Suomessa toteutetaan hanketta, jossa hyvin vaarallista, käytettyä ydinpolttoainetta loppusijoitetaan niin sanottuun Onkaloon. Se on maan alle rakennettava luolasto Eurajoella Olkiluodon ydinvoimalaitoksen alueella.

Onkalo-hanke on lajissaan maailman johtava, joten se on herättänyt kansainvälisesti monen tulevaisuudesta innostuneen tutkijan huomiota. Hankkeesta kiinnostuneiden joukkoon lukeutuu yhdysvaltalainen kulttuuriantropologi Vincent Ialenti, joka ammentaa kirjassaan Deep Time Reckoning oppia Onkalon suunnittelusta.

Vincent Ialentin tutkimus on saanut laajaa näkyvyyttä eri puolilla maailmaa. Suomessa näkyvyyttä on tuonut etenkin Helsingin Sanomien toimittajan Esa Liljan innostuminen aiheesta (HS: Ohut käsitys ajasta, 5.3.2021).

Vincent Ialenti matkusti väitöskirjahankettaan varten Suomeen ja vietti täällä lähes kolme vuotta vuosina 2012–14. Ydinjätteen loppusijoitushankkeesta vastaava Posiva Oy jätti tuolloin hakemuksen Onkalon rakennusluvaksi, ja se oli turvallisuusperusteluineen pitkään viranomaisten tarkastelussa.

Posivalle heltisi rakennuslupa Onkalon rakentamiseksi, mikä oli onnekasta Ialentin väitöskirjalle. Lisäksi Onkalo-hanke eteni aikataulussa, joten siitä on hyvää vauhtia tulossa maailman ensimmäinen käytössä oleva ydinjätteen loppusijoituslaitos. Sinne saatetaan loppusijoittaa ydinjätettä jo 2020-luvulla.

Suomessa asuessaan Ialenti tutustui perusteellisesti Onkalon turvallisuusperustelujen tekijöihin, ydinalan viranomaisiin ja hankkeen vastustajiin. Hänen keskeinen tutkimusaineistonsa koostuu yli sadan, eri näkökantoja edustavan henkilön kanssa käydyistä keskusteluista.

Ialenti lähti matkaan tanskalaisen ohjaajan Michael Madsenin Onkaloa käsittelevän, synkkäsävyisen ja myös mystiikkaa viljelevän Into Eternity -dokumentin (2011) hengessä. Pohjoisten havumetsien keskeltä löytyi kuitenkin enimmäkseen arkista analyysia ja laskentatyötä tiukalla aikataululla tekevä joukko monen alan asiantuntijoita.

Ialentin kohtaamia asiantuntijoita yhdisti valtavan pitkälle tulevaisuuteen ulottuvien tieteellisten ennusteiden ja mallinnusten tekeminen. Asiantuntijoiden tavoitteena oli tarkastella ja perustella Onkalon turvallisuutta kymmenien ja satojen vuosituhansien aikajänteellä.

Vincent Ialentin väitöskirja valmistui vuonna 2017. Teos Deep Time Reckoning on sen aiheiden ja asiantuntemuksen pohjalta kirjoitettu, mutta se on niiden jatkoa ja laajemmalle yleisölle tarkoitettu tietokirja.

Kirjan tekemistä ovat epäilemättä siivittäneet Ialentin kotimaan henkiset pohjakosketukset, jotka tapahtuivat Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin hallintokauden aikana. Populismi yhdessä asiantuntijatiedon arvostuksen vähenemisen kanssa ovat varma tie ekologisen katastrofin täydellistymiseen.

Nykyaikaa on pitkään hallinnut lukkiutuminen lyhyeen aikahorisonttiin. Ialenti tarjoaa tietokirjassaan työkalupakkia ajallisen lyhytnäköisyyden vastavoimaksi. Siihen kuuluu kaukaisen menneen ja tulevaisuuden sekä nykyhetken välisten yhtäläisyyksien ajattelu tai tällaisen pitkän aikavälin ajattelutavan harjoittaminen.

Vincent Ialenti opettaa tietokirjassaan ihmisiä ajattelemaan valtavan pitkiä ajanjaksoja (englanniksi long-termism tai deep time) ja valaa samalla uskoa asiantuntijoiden tuottamaan tietoon.

Englanninkielisestä käsitteestä deep time käytetään suomennosta syvä aika. Se on erityisesti geologien pitkään käyttämä käsite, joka viittaa yksinkertaistetusti erittäin hitaaseen muutokseen. Siinä huomaa kunnolla vasta vuosituhansien vierinnän.

