Alkemia on keskeinen osa keskiajan ja uuden ajan alun kulttuurihistoriaa ja tieteenhistoriaa. Ilman alkemian tuntemusta emme voisi ymmärtää tuon ajan henkistä elämää, sillä se jäisi kirkollisten kiistojen varjoon. Saamme siitä nyt suomen kielellä rikkaan ja kiehtovan kuvauksen.

Filosofian tohtori Sara Norjan uusi kirja Alkemian historia oli minulle mieluisa ja kiinnostava tuttavuus. Runsaasti kuvitettu kirja esittelee alkemian ulottuvuuksia laajasti, kattaen jopa taiteet ja psykologian. Teos on saanut innoituksensa tekijän filologian alan väitöskirjatyöstä. Asiaa lähestytään siis tekstien, tarinoiden ja niiden merkitysten kautta.

Kirja olisi voinut hyötyä luonnontieteen ja tekniikan näkemyksestä, ja nyt esimerkiksi toistoa tulee aika paljon. Kieliasun puhekieliset lipsahdukset olisi voinut toimittaa pois. Tällainen rikkaita yksityiskohtia vilisevä kirja olisi ehdottomasti tarvinnut hakemiston, sillä lukija varmasti haluaa palata siihen toistuvasti.

Kirjan alkuosaan oli hieman vaikeaa päästä kiinni, siinä selvästi halutaan perehdyttää lukija aiheeseen selittämällä, mitä on alkemia ja mitä on tiede. Aika lailla turhaan, koska sitten tarinat alkavat kantaa. Teksti käy läpi suuren kaaren alkaen aleksandrialaisesta alkemiasta, islamilaiseen kauteen, keskiajan ja uuden ajan alkemiaksi – ja jopa nykyaikaan.

Alkemian kypsästä vaiheesta en käyttäisi sanaa ”länsimainen alkemia”, vaan sanoisin sitä eurooppalaiseksi alkemiaksi. Tekijä käyttää sanaa ”kymia” tarkoittamaan sitä kemian muotoa, joka vallitsi ennen luonnontieteellisen kemian syntyä. Käytäntö on omaksuttu englannin kielen käsitteestä ”chymistry”. Nimitys ei ole tuttu minulle eikä varmaan useimmille lukijoillekaan.

Alkemia syntyi ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina Aleksandriassa, kun Egyptin ja Lähi-idän monipuolista metallurgiaa ja materiaalitekniikkaa alettiin kehittää soveltamalla kreikkalaisen filosofian, astrologian ja mystiikan periaatteita.

Alkemian alkuaineet ovat maa, ilma, tuli ja vesi. Toinen perusta on seitsemään planeettaan yhdistetyt metallit, joista tärkein on kulta ja monipuolisin elohopea.

Alkemian keskeinen tavoite on transmutaatio, aineen muuttaminen toiseksi. Se voi olla konkreettista epäjalon metallin muuttamista kullaksi, mutta se voidaan nähdä myös abstraktina tai henkisenä. Alkemian erikoisuuksia ovat viisasten kivi, eliksiiri ja kvintesenssi eli viides elementti.

Kuten kirjassa hyvin tuodaan esille, miltei mikä tahansa asia, mikä alkemiassa esiintyy, voidaan tulkita joko konkreettisesti tai vertauskuvallisesti. Se koskee myös alkemistien useimmiten kokeissaan käyttämiä aineita, elohopeaa ja rikkiä. Tämä tekee alkemian tutkimisen ja ymmärtämisen hyvin haastavaksi.

Kirja valottaa aikaansa kiinnostavasti. Koska kaikki alkemistit eivät olleet oppineita, kirjoituksia alettiin laatia latinan sijasta kansankielellä, mikä varmaan pohjusti tulevaa luonnontieteen ja valistuksen aikaa.

Filosofian perinteiden mukaan tietoa arvostettiin sen mukaan, kuinka tunnettu henkilö sen on esittänyt. Siksi alkemistit alkoivat merkitä omia kirjoituksiaan kuuluisten auktoriteettien nimiin.

Alkemian olennainen osa ovat reseptit ja työkulkujen kuvaukset. Englannissa niitä alettiin laatia myös runojen muotoon. Mitallinen runo on tunnettu ja ikivanha muistin apuväline.

Luonnontieteen näkökulmasta alkemiaa hallitsee vuosisatoja jatkunut intensiivinen laboratoriotyö. Sen yhteys metallurgiaan on täysin ilmeinen, tosin lähes täysin vailla konkreettisia tuotoksia.

