähäkkejä. Tämänkin kirjan kirjallisuusluettelossa on häneltä 51 yksin julkaistua tutkimusta ja ryhmätyöt päälle – tarkistamattakin otaksun listan pidemmäksi kuin kellään muulla.

Palmgrenin ohella lintutieteemme kirkkaimmiksi tähdiksi on perusteltua mainita yliopistotutkijoista Johan Axel Palmén, populaatiobiologina Lars von Haartman, levinneisyys- ja kannanmuutosten tutkijana Olavi Kalela, tutkimusaiheiltaan monipuolisinpana ja maasto- ja akatemiaornitologin yhdistelmänä verraton Olavi Hildén sekä lintukantojen pitkäaikaisten muutosten analysoijina eläinmaantieteellisissä kysymyksissä Olli Järvinen ja Risto A. Väisänen. Heidän lisäkseen muilla elämänaloilla palkkatyönsä tehneet Einari Merikallio, Kaarlo Eemeli Kivirikko ja Ivar Hortling edistivät lintutieteen kehitystä ja julkaisemista korvaamattomassa mitassa.

Edellistenkin saavutukset peittosi aineistojen keruussa Pentti Linkola, joka oli maasto-ornitologiassamme ylittämätön niin työmäärässä kuin uusien tutkimussuuntien alullepanijana. Hän oli yhtä lailla luonnonsuojelufilosofina ja -julistajana aivan poikkeuksellinen suuruus, joka sittenkin piti itseään ennen kaikkea ornitologina.

Image

Suomen lintutiede -teoksen perustana on kaiken olennaisen maatamme käsittelevän lintutieteellisen tiedon läpikäynti, sadoista kirjoista ja tuhansista artikkeleista. Moisessa aineistopaljoudessa tulee kenelle tahansa pikkuvirheitä.

Jonkin verran viitattuja artikkeleita on unohtunut lähdeluettelosta tai viitteestä puuttuvat sivunumerot tai muu tieto. Myös samana vuonna julkaistujen saman kirjoittajan viitteissä on jonkin verran virheitä. Lähdeluettelossa hämää, että yleisen käytännön vastaisesti usean tekijän töitä luetellaan ennen kuin heistä on ensimmäisen yksin tekemiä, edellisiä aikaisemminkin julkaistuja tutkimuksia. Toki tällaisenakin 56 sivun kirjallisuusluettelo on jo sinällään arvokas työkalu tutkijoille.

Kirjassa tutkimustuloksia selostetaan tyypillisesti julkaisu julkaisulta. Toisinaan pikkutyötkin saavat suhteettoman paljon huomiota merkittävämpiin verrattuna. Paikoin kaipasin kunnon synteesiä ja arviointia tulosten luotettavuudesta, edustavuudesta tai merkityksestä kansallisesti ja kansainvälisesti.

Paikoitellen kirjaa lukiessa syntyy epäily, ettei tekijöillä ole maastokokemusta tai muuta tietämystä esiteltyjen töiden arviointiin. Ilman kommenttia on jäänyt esimerkiksi sammaltutkija Toivo Paasion väittämä vuodelta 1936, että Etelä-Suomen rahkasoiden ainoita kahlaajia on kuovi ja joskus rantasipi. Kuovin lisäksi soilla pesiviä lintuja on monia muitakin, mutta rantasipi ei käytännössä koskaan pesi suolla.

Eino Kärjen selostus koskikaran ”häälaulusta” ja peräkkäin lentäneiden yksilöiden parittelusta lennossa 30 asteen pakkasessa kuitataan sillä, että tällaisesta ”tietääksemme ei ole muita julkaistuja havaintoja” – eikä pidäkään, koska koskikarat laulavat liki aina talvireviiriä puolustaakseen eivätkä takuulla parittele ilmassa.

Munankerääjä John Wolleyn vuonna 1858 käsiinsä saamien tilhen munapesyeiden luvuksi ilmoitetaan 150 kaiketi Pohjolan linnut värikuvin -käsikirjan mukaan, mutta alkuperäinen tieto eli Wolleyn muistikirjat ja Ootheca Wolleyana luettelee 84 pesyettä. Lisäksi linjalaskentamenetelmää raportoidessaan tekijät jättävät mainitsematta Olavi Hildénin ja Kauri Mikkolan 1970-luvun lopulla Lintumies-lehdessä esittämän ansiokkaan kritiikin. Pikku epätäsmällisyydet jossain muuallakaan eivät kuitenkaan himmennä teoksen kiistatonta arvoa luonnontieteemme yhden peruspilarin kattavana historiikkina.

Suoranainen pettymys on kuitenkin kirjan ääriniukka, yksipuolinen ja sattumanvaraiselta vaikuttava, kuin hutaistu kuvitus. Kuvista suuri osa esittää julkaisujen kansia ja tutkijoita työhuoneissaan. Maastotyöstäkin kuvia on olemassa, mutta ani harva on päätynyt kirjaan. Tutkimustuloksia ei havainnollisteta juuri missään kaavioin, kartoin tai piirroksin. Linnuistakaan ei kuvia juuri ole, paitsi jokaisen tietolaatikon reunassa tuijottava topattu merimetso.

Lopuksi kerrottakoon pikkutodiste sekä lintujen vetovoimasta että tekijöiden silmien ohi livahtaneesta pikkutiedosta. Professori emeritus Pekka Niemelä mainitsee kirjassa, että ”ulkomaalaisen oli mahdotonta päästä Äyräpäänjärvelle 1980-luvun lopulle saakka”. Lappeenrantalainen poliisi Seppo Löfgren kuitenkin kävi järvellä 2.7.1982.

Muistan, kun sain Ornis Karelica -lehden vastaavana toimittajana Sepolta lyhyen mutta sitäkin kauniimman retkikertomuksen: ”Kaipaan lisää aikaa niin, että tekee kipeää. Nyt sitä on vain kaksikymmentä minuuttia ja sitten on minun käännettävä selkäni tälle paratiisille niin kuin Eeva ja Aatami, ja se vihlaisee kuin kääntäisin selkäni viimeisen kerran hyvän ystävän avonaisen haudan partaalla.”

•

Päivitetty 21.8.2023: Muutettu otsikossa historiikki-sana historiaksi.