Monet historiantutkijat tuntevat Suomessakin hieman vastaavan käsitteen kuin syvä aika. Ranskalainen historioitsija Fernard Braudel (1902–85) on kirjoittanut ajan eri kestoista ja niistä hitaimmin muuttuvasta, maantieteellisten olosuhteiden ja rakenteellisten tekijöiden ajasta, longue duréesta. Braudeliin Ialenti ei viittaa.

Ylipäänsä vaikuttaa siltä, että historiantutkimus on Ialentille vierasta. Historiantutkimus voisi tarjota jatkossa lisäajatuksia kehittelyn avuksi. Jos päätelmiä voi tehdä kirjan viitteiden perusteella, Suomessa hankkeen tukena on ollut etenkin yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden tutkijoita.

Teos käy läpi loppusijoituslaitoksen suunnittelijoiden ja aiheen tutkijoiden työtä, jossa he hyödyntävät esimerkiksi luonnon analogioita tekniikan turvallisuuden varmistamisessa. Näitä yhtäläisyyksiä asiantuntijat ovat vetäneet paitsi luonnonilmiöistä myös arkeologista löydöistä. Ialenti selostaa, kuinka asiantuntijat ovat päätelleet kuparin säilyvyyttä uponneesta sotalaivasta nostettujen tykkien kunnosta. Nimenomaan kuparista tehtyjen kapselien on tarkoitus pitää ydinpolttoainesauvat maan alla ”ikuisesti” sisällään ja turvallisina.

Teoksen yksi olennainen luku rakentuu Posivan keskeisen asiantuntijan yllättävän kuoleman ympärille. Seppo-koodinimellä kutsutun miehen kohtalosta ja perinnöstä on kerrottu vetävästi Helsingin Sanomia myöden (HS: Eräänä kesäiltana Seppo kaatui ja kuoli, 12.11.2017). Helsingin Sanomien artikkeli lisäksi täydentää kriittisesti tapauksen taustoja, jotka Ialenti jättää tutkimatta keskittyessään kuulemiensa tarinoiden yleisempään antiin.

Seppo oli pitkän linjan asiantuntija loppusijoituksessa. Hän oli intohimoinen ja paneutunut tutkijatyyppi mutta erikoinen ja välillä huonokäytöksinen esimies ja työkaveri, joka rohmusi itselleen tietoa ja teki itsestään korvaamattoman. Kuolemansa jälkeen Seposta puhuttiin tiiviissä työyhteisössä pitkään. Monista asioista voitiin keskustella Sepon tarjoaman esimerkin avulla sekä hyvässä että pahassa. Kollegan poismenosta opittiin, että kauaskantoisen hankkeen oleellinen tietämys tulee olla jaettua yhtä ihmistä laajemmalle ryhmälle.

Ialenti painottaa edeltäjien tiedon säilyttämistä ja erityisesti Sepon kaltaisten syvän ajan laskijoiden tai pohtijoiden (englanniksi deep time reckoners) erityiskohtelua. Organisaatioiden tulisi huolehtia siitä, että heidän tietämyksensä tulee siirretyksi eteenpäin.

Sepon tarina ja sen erilaiset jäljet Posivassa ovat puhutteleva kurkistusaukko turvallisuusperustelujen rakentamisen ihmiskasvoiseen historiaan. Samalla ne tuovat ilmi ristiriitoja, joita tällaiseen luovaan tutkimustyöhön väistämättä liittyy. Ne eivät muuten nouse kirjassa liiemmälti esiin.

Läpi napakan kirjan kulkevat turvallisuusperustelut (englanniksi Safety Case). Ne ovat Posivan kokoelma tutkimuksia ja selvityksiä, jotka todistavat loppusijoituksen turvallisuudesta lähestyen sitä eri puolilta ja monin menetelmin. Ialentille turvallisuusperustelut tarjoavat taustatietoa ja kirjallista tutkimusaineistoa. Siitä tulee ainakin lukijalle ikään kuin tutkimuskohde itsessään.

Jotkut Ialentin haastateltavat kuvaavat turvallisuusperusteluja eräänlaiseksi eläväksi organismiksi, jota he ruokkivat. Se syö monenlaista: esimerkiksi veden maanalaisten liikkeiden laskennallisia mallinnuksia mutta myös laadullisia tarkasteluja elämästä kaukaisesta tulevaisuudesta Olkiluodon muuttuneissa maisemissa.