Työssä käytettiin ennen kaikkea uuneja eri lämpötiloille, lempeästä hauteesta aina metallien sulattamiseen tuhannessa asteessa. Materiaaleja jauhettiin huhmareissa päiväkausia, ja ylipäätään prosessit olivat hitaita.

Islamilaisena kautena syntyi parannettuja tislauslaitteita. Viinistä tislattiin alkoholia, ”palavaa vettä”. Se oli erinomaista yrttien uuttamiseen, ja se kehitti alkemian lääkintäkäyttöä.

Kuninkaat ja ruhtinaat palkkasivat alkemisteja sekä kultaa valmistamaan että myöhemmin lääkäreiksi. Kaikki alkemistit eivät olleet varmoja kyvyistään. He saattoivat ajautua antamaan epämääräisiä lupauksia saadakseen käyttöönsä parempia resursseja.

Kullantekonäytös oli huipentuma, jolla alkemistien taito mitattiin. Tavallista oli, että näytös pitkittyi. Se saattoi epäonnistua, ja jouduttiin aloittamaan yhä uudelleen. Usein lupaavalta näyttänyt lopputulos osoittautuikin arvottomaksi. Joskus alkemisti turvautui jopa silmänkääntäjän temppuihin.

Koska alkemiassa pyrittiin myös viisasten kiven ja eliksiirien tuottamiseen, alkemisti saattoikin tarjota työnsä hedelminä erilaisia jauheita, kiteitä ja nesteitä.

Alkemistia uhkasi kuninkaan tai ruhtinaan kyllästyminen aina vain viivästyvien tulosten odotteluun. Alkemisti saattoi tulla häväistyksi ja karkotetuksi. Hän saattoi menettää päänsä ja tapahtui vielä julmempia asioita.

Kirjan monissa tapauskuvauksissa kerrotaan alkemistien kohtaamista rangaistuksista tai erilaisista tavoista, joilla he pyrkivät välttelemään vastuutaan.

Monet alkemistit olivat oppineita miehiä, joten he pystyivät lukemaan vanhoja latinankielisiä tekstejä. He eivät kuitenkaan kuuluneet akateemiseen yhteisöön, sillä yliopistoissa ei opetettu alkemiaa. Epäilemättä yliopistoissa toki keskusteltiin ja väiteltiin alkemiasta, ja osa oppineista harrasti itsekin alkemiaa.

Oli erityyppisiä alkemisteja. Osa harrasti vain laboratoriotyötä, osa taas keskittyi alkemististen tekstien tutkimiseen ja laatimiseen ja osa yhdisti nämä työmuodot. Ja tietenkin oli myös laskelmoivia huijareita, joilla ei ollut alun alkaenkaan muuta päämäärää kuin petoksella saatu varallisuus ja maine. Kaikki alkemistit eivät olleet oppineita, vaan kansanomaisen tiedon ja käsityötaidon harjoittajia.

Toisin kuin muut keskiajan ammattiryhmät, alkemistit eivät järjestäytyneet seuroiksi tai killoiksi. Pikemminkin perinteisiin kuului tiedon salaaminen tai sen verhoaminen epäselvään ja symboliseen muotoon.

Alkemia tarjosi myös naisille pääsyn tieteen äärelle. Naisiahan ei päästetty yliopistoihin, ja alkemistiset laboratoriotaidot ovat hyvinkin samanlaisia kuin naisten hoitamat talousaskareet.

Alkemian harjoittaminen ei ollut mitenkään vaaratonta. Laboratoriossa uhkasivat myrkytykset, tulipalot ja räjähdykset. Erityisen vaarallista oli, kun eräissä resepteissä astioissa kuumennettiin salpietarin ja rikin seosta, siis ruudin ainesosia.

Tarinan mukaan kiertelevä alkemisti Johann Georg Faust (1480–1540) sai surmansa laboratorioräjähdyksessä. Kirjassa Faustista oli vain lyhyt maininta, mutta Faustin legenda on tieteenhistorian tunnetuimpia arkkityyppejä ja moraliteetteja.

Alkemian ja kristillisen kirkon välillä oli ainakin piilevä jännite, sillä alkemiaan sisältyvät okkultistiset opit tulevat epäilyttävän lähelle noituutta. Varhainen konflikti kirkon kanssa aiheutui tosin alkemistien metallurgisista taidoista.

