Päijänne on ikivanha liikenneväylä, joka tunnetaan jo varhaisissa kartoissa nimellä Piente Lacus. Sen vesillä ja jäillä ovat liikkuneet turkismetsästäjät, tervaveneet, tukkilautat ja 1800-luvun puolivälistä alkaen myös huviveneilijät.

Jyväskylän yliopiston historian professori Jari Ojala ja fysiikan emeritusprofessori Juha Äystö ovat kirjoittaneet teoksen, joka kuvaa Jyväskylän Veneseuran ja sen edeltäjien historian 1800-luvun jälkipuoliskolta tähän päivään saakka.

Kirja on ammattitutkijoiden kokemusperäistä laatutyötä, perustuu dokumentoituun lähdeaineistoon ja kuvitettu monipuolisesti. Se on avoimesti saatavilla Jyväskylän yliopiston verkkosivuilla.

Huvipurjehdus on jäänyt historiantutkimuksessa vähälle huomiolle. Viime aikoina se on kuitenkin löytänyt paikkansa osana järvi- ja rannikkohistoriaa (englanniksi lake and coastal history), joka tarkastelee sisävesiä vapaa-ajanvieton ja sosiaalisen kohtaamisen näkökulmasta. Sisävedet muodostavat oman vyöhykkeensä, joka yhdistää työn ja vapaa-ajan.

Ojalan ja Äystön nyt kirjoittama kirja on Jyväskylän Veneseuran historiikki, joka kertoo pääasiassa seuran hallituksen pöytäkirjoihin ja jäsenhaastatteluihin nojautuen seuran toiminnasta, organisaatiomuutoksista, investoinneista, talousvaikeuksista ja jäsenistöstä nostaen esiin merkkihenkilöitä.

Alkujaan Päijänteellä toimiva veneseura perustettiin, koska kilpapurjehdus oli sen toiminnan päämuoto ja jo pelkästään se vaati yhteistoimintaa. Myös veneiden hoito, satamat ja telakoinnit edellyttivät talkoita.

Vuonna 1970 perustettua Jyväskylän Veneseuraa edelsivät Vesijärvi-Päijänteen Purjehdusseura (1883–91) ja Päijänteen Purjehdusseura (1895–1970). Ne syntyivät Venäjän keisarin ja Suomen suurruhtinaan Aleksanteri II:n (1818–81) 1860-luvulla aloittaman uudistuskauden jatkeena.

Autonomian ajan jälkipuoliskolla perustettiin useita yleishyödyllisiä ja terveitä elämäntapoja edistäviä seuroja ja järjestöjä. Ne ajoivat muun muassa raittiusaatetta, työväen parempia oloja, naisasiaa, kansansivistystä ja urheilua. Viime mainittuihin kuuluivat pursiseurat, jotka syntyivät korkeimman vallan myötävaikutuksella.

Aleksanteri II vahvisti 1861 Suomen vanhimman rekisteröidyn pursiseuran, Nyländska Jaktklubbenin säännöt. Maamme vanhin seura puolestaan on jo vuonna 1856 perustettu Segelföreningen i Björneborg. Päijänteen Purjehdusseura oli sisävesien ensimmäinen pursiseura ja ensimmäinen täysin suomenkielinen purjehdusseura. Se sai alkunsa vuonna 1883.

Image

Päijänteellä purjehdusseurat syntyivät taloudellisen noususuhdanteen vanavedessä. Sahateollisuus ja sisämaakauppa menestyivät 1860-luvulla, mikä synnytti sääty-yhteiskuntaan vaurastuvan keskiluokan. Syntyi uusi käsite, vapaa-aika. Keskiluokka alkoi rannikolta saadun mallin mukaan harrastaa huviveneilyä.

Päijänteellä veneet olivat 1800-luvulla kahvelitakiloituja 6–10 metrisiä sluuppeja tai ketsejä eli yksi- tai kaksimastoisia veneitä. Koska veneet olivat erilaisia, käytettiin kilpailuissa brittiläistä valööri-tasoituskerrointa, jotta niiden tuloksia voitaisiin pitää keskenään vertailukelpoisina.

