Jo ennen lukemista lukija voi olla varma, että Naisia vallan kulisseissa on pätevä lisä suomenkieliseen naishistoriankirjoitukseen. Sen kirjoittaja historian dosentti Marja-Leena Hänninen on jo pitkään tutkinut naisten kultteja roomalaisessa kulttuurissa. Mielenkiintoa lisää se, että monet ensimmäisen keisarillisen perheen naisista ovat jo ennalta tuttuja televisiosarjoista Minä, Claudius ja HBO:n Rooma.

Luin kirjan sen sähköisenä versiona. Koen sähköiset kirjat epäkäytännöllisemmiksi kuin perinteiset kirjat, kun on kyse tieteellisestä tai tiedettä popularisoivasta kirjallisuudesta. Lähdeluettelon ja termistön käyttö kirjan lopussa on vaikeampaa kuin oikeassa kirjassa, kun ei ole niin helppo kirjanmerkillä merkitä, mihin asti kirjaa on luettu.

Kirja käsittelee Julius-Claudiusten dynastian naisia Roomaa 27 eaa.−68 jaa. hallinneen suvun jäseninä, roomalaisina ylhäisönaisina ja kulissien takaisina vallankäyttäjinä. Hänninen sanoo haluavansa löytää todelliset naiset stereotypioiden ja kliseiden takana historiankirjoituksen, piirtokirjoitusten, papyruslöytöjen, veistosten, reliefien ja rahojen kautta. Hänninen toteaa lähteistä hahmottuvan yhtäältä kuva sukupuoliroolien kahlitsemista naisista, toisaalta naisten halu käyttää näitä rooleja omaksi edukseen.

Kirjassa on seitsemän lukua sekä johdanto ja loppukommentit. Lisäksi jokainen luku on jaettu lyhyehköihin alalukuihin. Kirja alkaa esinäytöksellä Julius Caesarin ajalla ja seuraa sitten dynastian naisia sisällissodan syövereistä läpi eri keisareiden valtakausien.

Kirjassa on viiteapparaatti, joka paperikirjassa on kirjan lopussa, mutta sähköisessä versiossa jokaisen pääluvun lopussa linkittyen kätevästi tekstin sisäisiin viitteisiin. Jostain syystä johdannon pohjustavissa alaluvuissa viitteitä ei ole, vaikka sisältö sitä olisi vaatinutkin.

Vaikka esinäytösluvussa käsitellään lyhyesti Julius Caesarin vaimoja ja hänen tytärtään Juliaa, ensimmäiset merkittävät naishahmot ovat Egyptin Kleopatra VIII, jolla oli suhteet sekä Julius Caesariin että Marcus Antoniukseen, ja Octavianuksen (myöhemmin keisari Augustus) sisar Octavia, joka oli Marcus Antoniuksen vaimo.

Hänninen olisi voinut enemmänkin korostaa Octavian vaikutusvaltaa, sillä Caesarin murhaa seuraavan puhdistuksen aikana Octavia sekä puhui henkipatoiksi julistettujen miesten puolesta että näytti vaikuttaneen naisten verokapinan onnistumiseen.

Toisessa luvussa käsitellään Julius-Claudiusten naisista Octavian lisäksi Liviaa. Octavianus järjesti Livian tavattuaan avioeron sekä itselleen että Livialle ja nai Livian, vaikka tämä oli edelliselle aviomiehelleen raskaana. Livia kuvataan kauniina, älykkäänä ja sopeutuvana naisena, jolla oli tilannetajua.

Kun Octavianus oli voitattanut Aktionin meritaistelun ja häviöstään nujertuneet Marcus Antonius ja Kleopatra tehneet itsemurhat, Octavianuksen perheestä tuli käytännössä Rooman ensimmäinen perhe. Vuonna 27 eaa. Octavianuksesta tuli virallisesti keisari Augustus. Perheen naiset, sisko Octavia ja vaimo Livia, olivat jo vuonna 35 eaa. saaneet Rooman senaatilta ennenkuulumattomia erioikeuksia: heidät muun muassa vapautettiin holhouksenalaisuudesta.

Liviasta kirjoitettaessaan Hänninen on mielenkiintoisimmillaan selvittäessään Livian asemaa perheen äidin roolissa. Tähän kuului perheen orjien hallinnointi ja oman omaisuuden kartuttaminen. Antiikin kirjallisuudessa Liviasta annetaan kunnianhimoinen ja poikiensa hyväksi juonitteleva kuva.

Hänninen keskittyy kuitenkin enemmän Livian asemaan valtakunnan äitihahmona. Hän antaa kuvan Liviasta määrätietoisena naisena, jonka toiminta oli täysin roomalaisen matroonan roolin mukainen. Historioitsija Tacituksen esittämä kylmäverinen ja vallanhaluinen Livia ei hänen mukaansa ollut, vaan ansaitsisi kunnianpalautuksen.

