Isaiah Berlinin mukaan filosofit ovat aikuisia, jotka kysyvät sitkeästi lapsellisia kysymyksiä. Jatkuva kysyminen voi hermostuttaa varmaan päättelyyn uskovia, kuten kävi Sokrateen aikana. Toisaalta, voiko kilpaa huutamisen ja tahallisen väärinymmärtämisen aikoina olla tärkeämpää opasta kuin opas selkeään ajatteluun? 

Tamperelainen niin & näin on aiemmin julkaissut brittifilosofi Julian Bagginin teoksen Ajatteleva maailma (2022) sekä yhdessä Peter S. Foslin kanssa kirjoitetut Ajattelun pikkujättiläinen (2013) ja Etiikan pikkujättiläinen (2012).

Filosofisen ajattelun opas -teoksen ensimmäisessä luvussa Baggini kehottaa tarkkaavaisuuteen ja tarkkoihin havaintoihin. Ei lainkaan huono ohje kenelle ja missä tahansa. Meille on opetettu, että abstrakti ja nopeasti luokitteleva ajattelu on kaikkein kehittyneintä. Irrallinen kognitio ei kuitenkaan tällöin yhdisty elettyyn kokemukseen siten, että se vaikuttaisi käyttäytymiseen tai uskomuksiin.

Toisaalta kaikki ei voi perustua omakohtaisen kokemukseen, vaan meidän on voitava luottaa toisen todistukseen. Tällöin emme välttämättä kuuntele kaikkia samalla tavoin. Monet äänet on pitkään vaiennettu ja toiseutettu, esimerkiksi naisten, lasten, kolonisoitujen kansojen ja eri vähemmistöryhmien äänet.

Voimmeko nähdä, miten asiat ”todella ovat”? Immanuel Kantin (1724–1804) jälkeen tällainen kysymys ontuu pahoin. Kantin mukaan meillä ei voi olla tietoa asioista sellaisina kuin ne itsessään ovat (noumena) vaan ainoastaan sellaisina kuin ne meille ilmenevät (fenomena). Kantin perintönä 1900-luvun alussa syntynyt fenomenologinen lähestymistapa esittää, ettemme voi erottaa kokevaan minuutemme ja ympäröivään maailmaan kohdistuvaa huomiota. Tarkataksemme maailmaa meidän täytyy havainnoida, miten se ilmenee meille.

Järkeileminen niin hyvin kuin pystymme ei Bagginin mukaan ole vain keino, jolla pyrimme johonkin päämäärään, vaan eettinen imperatiivi. Filosofi Ludwig Wittgensteinin kerrotaan väittäneen, että logiikka ja etiikka ovat yksi ja sama. Hän kysyi kollegaltaan Bertrand Russellilta: ”Miten voin olla loogikko ennen kuin olen kunnon ihminen?”

Baggini korostaa, että selvästi ajatellakseen täytyy työntää syrjään selvän ajattelun esteitä. Sekä filosofia että rehellisyys itseä kohtaan vaativat älyn lisäksi myös tahtoa olla rehellinen. Pyrkimys ajattelun selvyyteen vaatii paitsi mielen selvyyttä myös hyviä motiiveja, joita itseään tai muita tietoisesti pettävä ei voi saavuttaa. Nokkeluus ja toisen ajaminen väittelyssä nurkkaan ei ole filosofian harjoittamista.

Moraaliteoriat voivat kannustaa hyödyllisiin kysymyksiin, kuten: Onko minulla oikeus tehdä näin? Aiheutanko tarpeetonta vahinkoa? Onko se reilua? Onko se kohtuullista? Kun kysymme näin, huomiomme suuntautuu ongelman eri puoliin. Ongelmaa voidaan käsitellä kunnolla vain tarkastelemalla sitä huolellisesti kaikista suunnista.

Omaa etuaan ajava mutta vakuuttavia argumentteja toimintansa tueksi suoltava henkilö on vaarallinen. Argumentteja kuunnellessamme meidän on Bagginin mukaan tarkattava myös puhujan intressiä. Toisaalta liiallinen motiivien kaivelu johtaa ad hominem -päättelyvirheeseen eli minkä tahansa omasta mielipiteestä poikkeavan väitteen selittämiseen puhujan salatuilla motiiveilla. Kyseenalaistaminen itsessään ei vaadi paljon, mutta helppoa ei ole kyseenalaistaa oikeita asioita oikealla tavalla ja oikeassa määrin, oikeaan aikaan ja oikeassa tarkoituksessa.

Bagginin mukaan emme voi päästä täyteen varmuuteen siitä, miten asiat todella ovat. Silti kaiken kyseenalaistava skeptikko saa vain Pyrrhoksen voiton: ”Epäilyksen varjon langettaminen joka ainoassa kontekstissa on pelkkää filosofista pelailua. Sillä ei ole mitään tekemistä totuuden rehellisen etsimisen kanssa” (s. 32).

