Helsingin historian dramaattisimpiin aikoihin kuuluvat helmikuun 1944 pommitusyöt. Esimerkiksi kuva palavasta yliopiston päärakennuksesta on tullut suorastaan ikoniseksi. Aiheesta on kirjoitettu paljon niin tietokirjoissa, tutkimuksissa, muistelmissa kuin kaunokirjallisuudessakin. 

Aihetta on tehnyt otolliseksi ehkä myös se, että sen on voinut yksinkertaistaa suomalaisiin siviileihin kohdistuneeksi iskuksi, jonka muuttumisen valtavan tuhoisaksi suomalaiset sotilaat pystyivät estämään. Pommituksia käsitelleessä näyttelyssä 1994 torjuntavoiton merkitystä korostettiin vertaamalla Helsingin rajallisiksi jääneitä tuhoja Saksan Dresdenin totaaliseen hävittämiseen keväällä 1945. Ville Jalovaaran teos Helsinki 1944 osoittaa kuitenkin, että todellisuus on yksinkertaistuksia mielenkiintoisempi. 

Jalovaaran lähtökohtana on käsitellä pommituksia laajemmissa poliittisissa yhteyksissä. Saksan tappio alkuvuodesta 1943 Stalingradissa ja Leningradin piirityksen päättyminen tammikuussa 1944 olivat tärkeitä etappeja sille, että sekä Suomen että Neuvostoliiton intresseissä oli Suomen irrottaminen sodasta. Kyse oli vain sen hinnasta: saisiko Suomi säilyttää vuoden 1939 rajansa, joutuisivatko suomalaiset poistamaan saksalaiset maasta taistellen ja kuinka paljon Neuvostoliitto käytännössä saisi sananvaltaa Suomen asioihin. 

Suomen valtiojohdossa oli vaihtelevia käsityksiä siitä, mitä pidettiin realistisena tavoitteena. Tunnetusti marsalkka Mannerheim oli valmiimpi myönnytyksiin kuin monet poliitikot. Yhdysvalloille ja Britannialle, Neuvostoliiton läntisille liittolaisille, Suomen saaminen sodasta pois oli myös merkittävää, mutta ei millä tahansa hinnalla. Erityisesti Britannian pääministeri Churchill ei halunnut Suomen joutuvan Neuvostoliiton vaikutusalueelle. Yhdysvaltain presidentti Roosevelt vaikuttaa olleen Neuvostoliiton pyrkimysten suhteen naiivimpi.

Pommitukset olivat yksi merkittävä tekijä, jolla neuvotteluihin yritettiin vaikuttaa. Neuvostoliiton onnistuminen niissä hyvin olisi ollut merkittävä tekijä. Se, että suurin osa pommeista päätyi mereen, oli onnellista paitsi helsinkiläisten, myös Suomen aseman kannalta. 

Jalovaara osoittaa kuinka pommitusten kanssa rinnan Paasikivi kävi Tukholmassa neuvotteluja ja Suomen hallitus pohdintoja mahdollisista rauhanehdoista. Lopputuloksen suhteen Jalovaara ei paljasta mitään järisyttävää: pommitustaistelu oli lopulta vain yksi rauhanneuvotteluihin vaikuttanut tekijä. Helsingin ilmatorjunta oli yksi tekijä, joka onnistui vähentämään tuhoja, mutta neuvostoliittolaisten toiminnan heikkoudet vaikuttivat vähintään yhtä paljon.

Hyökkääjä, Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat ADD, lupasi vuoden 1943 lopussa pystyvänsä tekemään strategisen iskun Suomen painostamiseksi. Käytettävissä olisi lähes tuhat lentokonetta, mikä loi mielikuvaa samantapaisesta hyökkäyksestä mitä länsiliittoutuneet olivat tehneet Saksan kaupunkeihin. 

Neuvostoliitto ei kuitenkaan ollut panostanut sellaiseen sodankäyntiin, vaan ilmavoimien keskeinen tehtävä oli tukea maataistelujoukkoja. Tämä merkitsi, ettei lentäjillä ollut kokemusta kaupunkipommituksista, hyökkäysmenetelmät olivat alkeellisia, eikä konekanta ollut tehtäviin optimaalista. Suomen onneksi myöskään Yhdysvaltojen Neuvostoliitolle antamassa materiaaliavussa ei ollut raskaita pommikoneita eikä kehittyneitä pommitähtäimiä. 

Vastapuolena oli Helsingin ilmapuolustus, joka ei ollut aiemmin joutunut vastaamaan suuriin hyökkäyksiin. Niiden vaarallisuuteen havahduttiin vasta marraskuussa 1942 kun yksittäisen pommikoneen pommi tappoi 50 siviiliä. 

Ilmapuolustuksen heikoksi kohdaksi tiedettiin yötaisteluihin käyttökelpoisten hävittäjien puuttuminen, jota paikkaamaan Saksasta saapui lentue. Se oli kuitenkin miesmäärältään pieni eikö yhteistoimintaa suomalaisten kanssakaan ei saatu kovin tehokkaaksi. Jalovaaran varovaisen arvion mukaan lentueen hyödyt jäivät pieniksi. Ensimmäinen pommitus osoittikin kokemuksen puutteen tuottaneen ongelmia sekä neuvostoliittolaisille että suomalaisille.

