Toimittaja Jaana Skytän Huvituksen kartanon tytöt päästää ääneen Yläneen tyttökodin entiset asukkaat.

Kirjan lähdeaineistona on muun muassa tyttökodin seitsemän entisen asukkaan ja entisten työntekijöiden haastatteluja, lehtiartikkeleita ja arkistolähteitä. Kirjan varsinaisena päähenkilönä on kirjailijan oma sisar Outi, joka oli tyttökodin asukkaana 1970-luvulla. 

Yläneellä – noin 50 kilometrin päässä Turusta ­ – sijaitseva Huvituksen kartano toimi alun perin puutarhatilana, sen jälkeen alkoholistiparantolana ja vuosina 1943–1978 tyttökotina. Kartano toimi tämän jälkeen vielä koulukotina sekä kuntoutus- ja kehittämiskeskuksena. 

Tyttökoti oli tarkoitettu ”siveellisesti hairahtuneille” tytöille ja nuorille naisille. Skyttä antaa kirjassaan asianmukaisesti paljon tilaa sen pohtimiselle – ja kyseenalaistamiselle – mitä tällä termillä oikein tarkoitettiin.

Tyttöjen tarinat ovat surullista ja rankkaa luettavaa. Nykyajan perspektiivistä tarkasteltuna monien tyttöjen ”siveelliset hairahtumiset” olivat nimittäin itse asiassa miesten seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutumisia. Tai tyttöjen tekemiä seksuaalisia tekoja, joita he tekivät vastineeksi rahasta, rakkaudesta, ruuasta, alkoholista tai tupakasta.

Ennen tyttökotiin joutumistaan monet tytöistä olivat joutuneet kokemaan heitteillejättöä tai monenlaista väkivaltaa. Taustalla oli usein heidän vanhempiensa alkoholismia tai mielenterveysongelmia. Monet olivat karanneet kotoaan, mikä puolestaan oli alistanut heidät yllä kuvatulle ”siveellisesti hairahtuneelle” toiminnalle.

Skyttä nostaakin esiin, miten tyttökodin arkistomateriaalia tutkinut sosiologi Kettil Bruun on kritisoinut sosiaalilautakuntien pätevyyttä tehdä sijoituspäätöksiä. Bruun on todennut, että monella Ylänteelle sijoitetulla sijoituksen taustasyynä olivat huonot kotiolosuhteet, ei poikkeava käytös. 

Ajan hengen mukaisesti miehiä, jotka käyttivät hyväkseen varsin nuoriakin tyttöjä, ei pidetty ongelmana, vaan heidän uhreikseen joutuneita tyttöjä. Ja stigma siveellisesti hairahtuneeksi leimaamisesta oli musertavan suuri. Outi toteaa: ”Se häpeän tunne Yläneelle joutumisesta oli aivan valtava. Se määritti sen jälkeen kaikkea elämistä.”

Bruunin mukaan sijoituspäätöksiä saatettiin tehdä myös perusteettomasti, ja päätöksentekijöiden omien moraalikäsitysten perusteella. Sijoitettujen tyttöjen seksuaalisessa käyttäytymisessä saattoi olla kysymys, myös aivan tavallisesta itsensä etsimisestä ja kokeilunhalusta, joka vain soti sen ajan moraalikäsityksiä ja naisihanteita vastaan. 

Silti keskusteluissa saatettiin nostaa esiin esimerkiksi mahdollisuus, että tyttökodin asukkaiden seksuaalisuutta hillittäisiin tulevaisuudessa lääkkein. Tyttöjen seksuaalisuus haluttiin tukahduttaa ja poistaa, vaikka ”siveellisesti hairahtunut” ei ollut tuohonkaan aikaan mikään psykiatrinen diagnoosi tai sairaus.

Nimestään huolimatta Huvituksen tyttökodiksi kutsuttu paikka ei juuri hupia asukkailleen tarjonnut: se oli kauniista puitteistaan huolimatta hyvin vankila- ja rangaistuslaitosmainen.

