Nuori historioitsija Jaro Karkinen on rakentamassa jättiläismäistä paaviuden historiaa suomen kielellä. Sarjan ensimmäinen nide käsitteli paaviuden varhaisinta aikaa, ja vain vuosi sen julkaisun jälkeen on ilmestynyt toinen nide, joka on 600 suurikokoisen sivun mittainen. Sen myötä edetään vuoteen 867 saakka. Tällä tahdilla teossarja kasvanee ainakin kuuden osan ja yli 2 000 sivun mittaiseksi.

Kaitse minun lampaitani -teos kuvaa vuosia 600–867, jotka ovat huonosti tunnettua varhaista keskiaikaa. Hyvin suurelta osin Karkinen kuvaa tapahtumia, joista ei aiemmin ole ollut seikkaperäistä suomenkielistä historiankirjoitusta.

Aiemmin kirjoitetut Simo Heinisen ja Jussi Hanskan paaviuden historiaa käsittelevät teokset ohittavat nämä vuodet muutamalla sivulla. Paavo Hohdin Bysantin historia kuvaa taas aikakautta Itä-Rooman näkökulmasta ja Christian Krötzl on selvittänyt ajan lähetyshistoriaa.

Aikakauden keskeisiä tapahtumia ovat eurooppalaiset kansainvaellukset ja niitä seurannut frankkien ja Kaarle Suuren (742/747–814) aikakausi.

Frankkien germaaninen hallinto muuttaa perusteellisesti latinalaista maailmaa ja sen myötä katolista kirkkoa. Antiikin perintö jää yhä enemmän Bysantin piiriin, ja läntinen maailma kääntyy germaanisen keisarinvallan äärelle. Pohjoisempi Eurooppa kristillistyy, mutta viikinkien uhka osoittautuu myös kristinuskon haasteeksi.

Ensimmäisen osan tapaan Jaro Karkinen taustoittaa toisessa osassa paaviutta erittäin laajasti ja kuvaa aikakauden moninaisia historiallisia virtauksia. Paavien tarina jää välillä ohuemmaksi, kun maalliset suurmiehet hallitsevat tapahtumia.

Myös kaunokirjallisuutta julkaissut Karkinen on kuitenkin taitava kertoja, joka hallitsee niin isojen linjojen rakentamisen kuin pienet tarinat ja anekdootit. Laaja taustoitus antaa miellyttävän lukukokemuksen sellaiselle henkilölle, jota kiinnostaa ajan kulttuurihistoria enemmän kuin moninaisen paavijoukon toisinaan vain hämärästi erottuvat linjaukset.

Kustantaja Studium Catholicum ansaitsee suuren kiitoksen lukukokemusta täydentävästä upeasta ja runsaasta värikuvituksesta, joka suurelta osin koostuu kuvatun aikakauden esinelöydöistä ja taiteesta. Toki mukaan on otettu myös monia myöhemmän ajan maalauksia ja joitakin nykypäivää esittäviä valokuvia.

Yleisesti ottaen kuvitus kuitenkin välttää anakronismeja ja pysyy ensimmäistä osaa linjakkaammin kuvaamansa aikakauden asettamissa puitteissa. Kuvien tekijänoikeudet on kiitettävästi merkitty näkyviin.

Teos on varustettu runsain alaviittein ja sen lopussa on laaja bibliografia. Tutkimuksen erilaisia tulkintoja tuodaan esiin myös leipätekstissä, mutta ei enää yhtä laveasti kuin ensimmäisessä osassa, jossa kuvattu paaviuden alkutaival ymmärrettävästi onkin varsin tulkinnanvaraista.

Englanninkielinen tutkimuskirjallisuus korostuu, ja myös saksalaisia tutkijoita käytetään usein heidän englanninkielisten töidensä kautta.

Aikakauden tärkeimpiin paaviutta koskeviin tapahtumiin kuuluu Kirkkovaltion synty. Paavin hallitsema Kirkkovaltio sijaitsi nykyisen Italian alueella, ja Karkinen ajoittaa sen synnyn 700-luvun jälkipuoliskolle. Tekijä toki pohtii erilaisia ajoituksia ja myös sitä, mitä valtion käsitteellä tuona aikana ylipäätään tarkoitetaan.

Historian suuressa kuvassa Kirkkovaltioon liittyy kysymys siitä, miten ja milloin Rooman piispa kasvaa paikallisesta vaikuttajasta koko tunnetun maailman laajuiseksi mahdiksi. Paavien historiasta tulee tällöin itse paaviuden aatteen ja instituution historiaa. Mutta milloin tämä kasvu tarkalleen tapahtui ja toimiko Kirkkovaltio tämän kehityksen vaikuttavana syynä?

