Vuonna 1809 Suomi liitettiin Venäjän yhteyteen Ruotsin kanssa käydyn sodan seurauksena. Suomessa ilmeni tuolloin monenlaista aktiivisuutta. Meneillään oli kehityskulkuja, jotka olivat alkaneet jo ennen ”suurta rajavuotta” 1809. Kehityskuluista kerrotaan esimerkiksi muutama vuosi sitten ilmestyneessä Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun yhteiskuntahistoria -teoksessa, jossa useat tutkijat luotaavat kuvaa ajanjaksosta. 

Kirjojen kaipuu -teos rikastaa kokonaiskuvaa tarkastelemalla kirjallisen kulttuurin merkitystä 1800-luvun alun Suomessa. Viiden suomalaistutkijan pontimena on pohtia, miten 1800-luvun alun murroskausi, johon liittyi painetun kirjallisuudenkin lisääntyminen, ilmeni käytännössä Suomessa ja millaista oli elämä kirjojen kanssa 1800-luvun alussa. 

Teoksen tutkimuksellisena tavoitteena on kääntää katse ”kirjan sosiaalihistoriaan”, eli perehtyä monipuolisesti kirjan ja sen käytön eri vaiheisiin ja merkitykseen. Tarkoituksena on hahmottaa ”1800-luvun alun kirjakulttuuria ruohonjuuritasolta käsin.” Lähtökohta onkin perusteltu siinä mielessä, että aiemmissa kirjallisen kulttuurin tutkimuksissa näkökulma ei ole ollut tällainen. 

Teos liikkuu eräänlaisessa sammakkoperspektiivissä. Kirjoja ja niiden käyttäjiä tarkastellaan lähituntumalta, jopa kirjojen kokoluokat huomioiden.

Tutkimuksessa todetaan, että kirjastojen ja kirjakauppojen harvalukuisuuden takia sosiaalisilla verkostoilla oli tärkeä merkitys kirjallisuuden levittämisessä. Kirjastolaitos näyttäytyy vielä yksittäisten yritelmien tasolla olleena, haparoivana instituutiona. Kirjastolaitoksen edeltäjäksi tutkijat asettavat lukuseurat, joissa hankittiin luettavaa kirjallisuutta ja lehtiä jäsenmaksuperusteisesti. Eniten huomiota saa Turun lukuseura. Jukka Sarjala kertoo sen toiminnasta, ottaen tarkasteluun myös sen, millaista luettavaa lukuseuraan hankittiin.

Kotikirjastot nousevat yhtä lailla merkitykselliseen asemaan kirjallisuuden levittämisessä. Teos kuvaa niitä jatkuvassa liikkeessä olleina kirjojen meno- ja tulopaikkoina. Kotikirjastot punoutuivat näin moniin sosiaalisiin verkostoihin.

Aikamme näkökulmasta tuntuu veikeältä, että kirjahuutokaupat olivat yhtä lailla tärkeitä kirjallisuuden levittäjiä. Tehtävässään ne edelsivät antikvariaatteja. Tekstissä tulee esiin, miten huutokaupoista tiedotettiin ja millaisia ne olivat. Yhden kirjahuutokaupan kuvaus (s. 154) valottaa tapahtuman olemusta tuoden siitä esiin myös humoristisia piirteitä.

Kirjat eivät synny ilman kirjapainoja. Heidi Hakkarainen kertoo viipurilaisen Anders Cederwallerin kirjapainon toiminnasta viiteympäristöineen. Kirjapaino näyttäytyy tässä eräänlaisena monipalvelukeskuksena. Hakkarainen kuvaa samassa yhteydessä ostamisen ja myymisen tapoja. Huomiota saavat Heli Rantalan kuvauksessa myös turkulaiset kirjakauppatoimijat, eli Friedrich Anton Meyer ja Frenckellin suku, jolla oli kirjapaino- ja kirjamyyntitoimintaa. Frenckellin kirjapaino ja -kauppa hahmottuu varsin pikanttina kokonaisuutena. Kauppaa harjoitettiin hetkisen jopa sillan yhteydessä sijainneessa kiinteistössä, jossa toimi heitä ennen ja heidän jälkeensä muitakin kirjakauppoja.

”Kirjojen maantieteessä” tärkeälle sijalle nostetaan myös koulukaupungit. Tämä on tietyllä tapaa perusteltua, koska kirjat liikkuivat paremmin juuri niissä. Eniten huomiota saa Porvoo. Porvoon kymnaasin oppilaiden kirjallisuus- ja lukuharrastuksen esiin tuominen kertonee samalla siitä, että Porvoo oli huomattava paikka tuon ajan suomalaisena koulukaupunkina ja itäisen hiippakunnan keskuksena.

Porvoon kymnaasin kirjaston osalta kerrotaan hankittujen kirjojen merkityksestä ja kirjaston tietoisesta kehittämistyöstä. Kaikkiaan kirjasto nousee teoksessa tärkeälle sijalle: se kuului ajan merkittäviin kirjastoihin Turun akatemian kirjaston rinnalla. Säilyneiden lähteiden pohjalta on mahdollista kertoa kymnaasin muutamien oppilaiden kiihkeästä lukuharrastuksesta.