Rangaistusrepertuaariin sisältyivät muun muassa ruumiillinen kuritus eli vitsarangaistus, eristäminen, ravinnon yksinkertaistaminen sekä erityisvapauksien rajoittaminen tai menettäminen kokonaan. Haastateltujen naisten mukaan rangaistuksiin saattoi kuulua myös suoranainen fyysinen pahoinpitely ja hiusten ajeleminen.

Tyttöjä pisteytettiin, ja pistemäärien perustella määräytyivät niin sijoituksen kesto, lomalle pääseminen, kuukausiraha kuin rangaistuksetkin. Pisteiden menetykseen saattoi johtaa muun muassa sängyllä päiväsaikaan makailu tai päiväpeiton päällä istuminen, ikkunoista kurkisteleminen, äänekkyys, juomalasin käyttäminen kukkamaljakkona tai liiallinen nauraminen.

Pahimpana rangaistuksena pidettiin joutumista eristykseen eli tyttökodin erilliseen putkaan. Eristys saattoi kestää jopa 18 vuorokautta, ja jo pelkkä ajatus siitä herätti monissa tytöissä suoranaista kauhua. Putkissa oli ainoastaan pieni ristikkoikkuna korkealla huoneen katossa, Raamattu, laverisänky ja vessanpöntön virkaa ajava ämpäri.

Putkareissuun saattoi johtaa esimerkiksi kortin peluu tai epäilys siitä, karkaamisen suunnittelu, häiritsevä käytös, liiallinen äänekkyys tai levottomuus. Putkaan saattoi joutua jopa itsensä viiltelystä. Näin putkat tulivat tutuiksi lähes kaikille tytöille. Esimerkiksi tammikuussa 1956 eristysrangaistuksia langetettiin 47 kappaletta, ja ne jakautuivat 39 tytön kesken.

Outi toteaakin kohtelusta tyttökodissa: ”Olimme kuin vankilassa. En ollut syyllistynyt näpistyksiä suurempiin rikoksiin, mutta rangaistus huonoista kotioloista, joille emme lapsina mahtaneet mitään, on ollut kovempi kuin monella oikealla rikollisella.”

Suoranaisen fyysisen väkivallan lisäksi tytöt joutuivat kohtaamaan myös muita rangaistuksia, jotka kohdistuivat heidän ruumiilliseen koskemattomuuteensa ja ylipäätään ruumiillisuuteensa.

Tytöille saatettiin tehdä neitsyystutkimus, vaikka ainakin nykyisin tiedetään, ettei neitsyyttä voi varmistaa gynekologisella tutkimuksella. Esimerkiksi karkureissulla olleita tyttöjä saatettiin pakottaa myös gynekologiseen tutkimukseen, jossa varmistettiin, oliko tytöllä sukupuolitauteja. Tältä tutkimukselta ei voinut välttyä, vaikka olisi kertonut, ettei ollut koskaan edes ollut sukupuoliyhdynnässä.

Tytöille ei annettu mahdollisuutta yksityisyyteen. Aamuisin he saivat pesuvadit, ja heidän tuli pestä kasvonsa, kätensä ja alapäänsä toistensa nähden. Asukkaiden huoneissa ei ollut vessoja, joten kun ovet lukittiin yöksi, piti heidän tehdä tarpeensa ämpäreihin.

Vaikka teollisesti valmistettuja kuukautissuojia oli saatavilla jo 1960-luvulla, tyttökodin asukkaiden piti virkata kuukautissuojia. Tulivathan ne halvemmiksi. Kuukautisten aikaan puhtaita kuukautissiteitä sai kolme kerrallaan, kun antoi vastineeksi kolme käytettyä sidettä. Likaiset kuukautissuojat pestiin ja laitettiin pyykkinarulle kuivumaan.

Pahin ruumiillisuuden koskemattomuuden loukkaus oli kuitenkin pakkosterilisaatio. Niin lähetettiin myös tyttökodin asukkaita. Pakkosterilointilaki oli Suomessa voimassa vuosina 1935–1970, minkä aikana steriloitiin yli 7 500 ihmistä, heistä valtaosa naisia.

Ottaen huomioon sen, millaisissa oloissa tytöt joutuivat Yläneellä elämään, ei ole ollut mikään ihme, että karkailua eli ”hatkojen ottamista” esiintyi varsin paljon.