Baggini ei puhu naiivin realismin puolesta eli uskomuksen, jonka mukaan ulkoinen maailma olisi sellainen millaisena se meille ilmenee. Hän kallistuu enemmän rakenteellisen realismin puolelle. Ulkoinen maailma voi ilmentyä meille aivan erilaisena kuin se viime kädessä on, mutta maailma ilmenee meille kuitenkin rakenteellisten piirteiden kuten ajan ja tilan kartoittamana. Emme voisi koskaan mennä treffeille tai saapua kokouksiin vailla enemmän tai vähemmän jaettua käsitystä tilasta ja ajasta. On hyvä kysyä: ”Jos tämä on totta, minkä muun täytyy olla totta?” Tai heikompana versiona: ”Jos tämä on totta, mikä muu on todennäköisimmin totta?”

Kielen ilmaisutkaan eivät johdata täsmällisyyteen. Termejä ei voi Bagginin mukaan määritellä lopullisesti. Filosofi Jacques Derridan mukaan johdonmukaisuuteen päästään vain unohtamalla sanojen merkitysten perustavanlaatuinen epämääräisyys. Sanan tosi merkitystä parempi on kysyä, mihin tiettyä sanaa tarvitsemme. Wittgensteinin mukaan sanan merkitys on sen käyttö kielessä. Esimerkiksi oikeudenmukaisuuden käsitettä voi täsmentää monin tavoin, mutta mikään tuossa käsitteessä itsessään ei johdattele sen yksimieliseen määritelmään.

Käsitteitä voidaan määritellä uudelleen ”korkeasti” tai ”matalasti”. Edellinen kaventaa sanan tavanomaista merkitystä. Populistipoliitikot kertovat puhuvansa ”kansan” puolesta, mutta eri mieltä oleva ei enää kuulu ”todelliseen kansaan”. Matala uudelleenmäärittely päinvastoin laimentaa sanan merkityksen ja tekee siitä inklusiivisemman. Erään mielipidetiedustelun tulosten mukaan Britanniassa on peräti 17 miljoonaa humanistia, eli kolmannes väestöstä. Väite vaati pakostakin laimentamaan humanisti-käsitteen merkitystä.

Monet faktoina pitämämme asiat ovat naamioituja metaforia ja myyttejä. Semanttinen liukuma on Bagginin mukaan tavanomainen markkinointikeino. Jos elintarvike tulee ”suoraan maatilalta”, herää mielikuva idyllisestä paikasta, jossa eläimet käyskentelevät vapaina vapaan taivaan alla, vaikka maatilan todellisuus on usein toinen.

Erikoistuminen auttaa parempaan yhteiseen asiantuntemukseen, mutta se ei Bagginin mielestä kuitenkaan oikeuta olemaan ”likinäköinen ja monomaaninen kapean intellektuaalisen lokeron asukki” (s. 120). Kuten ihminen ei runoilija John Donnen sanoin ole saari, ei saari voi olla mikään tiedonalakaan.

Kapea-alaisuus on useammin pahe kuin hyve. Toisin kuin aloittelevia tutkijoita yleensä opetetaan, laveuden riski kannattaa useammin ottaa kuin olla ottamatta. Useimmiten kysymys ei kuulu, ajatellako eklektisesti vaan miten tehdä se hyvin.

Filosofeilta puuttuu usein historiallinen näkökulma, kun taas historioitsijat sulkevat filosofian pois. Laaja-alaisuuden ja eklektisyyden sijasta uskotaan myytteihin kuten siihen, että tarpeellista on tuntea vain kreikkalainen ja eurooppalainen filosofia. Baggini painottaa, että kapea-alaisuuteen liittyvä historiattomuus ja kontekstittomuus on synti. Kun esimerkiksi islamilaisesta maailmasta ei tiedetä, ohi menee kirjailija Ziauddin Sardarin sanoin tuhat vuotta filosofiaa (600–1500-luvut).

Baggini neuvoo kiinnittämään huomion asioihin, ei oman egon pönkittämiseen. Ylpeys kulkee lankeemuksen edellä niin järkeilyssä kuin muussakin elämässä. Ego paisuu helposti, kun on iso kala pienessä altaassa. Kun vaatimattomuus unohtuu, mahtipontisuus täyttää tyhjiön nopeasti. Ajattelun virheellisyys ja silkka höperyys eivät ole koskaan kaukana.

Teemme eri tavoin ajattelevista helposti olkiukkoja, eli pelkistämme heidän ajattelunsa helposti kumottavaan muotoon. Suopeuden periaate vaatii paitsi välttämään helppoja maalitauluja myös varmistamaan, että käymme argumentin parhaan ja voimakkaimman version kimppuun. Baggini suosittelee myös ”ismismiä”, ismeihin tukeutumisen välttämistä. Mihin tahansa ajatuksiin tulisi kiinnittyä vain varovaisesti ja kriittisesti.

Kerta kaikkiaan ilahduttava, sivistävä ja elävästi kirjoitettu kirja!

•

Lue myös:

Epäily on herätetty! Filosofinen epäily ja sen merkitys

Saksan Buddha − Schopenhauerin filosofia tarjoaa ainesta nykypäivän elämänmenoon

En tiedä, mutta olen – Tietämättömyyden tutkimisesta