Tunnettu kansallisromanttinen aatevirtaus, jota on kutsuttu Turun romantiikaksi sen akatemian piirissä ilmenneen vaikutuksensa ansiosta, valottuu Sarjalan artikkelissa kirjallisuustoimintojensa kautta. Sarjala kertoo, miten lukuseuralaiset järjestäytyivät Aura-seuraksi, joka julkaisi myös kaksi Aura-albumia. Sarjala kertoo myös seuran jäsenten kirjallisista julkaisuista, joissa oli mukana myös toimitettuja sanomalehtiä.

Kirjat eivät välity eivätkä tule luetuiksi ilman bibliofiilejä, eli kirjallisuudenrakastajia. Tämänkaltaisia ihmisiä putkahtelee tekstissä esiin silloin tällöin. Tunnetun ylistarolaisen kirjankerääjän Matti Pohdon esiin tuominen on hyvin aiheellista. Eniten huomiota saa kuitenkin ylioppilas Anders Sjögren, jonka osalta kerrotaan lukuharrastuksesta, kirjojen hankinnasta ja kotikirjaston yksityiskohdista. Ilmeisesti Sjögrenin kautta on tarkoitus havainnollistaa sitä, millaista intohimoisen bibliofiilin elämä oli 1800-luvun alussa. Havainnollistamisen ovatkin mahdollistaneet Sjögrenin jälkeensä jättämät, seikkaperäiset päiväkirjat.

Vaikka kirjallisuudenharrastus lisääntyi kirjojen saatavuuden kohentuessa, kirjallisuudenharrastus siinä mielessä, jossa me sen tunnemme, oli vielä varsin pienten ryhmien toimintaa. Kirjallisuuden harrastaminen edellytti koulutusta ja kielitaitoa. Suomenkielistä kirjallisuutta oli saatavilla hyvin niukasti, eikä ruotsinkielisenkään kirjallisuuden tarjonta ollut aina runsasta.

Tutkimus jää tämän vuoksi eräänlaisten eliittiryhmien sosiaali- ja kulttuurihistoriaksi. Maantieteellisesti tutkimus rajautuu yhtä lailla lähinnä niihin paikkoihin, joissa kirjallisuutta oli saatavilla.

Esiin tulee pikanttiakin tietoa. Itselleni tuli vastaan uutena asiana, että ainoalla julkisesti tunnetulla kirjaroviolla Suomessa poltettiin vuonna 1827 Jaakko Juteinin Anteckningar af tankar uti warianta ämnen -teos. Polttamisen perusteeksi katsottiin kirjan harhaoppisuus. Enkä olisi osannut ajatella, että menestyvä kirjakauppatoiminta edellytti myös omaa kirjapainoa 1800-luvun alun Suomessa. Toiminnan rakenteet olivat tuolloin varsin erilaisia kuin tänään.

Janne Tunturi tuo artikkelissaan ansiokkaasti esiin Porvoon tyttökoulun ja siellä vallinneen kirjallisuusharrastuksen. Mielestäni tyttökoulujen ja naisten kirjallisuusharrastusta olisi voinut tuoda esiin vieläkin enemmän. Kirjoja lukeneet ja niiden parissa toimineet ihmiset ovat enimmäkseen miehiä, mikäli he tulevat esiin henkilöinä tekstissä.

Kiinnitin huomiota erääseen toiseenkin asiaan. Kirjan loppuvaiheissa Rantala kertoo kirjallisista pyrkimyksistä, joilla tavoiteltiin suomenkielisiä lukijoita. Tässä yhteydessä otetaan esiin vuonna 1820 perustettu Turun Wiikko-Sanomat, jolle annetaan merkitystä suomen kielen kehittämistavoitteiden kannalta. Merkitystä ei käy kiistäminen, mutta samalla hiukan mietityttää, missä määrin sanomalehti edustaa varsinaista kirjallisuutta.

Huomautuksista huolimatta voi silti todeta, että kirjoittajat ovat tehneet kiitettävää ja seikkaperäistä työtä. Teos menee ruohonjuuritasolle, 1800-luvulla kirjojen parissa toimineiden ihmisten todellisuuteen. Asiasta kiinnostuneita varten kirjan lopusta löytyy vielä seikkaperäinen selvitys, miten alkuperäislähteitä on hankittu ja miten niitä on hyödynnetty kirjaa kirjoitettaessa. Samalla tulee tietoa alkuperäislähteiden ilmiasuista, sisällöistä ja fyysisistä sijainneista, joissa on tapahtunut muutoksiakin. Tämä kaikki taustoittaa ansiokkaasti kirjassa käsiteltyjä asioita.

•

Lue myös:

Miten ja miksi luemme?

Kukapa muukaan kielen arvostuksen nostaisi kuin kieliasiantuntija itse

Rantamatkalla kirjailijoiden kanssa