Päijänne on monin paikoin kapea ja hankalasti luovittava vesialue. Tämän takia moottoreita alettiin asentaa myös purjeveneisiin. Seuran aktiivijäsenen G. A. Stooren omistama Tehi, joka rakennettiin vuona 1902 ja nimettiin Päijänteen suurimman selän mukaan, oli tiettävästi Suomen ensimmäisiä moottorilla varustettuja purjeveneitä.

Sanomalehdistössä purjehdusseuratoiminta kilpailuineen sai aluksi paljon huomiota osakseen. Lehdet ovatkin teoksen keskeistä lähdeaineistoa, ja niitä hyödynnetään varsinkin kuvituksessa.

Purjehdus oli aluksi uusi laji, eikä varsinaisia purjehdusvarusteita tai -vaatteita ollut: veneilyä harrastettiin liivi ja pikkutakki päällä, kravatti kaulassa. Hattu oli itsestäänselvyys. Öljytakit ja sadehatut eli syydvestit otettiin käyttöön kirjan kuvituksen perusteella 1930-luvulla.

Purjehdus hiipui 1910-luvulla, ja vuoden 1915 paikkeilla yhteiskunnalliset jännitteet alkoivat näkyä oireellisesti seuran toiminnassa: purjehdusta alettiin pitää herraskaisena. Takaiskujakin sattui. Niistä pahin oli Päijänteen pursiseuran venevajan palo vuonna 1912, jossa yhdeksän venettä tuhoutui. Vastaavia venehallipaloja on ollut Suomessa useita – tärpätti, hiomapöly ja maalinkuumennus ovat vaarallinen yhdistelmä.

Poliittisten vaikutteiden ohella teknologiset innovaatiot levisivät veneilyyn. Vuosisadan alun moottori-innostus ja koneromantiikka nostivat moottoriveneet seuran toiminnan keskiöön. Bensaa riitti, mutta 1920-luvulla autoilun yleistyminen siirsi kiinnostuksen hetkellisesti moottoriveneistä autoihin.

Jyväskylän seudulle muodostui venealan kehityksen kannalta hyödyllinen teollinen ekosysteemi, nykytermiä käyttäen. Esimerkiksi Jyväskylän Tikkakosken lentokonetekniset innovaatiot ja materiaalit omaksuttiin käyttöön.

Tehtailija Wilhelm Schauman (1857–1911) perusti Suomen ensimmäisen kooltaan merkittävän vaneritehtaan Jyväskylään. Kevyen lentokonevaneriteollisuuden imussa Päijänteellä rakennettiin vanerista sarjatuotantona kevyitä ja nopeita purjeveneitä.

Vaneriveneet olivat suomalaisen metsäteollisuuden tai oikeastaan pystymetsän korkeimman jalostusasteen tuotteita, jotka huomattiin ulkomaillakin. Myös arkkitehti Alvar Aalto (1898–1976), itsekin purjehtija ainakin Välimerellä miehistön jäsenenä eli gastina, kehitteli Jyväskylässä vanerilaminointia.

Jyväskylässä rakennettiin myös venemoottoreita: Vuonna 1912 muodostettu Tikkakosken Rauta- ja Puuteollisuus Oy alkoi valmistaa sekä Tikka- että GEO-venemoottoria. Valmetin Jyskän tehtaalla Jyväskylässä alkoi 1959 legendaarisen Terhi-perämoottorin tuotanto. Samassa tehtaassa valmistettiin 1950-luvulla myös toista tunnettua, itsellenikin hyvin tuttua sisämoottoria, Virettä.

Sodan jälkeen veneet olivat huonossa kunnossa, koska ne olivat seisoneet sota-aikana. Lisäksi veneiden lyijystä tehtyjä kölejä oli irrotettu sotatarpeisiin. Sodan jälkeen purjeveneet yleistyivät jälleen, koska pula-aika rajoitti bensan, veneiden korjaus- ja rakennusaineiden sekä moottoriveneiden varaosien saantia. Toisaalta amerikkalaiset perämoottorit yleistyivät bensasyöppöjen sisäkoneiden sijaan.