Yleensä karkulaiset joutuivat elämään kadulla, mikä tarkoitti muun muassa poliisien pakoilua, jatkuvaa nälkää, kylmyyttä ja vaikeuksia hygienian hoitamisessa. Vastineeksi majapaikasta, autokyydistä tai ruuasta joutui monesti ”antamaan” seksiä.

Outi kuvaa tuntojaan harrastettuaan seksiä hänelle alkoholia ja autokyydin tarjonneen miehen kanssa: ”Seksiin jotenkin turtui. Olin tullut välinpitämättömäksi itseäni kohtaan. En ikimaailmassa olisi halunnut olla sukupuolisuhteessa yhdenkään miehen kanssa, mutta sitä pääsi helpommalla, kun ei alkanut vastustelemaan. Sillä vältin luultavasti monta potentiaalista väkivaltatilannetta. Se kuului kadulla elämisen varjopuoliin.”

Hatkat ottaneille vapaus toi usein vain toisenlaisia ongelmia. Ei olekaan ihme, että osa karkureissulla olleista tytöistä palasi tyttökotiin lopulta vapaaehtoisesti tyttökotiin, ja moni kiinnijääneistä tunsi lopulta vain suurta helpotusta.

Huvituksen kartanon tytöt on monin tavoin hyvin lukijaystävällinen. Skytän kieli on elävää, ja teos säilyttää lukijan mielenkiinnon alusta loppuun asti. Valokuvat saavat kirjan päähenkilöt ja tapahtumapaikan tuntumaan vielä entistäkin todentuntuisemmalta. 

Kirjan rakenne ei noudata kaikista perinteisintä kaavaa. Kirja koostuu seitsemästä pääluvusta alalukuineen. Ensimmäisessä pääluvussa käsitellään kirjailijan siskon Outin elämäntarinaa ennen tyttökotiin joutumista. Tämän jälkeen siirrytään kertomaan Huvituksen historiasta, jonka jälkeen siirrytään jälleen Outin ja myöhemmin myös muiden tyttökodin asukkaiden elämäntarinoihin. Omaa lukukokemustani kirjan ajoittain hieman pomppoilevalta tuntuva rakenne häiritsi aika ajoin.

Luettuani kirjan minulle jäi varsin lohduton olo. Kirjaan haastateltuja naisia yhdistää se, että vaikka he ovat monin tavoin todellisia selviytyjiä, lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ovat jättäneet heihin syvät haavat, jotka eivät ole koskaan kunnolla arpeutuneet. Voin vain toivoa, että joukosta löytyy myös niitä, jotka ovat onnistuneet selättämään menneisyyden haamut.

Skyttä kuitenkin välttää taitavasti kuvaamasta tyttökodin asukkaita ainoastaan passiivisina uhreina. Kirjassa nostetaan esiin myös niitä moninaisia keinoja, joilla tytöt saattoivat haastaa sääntöjä ja auktoriteetteja sekä nousta vastarintaan ja kapinaan.

Huvituksen kartanon tytöt on tärkeä kirja paljastaessaan, miten yhteiskuntamme instituutiot voivat väärinkäyttää valtaansa rajullakin tavalla – juuri silloin kun niiden pitäisi suojella heikoimmassa asemassa olevia kansalaisiaan.

Skyttä myös purkaa tyttökodin asukkaiden ylle langetettua stigmaa kyseenalaistaessaan koko tyttökodin toimintaideologian: kyseessä ei ollut niinkään koti siveellisesti hairahtuneille tytöille kuin huonoista kotioloista tai seksuaalisesta hyväksikäytöstä kärsineille tytöille. Tai niille, jotka eivät suostuneet toimimaan aikansa moraali- ja naiskäsitysten mukaisesti.

•

Lue myös:

Maissi Erkko – tulisieluinen nainen miesten varjossa

Rikollinen elämäntapa – Millainen on minuus ja maailmankuva rikollisen uran eri vaiheissa?

Terapeuttinen puhe on kaikkialla – Artikkelikokoelma tarkastelee sen vaikutuksia yhteiskunnassa