Kun taidehistorian professori emerita Riitta Konttisen väitteli tohtoriksi vuonna 1991, väitöstilaisuudessa vastaväittäjä totesi, että sukupuoli on epäilemättä tärkeä vaikutin monilla aloilla – mutta ei kuitenkaan taiteessa, jonka kriteerit ovat täysin abstraktit. Me nuoret naistutkijat katsoimme toisiamme huvittuneina. Niinpä niin!

Konttinen on yli 30 vuoden aikana nostanut esille uraauurtaneita naistaiteilijoita Eva Cederströmistä (1909–1995) Maria Wiikiin (1853–1928) ja Helene Schjerfbeckiin (1862–1946). Hän on osoittanut, että sukupuolella on merkitystä taiteen tekemisessä, näkemisessä, näkyvyydessä ja tukemisessa. Hän on kirjoittanut myös monia teoksia taiteen yhteisöistä: Pariisissa, Tuusulanjärvellä tai suomalaisuusaatteen ympärillä.

Yksi Riitta Konttisen kirjojen teema ovat olleet taiteilijaparit, ja tähän kiinnittyy myös Anni Swanin tarinankertojaelämä samoin kuin 2019 ilmestynyt Aino Sibeliuksen (1871–1969) elämäkerta, joka herätti kiinnostuksen Anni Swaniin (1875–1958). Kummatkin naiset vaikuttivat aikanaan Tuusulan taiteilijayhteisössä.

Konttiselle, kuten minullekin, Anni Swan on tuttu kirjojensa kautta. Luin Saran ja Sarrin (1927) monta kertaa, kuten muutkin Swanin nuorisoromaanit.

Asuin maalaiskoululla, jonka kirjaston pienet ja varsin vanhat valikoimat kuin joka kesä uudelleen, kun muuta ei ollut tarjolla. Ulla ja Mark (1924), Iiris-rukka (1916) ja monet muut yhdistyvät mielessäni sadepäiviin koulun puolella ja ikivanhan voimistelualustan hajuun.

Lukiessani omaksuin Anni Swanin samoin kuin vaikkapa Lucy Maud Montgomeryn (1874–1942) tai Louisa May Alcottin (1832–1888) elämisen eetosta. Kirjailijoista ei vielä tiennyt mitään, mutta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun arvomaailma kyllä iskostui minuun.

Tartuin siis suurella kiinnostuksella Anni Swanin elämäkertaan. Kaija Pakkanen muistelee teoksessa, miten Swan kertoi 1950-luvun haastattelussa väsymättä elämästään. Riitta Konttinen jatkaa välillä piinallisen tarkkaa Swanin elämän kuvausta.

Lukija saa tutustua perusteellisesti suomalaisen sivistyneistön elämänpiiriin. Kirjassa vilahtavat lukuisat 1900-luvun alun kulttuurihenkilöt: Krohnit, Sibeliukset, Järnefeltit, Aho, Soldan-Brofeldt, Talvio ja niin edelleen.

”Kaikki” tuntuvat tuntevansa toisensa ja olevan avioliittojen kautta sukulaissuhteessa.

Gustaf ja Emmy Swanin yhdeksän tytärtä kasvoivat lukevassa ja suomenmielisessä perheessä. Annista sukeutui idealisti, joka vaati itseltään paljon ja tunsi itsensä usein yksinäiseksi koulutovereittensa pinnallisessa maailmassa.

Anni Swan meni 32-vuotiaana naimisiin kirjailija Otto Mannisen (1872–1950) kanssa. Avioliittoa edelsi vuosikausien pohdinta avioliiton luonteesta. Ristiriita itsenäisyyden ja yhteiskunnan normien noudattamisen välillä on Swanin päiväkirjoissa ja kirjeissä jatkuvasti esillä.

Swan halusi tehdä omaa työtään. Hän ei halunnut uhrautua perheen hyväksi mutta näki, miten useimmat naiset luopuivat odotuksistaan mentyään naimisiin ja saatuaan lapsia. Vanhimman sisaren epäonnistunut avioliitto oli varmasti Annin mielessä. Naisliikkeessäkin tuotiin jatkuvasti esille, miten avioliittolaki alisti vaimon miehensä vallan alle.