Alkemia kiellettiin paavi Johannes XXII:n (1249–1334) määräyksellä vuonna 1317 siltä osin, kun sitä käytettäisiin metallien väärentämiseen. Paavi kielsi myöhemmin myös magian harjoituksen, sillä se oli kirkon näkökulmasta harhaoppia, johon inkvisition tulisi puuttua.

Dominikaaniveli ja inkvisiittori Eymericus totesi vuonna 1376, että kultaa tuskin voidaan valmistaa ilman demonien apua. Kirkko ei kuitenkaan ryhtynyt jyrkkiin toimiin. Asiakirjojen mukaan alkemisteja on silti kuulusteltu harhaoppisina ja joitain myös tuomittu.

Inkvisitio ei vainonnut systemaattisesti alkemisteja. Eräs syy oli, että jopa suurin osa keskiajan alkemisteista kuului hengelliseen säätyyn. He olivat luostarilupauksen antaneita munkkeja ja sekulaaripapistoa.

Toinen syy saattaa olla, että keskiajan vaikutusvaltaisin teologi Tuomas Akvinolainen (1226–1274) suhtautui suopeasti alkemiaan, ja hän katsoi sen olevan sopusoinnussa kristillisen ajattelun kanssa. Hän ei kuitenkaan ollut itse alkemisti, vaikka hänen nimissään onkin julkaistu alkemistien kirjoituksia.

Kirkon suhde alkemiaan muistuttaa sen suhdetta demonologiaan, josta tuli uudella ajalla lähes virallinen opinkappale. Juuri kirkko oli aktiivinen demonologian kehittäjä. Sen avulla tuettiin virallista oppia ja peloteltiin uskovia, ja sille löytyi käyttöä noitavainoissa. Käytännössä kirkko sulautti demonologian oppirakenteeseensa.

Kirkko kytkeytyi alkemiaan transsubstantiaation kautta. Ehtoollisessa tapahtuva viinin ja leivän muuntuminen Kristuksen vereksi ja ruumiiksi tulee hyvin lähelle alkemistien tavoittelemaa transmutaatiota.

Millainen vaikutus alkemialla oli luonnontieteiden syntyyn? Laboratoriotyö synnytti tietoa menetelmistä ja laitteista, mutta edistys oli hidasta.

Arvostetut metallurgit, kuten Georgius Agricola (1494–1555), sanoutuivat jyrkästi irti alkemiasta. Alkemia ei ollut vääjäämättömästi luonnontieteisiin johtava prosessi, vaan jopa este. Galileo (1564–1642) kehitti modernin luonnontieteen opillisesti neutraalin liikkuvien ja kelluvien esineiden tutkimuksen kautta.

Alkemia antoi kuitenkin piristysruiskeen lääketieteelle. Kirjassa annetaan ansaitusti tilaa Paracelsukselle (1493–1541). Ehkä hänen provosoiva luonteensa sai hänet kyseenalaistamaan alkemistien opinkappaleita. Hän tunsi monien kemikaalien myrkyllisyyden ja oivalsi, että pienet annokset voivat toimia lääkkeenä. Näin syntyi iatrokemia (muinaiskreikan sanasta iatros, lääkäri).

Alkemistien rinnalla vahvistui apteekkarien ammattikunta, ja alkemiaa alettiin vihdoin opettaa yliopistoissa lääketieteen osana.

Ajattelemme herkästi, että luonnontieteellinen ajattelu syrjäytti vauhdilla magian ja okkultismin. Alkemia oli kuitenkin ollut vuosisatojen ajan tieteellisen ajattelun luja perusta.

Kemian isäksi sanottu Robert Boyle (1627–1691) oli innokas alkemisti. Tähtitieteilijä Tyko Brahe (1546–1601) rakennutti Venin saareen observatorion lisäksi suuren alkemistisen laboratorion. Jopa suuri Isaac Newton (1642–1726/27) oli omasta mielestään ennen kaikkea mystikko ja alkemisti.

Vanha ajattelu laimeni hitaasti, ja syrjäisessä Ruotsissa ja Suomessa harjoitettiin vanhantyyppistä alkemiaa vielä 1800-luvulla.

•

Lue myös:

Luonnontieteiden kaari alkemiasta kvanttimekaniikkaan

Perkele palaa – Uudelleenjulkaistu katsaus demonologiaan puhuttelee sivutessaan valtakysymyksiä

Tähtitieteen naiset näkyviksi