Ennen kuin olin Hanna Kuuselan teosta edes nähnyt, someen ilmestyi tuttavieni innostuneita päivityksiä kirjasta. Eräskin yliopistolainen suri sitä, että ohut kirja loppuu pian, vaikka hän haluaisi lukea lisää.

Jaan tutun yliopistolaisen tuntemukset, luen teosta yhä uudestaan. Olen ollut poissa yliopistolta kymmenen vuotta, mutten kykene suhtautumaan itselle merkityksellisen instituution hävittämiseen tunteettomasti. Teos tarjoaa katkeran kritiikin lisäksi kuuman rakkaudentunnustuksen elintärkeälle yliopistolle.  

Kuuselan teos käsittelee yliopistolaitoksen nykytilaa, sen uusliberaaleja uudistuksia. Merkittävässä osassa on Tampereen yliopisto, sen yhdistyminen ja yhdistäminen Tampereen teknillisen yliopiston kanssa. Se oli äärimmäisin esimerkki demokratian puutteesta, koska muutosprosessissa ohitettiin kokonaan yliopiston henkilökunta. Kirja seuraa myös muun muassa uutta palkkausjärjestelmää ja ”fantastista” uutta yliopistolakia, yliopistojen muuttumista tietoa ja sivistystä tuottavasta instituutiosta innovaatioita, kilpailukykyä ja taloudellista tuottavuutta jauhaviksi sammoiksi. 

Hanna Kuusela itse on kuvannut teoksensa lajityyppiä autofaktaksi. Hän ei piiloudu passiivin tai kolmannen persoonan suojiin vaan todistaa paikalla olleen äänellä ja vimmalla. Hän on tutkija-aktivisti, joka yrittää kannustaa muita mukaan. Teos on myös sairaskertomus, joka alkaa tutkijan rytmihäiriöillä ja kuvauksilla siitä, kuinka normaaleja ne ja muut vaivat ovat yliopistolaisten keskuudessa. 

Kirjoittaja ilmoittaa teoksen alussa, että kirja on tarkoitettu syytökseksi, joka kohdistuu poliitikkojen lisäksi kaikkiin yliopistolaitoksen piirissä toimiviin, myös häneen itseensä. Henkilöluettelossa hän esittää itsensä syyttäjäksi, traagiseksi sankariksi ja hysteeriseksi naiseksi. Luonnehdinnat vihjaavat siihen, että kiukun ja pateettisuuden lisäksi tekijällä on tyylivarastossa huumori, myös itseen kohdistuva sellainen.

Teos onkin mahtavaa luettavaa. Kokemus on ”paskasta” (termi on kirjoittajalta ja tamperelaisilta opiskelijoilta) sisällöstään huolimatta elvyttävä. 

Teoksen tärkein teema on yliopistojen autonomia ja sisäisen demokratian vähittäinen häviäminen ja hävittäminen. Tähän osallistuvat Suomen hallitukset, opetusministeriö, pääoma – Tampereella erityisesti teknologiateollisuus – ja yliopistot itse. Kirjoittajan lähtökohtana ovat omat havainnot ja toiminta. Pääosassa ovat yliopistolaiset ja ne ulkopuoliset, jotka saapuvat paikalle syrjäyttämään yliopiston omat jäsenet ja vanhat rakenteet.

Tampereen uutta yliopistoa perustettaessa sen hallituksen ei valittu yhtään yliopiston työntekijää vaan se koostui ”sidosryhmien” jäsenistä, jotka kutsuivat itseään perustajaisiksi. He olivat kaikki tietävinään yliopistojen henkilökuntaa paremmin, mitä yliopistoissa pitäisi tehdä.

Kuvaava esimerkki siitä miten yliopistolaisia kohdellaan, on tutkimus, jonka Kuusela kollegoineen teki. Kun Tampereen yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto yhdistettiin, niin yliopiston henkilökuntaa ei lainkaan kuultu ja se jätettiin hallinnon ulkopuolelle. Tulokset osoittivat yksiselitteisesti, että yliopistolaiset olisivat halunneet enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Kirjoittaja kävi kertomassa tuloksista hallinnossa ja muualla yliopiston sisällä. Koska tulokset eivät vallanpitäjiä miellyttäneet, he kyseenalaistivat tutkimuksen. Jotkut olivat sitä mieltä, että tutkija oli sopimaton tehtävään, koska oli itse yliopistoyhteisön jäsen ja hänellä oli mielipide asiasta. Toiset taas epäilivät, että vastaajat eivät olleet ymmärtäneet kysymyksiä. Vastaväitteitä tutkijan ja tutkittavien sopivuudesta ja pätevyydestä esittivät myös yliopistoyhteisön jäsenet.

Esimerkki Kuuselan tutkimuksesta kertoo siitä, miten mahdottomaksi yliopistojen itsehallinto on muuttunut, kun edes yhteisön omat jäsenet eivät arvosta toistensa ammattitaitoa. Toki yliopistojen autonomiaa näivertävät myös ulkopuoliset muutosjohtajat ja konsultit, auditoijat ja arviointiteollisuus. 