Kokemuksen karttuminen näkyi kolmannessa suurpommituksessa, jossa molemmat osapuolet paransivat suoritustaan. Helsingin kannalta onnellista oli, ettei neljättä pommitusta tullut. Jalovaara ei pysty antamaan tarkkaa vastausta miksi se jäi toteuttamatta, mutta ilmeisen suuri merkitys oli sillä, että Neuvostoliiton johdossa luultiin hyökkäysten saaneen jo aikaan suurta tuhoa. Vaikka oikeansuuntaista tiedustelutietoakin oli olemassa, Josif Stalinin hallinnossa oli taipumus liioitella omaa menestystä.

Jalovaara osoittaa pommitusten saaneen aikaan myös Neuvostoliiton kannalta myönteisiä tuloksia, vaikka Helsingissä fyysiset vauriot jäivät tavoitteisiin nähden pieniksi. Ensimmäisen pommituksen suurin vaikutus oli jopa 120 000 ihmisen lähteminen Helsingistä. 

Pommitukset siis vaikuttivat suomalaisten toimintaan ja lisäsivät painetta valtiojohdolle. Kolmen suurpommituksen jälkeen päämaja myös siirsi yksiköitä Itä-Karjalasta suojelemaan suomalaisia kaupunkeja, mikä tarkoitti rintamajoukkojen ilmapuolustuksen heikentämistä.

Neuvostoliiton pommituskohteena olivat ennen kaikkea Helsingin sotateollisuuslaitokset sekä hallintorakennukset. Kyse ei ollut siis samanlaisesta, siviiliväestölle äärimmäisen tuhoisasta, kaupunkialueen maksimaaliseen tuhoamiseen pyrkivästä pommituksesta, joita länsiliittoutuneet suorittivat Saksan kaupunkeihin. Helsingissä siviilikohteiden tuhoutuminen olikin lähinnä osumatarkkuuden heikkoudesta johtuvaa. Osumat siviilikohteisiin tapahtuivat usein lähellä teollisuuslaitoksia.

Vertailu Saksan kaupunkien pommituksiin ei siis ole hedelmällistä. Jalovaara pitää parempana vertailukohtana Neuvostoliiton suorittamaa Tallinnan pommitusta maaliskuussa 1944. Siinä noin puolet kaupungin rakennuksista tuhoutui tai vaurioitui ja kuolonuhrien määrä nousi noin tuhanteen. 

Se osoitti minkälaisiin tuhoihin Helsingissäkin olisi voitu joutua, jos Neuvostoliiton suunnitelmat olivat onnistuneet. Tallinnassa Neuvostoliiton ilmavoimien suoritustaso oli parantunut ja kaupungissa epäonnistui niin siviilien suojelu kuin saksalaisten ilmatorjuntakin.

Jalovaaran teos on sujuvaa tekstiä, jossa tarkkuus ei tarkoita tylsyyttä. Eettisesti vaikeana kysymyksenä Jalovaara nostaa esiin helsinkiläisten lukiopoikien ottamisen vapaaehtoisesti palvelemaan ilmapuolustukseen ilman koulutusta. Ensimmäisen pommituksen jälkeen havaittua miehistövajetta olisi voitu muullakin tavalla paikata. Aineisto ei antanut vastausta, oliko kyseessä tietoinen suunnitelma vai spontaani kehityskulku. Marsalkan kehotuksella tehostetussa värväämisessä vapaaehtoisuus näyttää olleen käytännössä kyseenalainen käsite.

Jalovaara käsittelee tutkimuksen ja alkuperäislähteiden perusteella kertomusta, jonka mukaan neuvostopommittajia olisi hämätty Vuosaareen sytytetyillä harhautustulilla luulemaan aluetta Helsingin keskustaksi, ja että tämä olisi johtanut pommien pudottamiseen asumattomille alueille. Jalovaaran teos murtaa tämän myytin. Lähdekritiikki paljastaa, että kokkoja alettiin rakentaa vasta toisen suurhyökkäyksen jälkeen, eikä ole todisteita niiden sytyttämisestä. Jalovaara osoittaa havainnollisesti, kuinka aiheesta kerrotut tarinat ovat kehittyneet vuosikymmenten mittaan niin, että vuosikymmeniä myöhemmin kirjatut muistelmat ovat saaneet vaikutteita asiasta aiemmin esitetyistä kertomuksista. Välittömästi taistelujen jälkeen tehdyt sotapäiväkirjat ja taisteluraportit eivät tietoja tue.

Jalovaara kertoo joutuneensa jättämään monia mielenkiintoisia tarinoita pois, kun yksittäisiin tietoihin ei ole löytynyt vahvistuksia. Huikeita paljastuksia ei ole luvassa. Jalovaaran teos on ennen muuta hyvin kirjoitettu ja kestää aikaa tyhjenemättä muutamaan lööppiin. 

Kirjamarkkinoilla painettujen kirjojen elinkaaren lyheneminen on saanut tällaisen lähestymistavan ehkä tuntumaan vanhentuneelta, mutta toisaalta äänikirjat ovat nostaneet myös vanhempia teoksia uuteen suosioon. Ehkä hyvälle teokselle voi nykyään toivoa pidempää elinaikaa?