Ukrainan sodan syttyminen järkytti länsimaisia ihmisiä. Se muutti hetkessä maailmaa ja sen asetelmia niin kuin mitään vastaavaa ei olisi koskaan tapahtunut aiemmin. Eurooppa meni hetkessä hälytystilaan. Pian Natoon pyrkivän maamme yllä kaarteli hävittäjiä, ja merellä purjehti isoja Naton taistelulaivoja.

Sota sai nopeasti myös symbolisen tai suorastaan uskonnollisen ulottuvuuden ja merkityksen. Yhdysvaltain presidentti Joe Biden puhui ”Harmagedonista”, ja media kertoi ”hyvän ja pahan taistelusta”. Karmivan ironista on, että Venäjän omistamaa maailman mahtavinta ydinasetta RS-28 Sarmat kutsutaan myös nimityksellä Saatana 2 (Satan-2).

Ukrainan sotaan liittyviä tietokirjoja on vähän yli vuoden aikana ilmestynyt poikkeuksellisen paljon. Pertti Koistisen ja Ilpo Salosen toimittama Ukrainan sota ja maailma sen jälkeen kuuluu niistä kiintoisimpiin ja avartavimpiin, koska se edustaa tietynlaista toisinajattelua Ukrainan sodan suhteen. Se ei monien muiden teosten tapaan käsittele sotaa irrallisena ilmiönä vaan kytkee sitä esimerkiksi ympäristökysymyksiin, sosiaalipolitiikkaan ja sodan kulttuurisiin kuvastoihin.

Itse teoksessa tiivistetään: ”Tämän kirjan tavoitteena on tuoda keskusteltavaksi sodan julmat kasvot, inhimillinen ja sosiaalinen kriisi. Sodan keskellä sotilaat puhuvat sodasta ammusten ja ohjusten kielellä ja poliitikot voimasuhteiden, liittoutumien ja pakotteiden kielellä, mutta me tämän teoksen kirjoittajat haluamme puhua sodasta ihmisen kärsimyksen, sovituksen ja toivon kielellä.”

Yksi suurin Ukrainan sodan seuraus on jyrkän jaon syntyminen Venäjän ja länsimaiden välille. Länsimaat edustavat Yhdysvaltain johdolla totuutta, sivistystä, tasa-arvoisuutta, ihmisyyttä, rauhaa – siis hyvyyden voimia – ja Venäjä taas valheellisuutta, diktatuuria, sortoa ja sotaisuutta – pahuutta sen kaikissa kammottavissa muodoissa.

Teoksessa tuodaan esiin, että sotia kammottavine tekoineen on silti ollut aina, jopa niin paljon, että historiasta voidaan puhua sotahistoriana. Esimerkiksi Gilgames ja Raamattu ovat niin täynnä sotien kuvauksia, että niitä voi lukea sotakirjoina. Lisäksi teoksessa muistutetaan, että jako hyvään ja pahaan ja siihen liittyvä railo meidän ja muiden välillä on yhtä vanha kuin ihmiskunnan historia. Itseasiassa jako on sodan perusedellytys.

Kirjassa viitataan Yhdysvaltain entisen presidentti Georg Bushin ”freudilaiseen lipsahdukseen”. Hän kauhisteli, miten ”yhden miehen päätöksestä voidaan aloittaa brutaali ja epäoikeudenmukainen hyökkäyssota Irakissa”, kun hänen piti sanoa ”Ukrainassa”.

Tapausta ei valitettavasti analysoida teoksessa sen enempää. Bush tuli nimittäin lipsahduksellaan vahingossa paljastaneeksi ei vain itsensä vaan koko Yhdysvaltojen ja Euroopankin kaksinaismoraalin. Nähdään rikka toisen silmässä mutta ei nähdä tai halutakaan nähdä malkaa omassa silmässä. Venäjä ei ole tehnyt sellaisia hirveyksiä Ukrainassa, joita Yhdysvallat ei olisi tehnyt Irakissa tai vaikkapa Vietnamissa.

Teoksessa tuodaan oivaltavasti ja tarkkanäköisesti esiin, että siviilien vaino, kärsimys ja verilöylyt ovat Ukrainan sodan kuvastoa, joka poikkeaa muiden lähiaikoina käytyjen sotien kuvajournalismista. Kuvasto on ollut erilaista esimerkiksi Irakin, Syyrian, Afganistanin, Somalian, Jemenin, Georgian ja Tšetšenian konfliktien yhteydessä.