Rakastuminen tuntui ahdistavalta, ja nuori Anni pyrki määrätietoisesti tukahduttamaan levottoman sydämensä. Ihailijoita riitti, ja muun muassa Eino Leino (1878–1929) ja Ilmari Kianto (1874–1970) pyrkivät läheisempään suhteeseen. Swan kyllä nautti opiskelijaelämän viftailusta, mutta seksuaalisuus oli pelottavaa.

Lopulta Anni Swan suostui Otto Mannisen kosintaan. Anni ja Otto olivat tunteneet toisensa kouluajoista lähtien, ja he olivat pohtineet todella paljon avioliiton olemusta. Vaikuttaa siltä, että Swanin ja Mannisen liittoa leimasi suuri kunnioitus toisen elämänvalintoja kohtaan. Swan pystyi valitsemaan sekä perheen että kirjailijauran.

Tuon ajan keski- ja yläluokan naisten elämää helpotti se, että palvelijat ja lastenhoitajat tekivät pääosan kodinhoitotöistä. Mutta oli myös osattava luopua kodin hallinnasta, ja Annille se oli mahdollista juuri kirjoittamisen palon vuoksi. Toki perheenemännyys ja naisten iänikuinen riittämättömyyden tunne oli Swaninkin elämässä läsnä.

Anni Swanin tärkeässä yhteisössä, naisten lauantaiseurassa, keskusteltiin usein avioliitosta ja naisen roolista siinä. Swan oli seuran radikaalein jäsen. Hän totesi ystävien naimisiinmenon jälkeen, että ”lyriikka vaihtui keittokirjaan ja filosofia Rexapparaattiin”.

Anni Swan oli yksi uuden ajan naisista, jotka halusivat määritellä avioliiton uudelleen kahden vapaan yksilön yhteiseloksi, jossa puolisot täydensivät toisiaan. Uuden Suomettaren novelleissaan Swan pohti avioliittoa mutta myös naisen mahdollisuutta omaan työhön. Näiden teemojen kautta hän etsi omaa tietään ja elämän tarkoitusta.

Raha ja terveys nousevat esiin Swanin urapolulla. Helmi-sisar varoitteli häntä ylioppilastutkintoon pyrkimisestä: ”En sanoisi mitään, jos olisit varakas tyttö ja sinulla olisi hyvä terveys.” Sisaret kirjoittivat toisilleen: ”Toivotaan nyt kuitenkin, että joku kelpo poika hänet [Annin] korjaa ja pelastaa mokomasta hupsutuksesta.”

Lopulta Swanin perheen tyttäristä Anni ja Nelma suorittivat ylioppilastutkinnon. Kuitenkin kaikki heistä hankkivat ammatin ja toimivat työelämässä – avioliiton solmineet joko ennen naimisiin menoa tai jäätyään leskeksi.

Useimmat heistä valitsivat opettajan ammatin. Se takasi varman toimeentulon ja sopi hyvin fennomaaniseen kansankasvatusaatteeseen. Opettajat olivat kansankynttilöitä, jotka toivat tiedon valoa ihmisille.

Anni työskenteli lyhyiden yliopisto-opintojensa jälkeen Kansallis-Osake-Pankin konttoriapulaisena. Se osoittautui tylsäksi, ja lopulta hän hakeutui Jyväskylän seminaarin vuoden kestävään opettajakoulutukseen ja toimi opettajana, kunnes hän jäi päätoimiseksi kirjailijaksi.

Anni Swan kirjoitti lehtiartikkeleita, jotka laajenivat satukirjoiksi. Vuonna 1914 ilmestyi hänen ensimmäinen nuorisolle suunnattu kirjansa Tottisalmen perillisen ja sen jälkeen vielä kymmenkunta nuorisokirjaa.

Hän teki myös käännöksiä, joista tunnetuin lienee Liisan seikkailut ihmemaailmassa. Samoin Kettu Repolainen ja Jänis Vemmelsääri ovat Swanin Suomeen tuomia hahmoja.

Swanin lapsuusperheeseen hankittiin satukirjoja ja harrastettiin satujen sepittämistä. Hyvää harjoitusta olivat myös isän Lappeenrannan Uutiset -lehteen tehdyt käännöstyöt.