Loppusijoituksen turvallisuusperustelut muodostavat perustelupaketin, jonka on tarkoitus muuttua ja tarkentua. Sen on määrä vastata loppusijoitushankkeen eri vaiheiden tarpeisiin ja heijastaa tutkimusmenetelmien parantumista.

Perustelupaketti vastaa myös vaatimuksiin ja ehtoihin, joita lainsäädäntö ja viranomaiset, eritoten Säteilyturvakeskus, jatkuvasti teroittavat. Viranomaiset tarkastavat turvallisuusperustelut, kun ne tutkivat Posivan lupa-anomuksia ja myöntävät sille tarvittavat luvat loppusijoitukseen.

Posiva anoi vuoden 2021 lopulla ydinlaitoksen käyttölupaa loppusijoitukseen. Jos se myönnetään, Onkaloa tullaan suunnitelmien mukaan käyttämään käytetyn ydinpolttoaineen hautaamiseen noin sadan vuoden ajan. Sitten laitos on tarkoitus sulkea suunnilleen vuonna 2130.

Turvallisuusperustelujen suunnittelijoiden ajatukset ja tutkimukset suuntautuvat etenkin kymmenien ja satojen tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen. Ainakin eräs haastateltava mainitsee, että yksi Onkalon turvallisuusperustelujen heikko kohta on ”lähitulevaisuuden” ihmisten aika ja toimet. Kukaan ei tiedä tai pysty mallintamaan esimerkiksi sitä, mitä outoa ihmiset saattavat keksiä seuraavan vuosisadan tai parin saati tuhannen vuoden kuluessa.

Jokaisen kirjan luvun lopussa Vincet Ialenti vetää yhteen luvun opetuksia. Kirjan alkupuolen luvuissa hän ehdottaa ajatusharjoituksia pitkän aikahorisontin hahmottamiseksi jokaiselle kotona tehtäväksi. Ideoinnin lomassa hän mainitsee myös muiden tahojen aloitteita pitkän aikavälin ajattelun edistämiseksi. Loppupuolen lukujen lopussa hän tarjoilee mielikuvitusta ruokkivia ideoita siitä, miten yhteisöt voisivat tukea syvän ajan asiantuntijoiden elämäntyötä ja heidän kansainvälistä yhteistyötään. Näihin lukeutuu uusi yhdistys ja kansainvälinen tietovarasto maailman pitkän aikavälin haasteiden ratkaisemiseksi.

On erinomaista, että Ialenti muistaa myös sellaisia yrityksiä, jotka jäävät lopulta lyhytikäisiksi verrattuna vaikkapa jättämäänsä ekologiseen jälkeen. Hän tarkastelee sitä vastuuta, mikä niillä olisi miettiä järjestelmällisesti toimintansa seurauksia keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä, ja ideoi myös tapoja tämän toteuttamiseen. Niitä pitäisi pakottaa tähän kenties jopa lainsäädännöllä.

Tarvitaan kuitenkin laajoja uudistuksia, jotta eri organisaatiot alkaisivat ajatella pitkää aikaväliä ja arvostaa asiantuntijatietoa. Muutos on välttämätön, sillä maapalloa tai tarkemmin sanoen ihmiskuntaa tässä ollaan pelastamassa sen itse aiheuttamalta täystuholta – monelle ehkä paradoksaalisesti pitkäjänteisen ydinjätehuollon ja loppusijoituksen tutkimuksen voimin.

Vincent Ialenti kertoo lähestymistapansa edustavan varovaista optimismia. Hänen kirjoitustyylinsä on innostava ja ajatuksensa todella suuren mittaluokan ongelmien ratkaisuun sopivia. Kyynisemmät lukijat voivat kenties laskea vastalauseitaan ja saada naurutkin.

Vincent Ialentin teos tarjoaa lisätietoa ja uusia ajatuksia ydinjätehuollon lähihistoriasta ja turvallisuusperusteluista lukijalle, joka etsii tietoa ja näkemyksiä loppusijoituksen inhimillisestä historiasta. Teos auttaa ymmärtämään paremmin tätä tavallisen erikoista asiantuntijaryhmää, jonka työn konkreettisimmat tulokset tulevat jäämään suomalaisen peruskallion satojen metrien syvyyteen, mutta josta toisaalta tulisi säilyttää tietoa ja tietoisuus äärimmäisen pitkään – ihmislajin loppuun asti ja riippuen siitä, koska ihmiskunnan takaraja tulee vastaan, mieluiten kenties paljonkin pitempään.