Teoksessa kuvaillaan, että ”Naton erityisoperaatioissa ja sodissa kuvakulmana on ollut videopelejä muistuttavat täsmäaseiden tähtäimet, khakiasuiset tai bombertakkiset sotasankarit, uuden sotatekniikan hehkutus ja pommitusten kauneus taivaalta nähtynä”.

Sotaa ja sen uutisointia seuratessani on mieleeni tullut, että osaksi Ukrainan sotaan ja sen kauhuihin uppoutumisella yritetään paeta tietoisuutta paljon suuremmasta ja tuhoisemmasta sodasta, jossa eivät ihmiskuntaa ydinaseetkaan auta – todellinen Harmageddon käydään luonnon ja ihmiskunnan välillä.

Jo 1980-luvulla maamme kenties merkittävin filosofi Georg Henrik von Wright (1916–2003) arvosteli tieteellisteknisen järjen voittokulkua ja luonnon alistamista ihmisen orjaksi ja välineeksi. Hän ennusti selvänäköisesti antiikin myytteihin tukeutuen, että luonto kostaa. Viimeistään nyt kosto on alkanut, ja kirjassa todetaan, että Ukrainan sodassa kaikki osapuolet vain heittävät lisää bensaa näihin liekkeihin.

Ympäristö on unohtunut muka vähemmän tärkeänä kuin puolustautuminen. Aseteknologia ja sotavoimat nähdään kansakuntien pelastuksen airueina.

Sotahenkisyys on mennyt niin pitkälle, että Norjan edesmennyt puolustusministeri Johan Jorgen Holst jopa esitti, että ”armeijat – jotka rauhan aikana kuluttavat luonnonvaroja ja energiaa sekä saastuttavat ja sodan aikana tappavat ihmisiä ja tuhoavat ympäristöä – ottaisivat ympäristösuojelun uudeksi tehtäväkseen”.

Kirjassa todetaan, että suuri syy luonnon ja ihmisen väliseen sotaisaan suhteeseen on uskomus, jonka mukaan ihminen on luonnosta erillinen ja luonnon yläpuolella niin kuin diktaattori alamaistensa. Tähän oli voinut pureutua ehkä enemmänkin ja filosofisemmin: taustalla kummittelee etenkin Rene Descartes'n (1596–1650) tekemä jyrkkä jako tietoisen ja vapaan ihmismielen ja kuolleen ja mekaanisen luonnon välillä.

Sotahenkisyys ulottuu nykyään koko yhteiskuntaan sen perusrakenteita myöten. Eikö kova kilpailutalous voittajineen ja häviäjineen edusta sotaa taloudellisessa muodossa?

Voisi lisätä, että sota ulottuu kulttuuriin asti. Esimerkiksi suosituista tietokonepeleistä suuri osa on sotapelejä, joissa jokainen voi mukavasti sohvalla löhöten tuhota koko maailmankaikkeuden. Rock-kulttuurissa suosituinta on raskas ja aggressiivinen heavymetalli, ja 1960-luvulla nuorison sormilla tekemät peace-merkit ovat vaihtuneet pirunsarviin.

Kirjassa todetaan, että kestävä ja pysyvä rauha pystytään saavuttamaan vain silloin, kun se toteutuu myös sosiaalisella ja ympäristöllisellä tasolla. Toinen suuri ongelma siirtymisessä sodasta rauhaan on ihmisten taipumus jakaa todellisuus jyrkästi toisilleen vihamielisiin vastakohtaisuuksiin, mitä käsitellään kirjassa liian vähän ja ohuesti.

Jakolinjat meidän ja muiden välillä on juuri länsimaissa viety äärimmäisyyksiin. Tässä paradoksaalisesti pelätty, pahana pidetty ja väheksytty itä voisi toimia esikuvana ja neuvonantajana. Esimerkiksi Kiinassa vastakohdat on nähty toisiinsa kietoutuneiksi, mikä tiivistyy jin ja jang -kuviossa.

Historian ironiaa on, että sen sijaan että länsimaat olisivat siirtomaavalloitusten myötä oppineet ja omaksuneet idän viisautta, he ovat vieneet itään tieteellisteknistä rationalismia ja tekniikka. Nyt ne saavat nyt kärsiä yksisilmäisyytensä ja ylimielisyytensä seurauksista, kun idässä on otettu käyttöön länsimaisen tieteen mahdollistamia keksintöjä, kuten Saatana 2.

•

Lue myös:

50-luvulla kirjoitettu klassikko entistäkin ajankohtaisempi – Herbert Marcuse visioi aikaa, jolloin koneet vievät ihmisten ajan

Homo militaris − Sotaisan ihmislajin synty

Uusi tietokirja tarjoaa näkymiä Kiinan suurvallan todellisuuteen