Image

”Satu on elämän kivijalka, jolle on hyvä rakentaa ja jolle täytyykin rakentaa”, totesi Anni Swan. Hän kulki Zachris Topeliuksen (1818–1889) jalanjäljissä.

1900-luvun lastenlehdissä ja -kirjoissa välitettiin kansallisuusaatetta samalla tavoin kuin esimerkiksi kuvataiteessa tai vaikkapa näkötornien pystyttämisessä. Sadun kautta opetettiin rakastamaan isänmaata ja kotiseutua sekä niiden luontoa.

Anni Swanin lastenkirjallisuus laajeni nuorisoromaaneiksi. Nuorisolle kirjoittavia ei Suomessa ollut liiaksi, kuten Helmi Setälä vuonna 1915 totesi.

Swan loi uudenlaisen tyttöihanteen: vaaroja pelkäämättömän, päättäväisen ja aktiivisen tytön. Kirjojen sankarit ovat kekseliäitä ja tiedonjanoisia, mutta samalla myös haavoittuvia ja omaa elämänfilosofiaansa pohtivia nuoria naisia. Heihin oli helppo samaistua juuri heidän monimuotoisuutensa vuoksi.

”Mutta mikä Anni Swanin kirjasessa kenties enimmin viehättää, on sen kimalteleva älyllinen ilo, sydämellinen huumori ja taiteellinen hienotuntoisuus”, arvioi Rafael Koskimies vuonna 1916 ilmestynyttä Iris rukkaa.

Swan ilman muuta opetti – luonnonrakkautta, eettisiä arvoja, rohkeutta – mutta teki sen taitavalla tarinallisuudella. ”Metsien kaukainen sini” on jäänyt minunkin mieleeni ja ehkäpä näin jälkeenpäin ajateltuna johtanut minut rakastamaan luonnossa olemista.

Anni Swanin mukaan sadut ”tulivat jostakin”. Hyvä satu koskettaa tunteita ja virittää mielen kuvittelemaan. Satusilmät avaavat näyn toiseen todellisuuteen. Ajan henkiset ja esteettiset virtaukset – symbolismi, synestesia, luontomystiikka ja korrespondenssiajattelu (Emanuel Swedenborg) – heijastuivat Swanin saduissa.

Ajan henki näkyy Swanin teksteissä myös muilla tavoin. Kansan yhdistämisen eetos, sosiaalinen mieli ja luokkajaon purkaminen ovat läsnä hänen kirjoissaan.

Lauantaiseurassa ideoidun Nuorten Toveri -lehden ”tarkoituksena oli yhdistää eri kansankerroksien lapset toisiinsa, niin että he tuntisivat olevansa samaa kansaa”. Demokratiaa voi rakentaa niin monella tavalla. Yhteiskunnassa pärjääminen, oman tien avaaminen koulunkäynnin avulla, uskallus valinta itse omat polkunsa antoivat mallia nuorille naisille.

Riitta Konttinen kirjoittaa laajasti, mutta parista asiasta olisin mielelläni lukenut enemmän. Toinen niistä on Anni Swanin kytkeytyminen ajan yhteiskuntapoliittisiin virtauksiin. Samalla tavoin Swanin vaikutus nuorisokirjallisuuteen jäi pohdituttamaan. Elämäkerroissa päähenkilön elämä tuntuu yleisestikin vievän kirjoittajan niin vahvasti mukanaan, että yhteiskunnallinen konteksti jää helposti sivuun.

Viime vuosina on ilmestynyt lukuisten naisten elämäkertoja. Kaikki ne saavat minut odottamaan, että joku tekisi analyysin siitä, miten naisten elämä, asenteet ja odotukset ovat muuttuneet vaikkapa viimeisen sadan vuoden kuluessa.

•

Päivitys 16.10.2023: Korjattu Topeliuksen kuolinvuosi. Tekstissä luki ensin kuolinvuotena 1998, kun oikea kuolinvuosi on 1889.

•

Lue myös:

Helmi Krohn koki ulkopuolisuutta kulttuurisuvussa mutta löysi kotinsa spiritualismista

Katri Valan tekstit herättelevät militarismin ja fasismin logiikkaan, joka on purullisen nerokasta

Maissi Erkko – tulisieluinen nainen miesten varjossa