Päijänteen Purjehdusseuran ehkä näyttävin alus oli vuonna 1949 numerolla yksi seuraan rekisteröity, purjepinta-alaltaan 40 neliön saaristoristeilijä Capella. Se oli rakennettu Andre & Rosenqvistin veistämöllä Turussa todennäköisesti 1920-luvun alussa. Se edusti vielä vanhaa aikaa, jolloin purjehdus oli suhteellisen harvojen harrastus, sillä tällaisen veneen ylläpito ja korjaukset nielevät rahaa.

Sotien jälkeen tuli sisävesille hyvin soveltuvia edullisia sarjavalmisteisia veneitä. Niiden ja tee se itse -veneiden ansiosta purjehdus vähitellen demokratisoitui. Se laajeni koko kansan ja kaiken ikäisten harrastukseksi. Juniori- ja järvipartiotoiminta alkoi heti sodan jälkeen. Purjehduspiirien kansanvaltaistuminen oli osa pohjoismaista hyvinvointivaltioprojektia.

Suomalainen ”kansanvene” on pitkä ja kapea, hyvin luoviva mäntyrunkoinen Hai, jonka G. L. Stenbäck suunnitteli vuonna 1931. Se yleistyi 1950-luvulla ja on edelleen suosittu. Vene on märkä meren aallokossa mutta soveltuu hyvin sisävesille.

Edulliset sarjatuotantoveneet, kuten amerikkalainen Sparkman & Stephensin vuonna 1938 suunnittelema retki- ja kilpakäyttöön soveltuva Lightning, yleistyivät Päijänteellä sekä samoin Näsijärvellä ja Tuusulanjärvellä 1950-luvulla. Hyvänä puolena oli helppo liikuteltavuus trailerilla, mikä laajensi seuran jäsenten toimintasädettä. Lasikuituiset versiot syrjäyttivät ”puulitit” 1970-luvulla.

Seuran kilpapurjehdustoiminta on ollut koko toiminnan ajan osa kotimaista ja kansainvälistä kilpapurjehdusmaailmaa. Kansallisen tason kilpailuja Päijänteen purjehdusseura on järjestänyt 1960-luvulta alkaen. Seura osallistui kansainvälisiin Euroopan-mestaruus- ja maailmanmestaruuskisoihin muun muassa Lightning-luokassa Kanadaa ja Italiaa myöten.

Venealalla tapahtui Suomessa 1970-luvulle tultaessa paljon. Vuonna 1968 markkinoille tuli suomalaisen Hans Groopin suunnittelema H-vene. Se yleistyi Eurooppaa myöten ja sai suuren suosion retki- ja kilpaveneenä. H-veneet ovat keskenään identtisiä, eikä tasoituskertoimia tarvita. Groopin suunnittelema Joe 17 on pieni, 5,27 metrin pituinen, edullinen ja nostokölinsä takia sisävesille hyvin soveltuva purjevene, joka kulkee trailerilla auton perässä.

Malliltaan hyväksi todettiin pohjoismaisen kansanveneen (ruotsiksi folkbåt) versio Päijänne-folkkari, joka kehitettiin 1970-luvulla. Päijänne-folkkarit ovat tasasaumaisia ja tehty joko vanerista tai viilusta diagonaalisesti liimaamalla. Näin saatu laminaattirakenne on erittäin luja, ja muun muassa itselläni on tällä tavoin 1980-luvulla rakennettu purjevene.

Omatoiminen rakentaminen ja laminointitekniikan hyödyntäminen olivat eräänlainen buumi Suomessa 1970- ja 1980-luvulla, koska liimat ja materiaalit olivat kehittyneet. Rakennustapa on sittemmin jäänyt historiaan, sillä materiaalit ja valmistus tulisivat nykyään liian hintaviksi.

Image

En ole koskaan itse purjehtinut Päijänteellä, mutta Ojalan ja Äystön kirjan myötä kiinnostukseni sisävesipurjehdukseen heräsi.

Teos muistuttaa niin ikään, miten paljon tuhansien järvien maassa olisi tutkittavaa myös vesistöjen kulttuuriperinnön, vapaa-ajan käytön ja sosiaalisten kohtaamisten näkökulmasta – niin veden päällä kuin allakin.