Karkinen ei anna tähän kysymykseen suoraa vastausta, ja siksi paaviuden aate uhkaa välillä oheta yksittäisten paavien historian pitkäksi helminauhaksi. Toisaalta itse teoksen valtaisa runsaus saattaa olla este vastattaessa historian suuria linjoja pelkistäviin tulkinnallisiin kysymyksiin.

Karkinen säilyttää usein näkökulmansa katolisen kirkon paaviluettelon Liber Pontificalisin eräänlaisessa sammakkoperspektiivissä. Sen kehykseksi asetetaan aikakauden yleisempi poliittinen historia sekä kulttuuriset muutokset.

Tapahtumien runsauden äärellä lukija tarvitsee silti myös pelkistäviä kokonaistulkintoja paavin vallan ja merkityksen kasvun käännekohdista. Toivottavasti sellaisia esitetään teossarjan kolmannessa tai viimeistään neljännessä osassa niin, että paavien historian lisäksi valotetaan itse paaviuden instituution aatehistoriaa.

Nyt kuvatun aikakauden tietynlaista rikkonaisuutta kuvaa se seikka, että 265 vuoden jaksoon mahtuu 37 paavia. Heistä merkittävimpiä ovat varsin pitkään hallinneet Honorius (625–638), Gregorius II (715–731), Hadrianus (772–795), Gregorius IV (827–844) ja Nikolaus Suuri (858–867).

Toisaalta teoksessa kuvataan suuri joukko vain vuoden tai pari hallinneita Rooman piispoja, joista ei jälkimaailmalle ole juuri jäänyt kerrottavaa. Karkinen kuitenkin käsittelee jokaisen paavin uskollisesti.

Tekijä on viehtynyt erilaisten sotien, kiistojen ja kahakoiden draamalliseen kuvaukseen. Tässä niteessä juuri ne pitävät myös lukijaa miellyttävästi hereillä.

Esimerkiksi keisari Herakleioksen (noin 575–641) monimuotoinen toiminta esitetään sekä sodan että teologisen kiistelyn kautta. Ensiksi Herakleios oli jäämässä avaarien suurkaanin vangiksi väijytyksessä, mutta sitten hän voitti persialaisten komentajan kaksintaistelussa ja kasvoi pelastajahahmoksi.

Myös teologian alalla keisari oli viehtynyt taisteluihin. Hän puolusti oppia, jonka mukaan Kristuksella on yksi tahto taikka energia, ja sai kannattajakseen paavi Honoriuksen. Herakleios julisti oppinsa velvoittavaksi laiksi vuonna 638, mikä johti moninaisiin kiistoihin.

Lopulta vuosien 680–681 ekumeeninen kirkolliskokous määritteli oikeaksi opiksi sen, että Kristuksella on sittenkin kaksi tahtoa, jumalallinen ja inhimillinen. Kokous toteaa yhden tahdon opin olevan peräisin Saatanalta ja tuomitsee Honoriuksen. Honorius on tietenkin kuollut jo kauan ennen tätä päätöstä, jonka myötä pitkäaikainen paavi harmillisesti osoittautuukin harhaoppiseksi.

Kun katolinen kirkko 1800-luvulla keskustelee opista, jonka mukaan paavi on erehtymätön. Honoriuksen tapaus on silloin vastaesimerkki erehtymisestä. Karkinen esittelee erilaisia mahdollisuuksia sen suhteen, miten yksittäinen erehdys ja yleinen erehtymättömyys voidaan opillisesti sovittaa yhteen. Samalla Karkinen suhtautuu asiaan eräänlaisella lempeällä huvittuneisuudella todeten, kuinka ”paavin oikeaoppisuutta ruodittiin yli vuosituhat hänen kuolemansa jälkeen uudella akateemisella ja teologisella innolla”.

Karkisen esityksessä siirrytään näin sulavasti väijytyksestä ja kaksintaistelusta teologiseen kiistelyyn ja sen jälkeen aatehistorialliseen pohdintaan ihmisen erehtyväisyydestä ja jälkiviisaudesta. Erilaisten ainesten yhdistäminen saattaa ryppyotsaisen akateemisen lukijan silmissä näyttää poukkoilulta lajityyppien välillä. Lukijan mielenkiintoa tällainen poukkoilu pitää kuitenkin hyvin vireillä.

Historian jatkumo ei kuihdu loputtoman paavijonon äärellä, kun kirjoittajan viljelemä moniaineksisuus, draaman taju ja lempeä huumori valaisevat hieman pimeämpiäkin aikakausia.

•

Lue myös:

Keisari Justinianus ja toisinajattelijoiden vainot

Myöhäiskeskiajan pyhimysuskoa – Aineistot "tutkijan aarreaitta"

Runsas lukupaketti paaviuden historiasta