Luin tätä arviota kirjoittaessani Helsingin yliopiston uusimmasta vallankaappauksesta kauhistuneiden yliopistolaisten kommentteja. Helsingin yliopisto on palkannut konsulttiyhtiön arvioimaan uusien tohtoriopiskelijoiden ”kyvykkyyttä” videohaastatteluiden ja testien avulla. Järjestelyyn oli Helsingin yliopistossa päätynyt Tutkijakoulu-niminen elin, koska yliopistot saivat rahoitusta uudenlaiseen, nopeutettuun, kolmevuotiseen tohtoritutkintoon. Rahaa saaneiden laitosten kannalta se merkitsee paljon uusia opiskelijoita ja valintaan liittyviä töitä. Konsulttien ajateltiin Ilmeisesti suorittavan esikarsintoja, mutta ilmeisesti tilaaja ei tiennyt mitä tuli hankkineeksi, koska kyvykkyyskonsulttien toiminta ei kestänyt laillisuustarkastelua. Jotkut somen keskustelijat väittivät, että konsulttiyhtiölle maksettiin vaikkei testejä kyetty käyttämään. Tohtorikoulut, sekä uudet että vanhat, joutuvat joka tapauksessa itse arvioimaan opiskelijat ansioiden perusteella, mikä edellyttää esimerkiksi hakemusten lukemista ja opiskelijoiden tuotantoon perehtymistä. Arviointiperusteista ei juurikaan löydy joustavuutta, digitaitoja tai muita kyvykkyyksiä, joita palkattu konsulttiyhtiö ilmoitti luotaavansa.

Tämäkin esimerkki kertoo siitä, miten askel askeleelta yliopistolaisilta viedään valta omista asioista. Ja kuten joku opiskelija lausui: ”Aina kun luulee ettei toiminta voi hullummaksi mennä niin sitten eteen tulee tällaista.” Ystävällisin tulkinta kyvykkyyskonsulttien hankkimisesta yliopistolaisten avuksi olisi ”hyvät tarkoitukset”, jotka kääntyivät itseään vastaan. 

Kuusela miettii Sofokleen Antigone-näytelmän avulla hyviä pyrkimyksiä, jotka kääntyvät tragedioiksi. Draaman nimihenkilö, Antigone, yrittää saada surmatun veljensä ruumiin haudattavaksi. Theeban kuningas Kreon on kieltänyt kunniallisen hautaamisen ja tuomitsee Antigonen kuolemaan kun hän uhmaa kuninkaan päätöstä. Antigonen lisäksi kuninkaan poika, kaupunkilaiset ja sokea tietäjä yrittävät saada tuomiota muutetuksi, mutta kuningas vetoaa hallitsijan valtaan. Hän puhuu mahtipontisesti: ”On mahdotonta nähdä miehen todellista luonnetta, sielua tai tahtoa tai järkeä ennen kuin hänet nähdään lain ja hallituksen ohjaksissa.” Kreonin käsitys hallitsemisesta on vallan keskittämistä: ”Eikö lainkin mukaan kaupunki kuulu hallitsijalle?” Jääräpäiselle kuninkaalle käy tragediassa huonosti, Antigoneen lisäksi kuolee myös Kreonin poika ja vaimo. Vaikka kuningas lopulta ymmärtää, että hänen on pyörrettävä päätöksensä, hän tekee sen liian myöhään. 

Hanna Kuusela pohtii tragediaa sekä demokratian että sukupuolen kannalta. Hän viittaa ironisesti omaan rooliinsa Antigonena, naiivina, sankarillisena, sinnikkäänä, hysteerisenä naisena kreonien – vallanhaluisten, jääräpäisten, huonosti käyttäytyvien miesten –kyseenalaistajana. Erona antiikin tragedioiden ja Suomen yliopistomaailman välillä on, ettei sankarittaremme usko nykyisten osallistujien, muutosjohtajien ja perustajaisien hyviin pyrkimyksiin. 

Yliopistoihin ja yliopistopolitiikkaan on periytynyt kulttuuri, joka herättää toistuvasti vastustusta, mutta johon kuuluu myös tämän vastustuksen hiljentäminen, vaientuminen, lamaantuminen ja työkyvyn menetykset. Pala palalta, päätös päätökseltä, kokous kokoukselta ja projekti projektilta yliopistolaiset luovuttavat, perääntyvät ja käpertyvät itseensä. 

Kirjoittaja-aktivisti myöntää puoliksi, että on itsekin luovuttanut. Tai ehkä hän edelleen uskoo vastarinnan mahdollisuuteen, onhan hän yhdeksi motokseen valinnut hopi intiaanien sanonnan ”me olemme ne, joita olemme odottaneet”. Kirjan viimeisen luvun nimi on toivo, tosin se on lyhyt. Idea meistä, yliopistolaisista toivon lähteenä, kannustaa yliopistoyhteisöjen jäseniä kyseenalaistamaan toimet, joilla yliopistojen autonomiaa vähennetään.

•

Lue myös:

Maailma palaa, miksi kukaan ei tee mitään?

Pikettyn pääoman toinen tuleminen

Valistus haastaa myös itsensä