Kirjan kolmannessa luvussa käsitellään Augustuksen myös keisarin sisarta Octaviaa ja ainoaa tytärtä Juliaa. Octaviaa lähestytään lähinnä hänen lastensa ja kasvattilastensa kautta. Octavia oli ilmeisestikin kulttuurihahmo, joka vetäytyi julkisuudesta ainoan poikansa Marcelluksen kuoleman jälkeen. Augustuksen ainoan tyttären Julian tarina on puolestaan mehevä mutta traaginen, sillä hän päätyi elämään paheellisesti ja joutui maanpakoon.

Neljännessä luvussa Hänninen käsittelee leskiytynyttä Liviaa, Antonia nuorempaa ja Agrippina vanhempaa. Äiti Livia ja poika Tiberius tulivat ensin toimeen Augustuksen kuoltua mutta ajautuivat välirikkoon.

Antonia nuorempi oli Livian nuoremman pojan Drusuksen vaimo. Tämä pari oli aikanaan esimerkkiavioliitossa. Lankonsa Tiberiuksen tultua keisariksi Antonia oli yksi merkittävimmistä toimijoista valtionhoitaja Sejanuksen kaatamisessa. Tiberiuksen kuoltua hänellä oli vaikutusvaltaa Caligulan isoäitinä, mutta Caligula kyllästyi pian Antonian neuvoihin ja tämä kuoli kuuden viikon kuluttua Caligulan valtaannoususta.

Agrippina vanhempi oli Julian tytär sekä Antonian ja Drusuksen pojan Germanicuksen vaimo ja Caligulan äiti. Agrippina vanhempi ja Germanicus olivat aikansa ideaalipari. Hänninen esittää Agrippinan paraatiesimerkkinä siitä, miten keisariperheen nainen pystyi halutessaan vaikuttamaan miehensä rinnalla. Tacitus esitti hänet sittemmin Tiberiuksen hirmuvallan viattomana uhrina.

Viidennessä luvussa kerrotaan Caligulan hovin naisista, joista tärkeimmät olivat keisarin kolme sisarta Julia Drusilla, Agrippina nuorempi ja Julia Livilla. Caligulan neljä vaimoakin mainitaan. Heihin ja Rooman ylhäisönaisiin liittyviä hurvittelutarinoita Hänninen pitää osin liioiteltuina, vaikka nykyajan analogiat despooteista ja narsisteista antaisivat aiheen hyväksyä ylilyönneiltäkin tuntuvia yksityiskohtia.

Caligulan lempisisaren Drusillan kuoltua Agrippina nuorempi ja Julia Livilla lähettiin maanpakoon, josta he pääsivät palaamaan vasta eno Claudiuksen tultua keisariksi.

Seuraavassa luvussa käsitellään Claudiuksen vaimoja Messalinaa ja Agrippina nuorempaa. Messalina oli Julius-Claudiusten vaimojen tapaan osa perhettä: hänen vanhempansa olivat Claudiuksen serkkuja. Claudius oli heikko hallitsija, johon pystyivät vaikuttamaan sekä naiset että valtionhallintoa hoitavat vapautetut orjat.

Hänninen kertoo Messalinaan liitetyt hurjemmatkin juorut, mutta pohtii niiden todenperäisyyttä viimeaikaisen tutkimuksen valossa. Messalina esitetään pelurina, joka hävisi ja menetti henkensä. Agrippina nuorempi oli Messalinaa huomattavasti taitavampi peluri, ja hänestä tuli dynastian uusi mahtinainen. Agrippina teki kaikkensa, että hänen poikansa, tuleva keisari Nero, pääsi keisariksi.

Viimeisessä luvussa käsitellään lähinnä keisari Neron äitiä Agrippinaa, mutta myös Neron rakastajattaria ja vaimoja. Neron keisarikauden alussa Agrippinalla oli lähes kanssahallitsijan asema. Hän ilmeisesti ei omannut vain vaikutusvaltaa, vaan myös käytti valtaa. Hän kuitenkin joutui epäsuosioon ja tuli Neron murhauttamaksi.

Neron vaimo Octavia jäi keisarin rakastajattaren, vapautetun orjattaren Claudia Acten varjoon. Octavian tapatettuaan Nero nai Poppaea Sabinan, joka myös sai vaikutusvaltaisen aseman. Poppaea tarinan mukaan kuoli raskaana Neron potkimana, mutta Hänninen pitää keskenmenoa todennäköisempänä kuolinsyynä.

Loppuluvussa Hänninen vetää yhteen keisaridynastian naisten kohtalot. Hän toteaa, että naiset elivät yhteiskunnassa, jossa heillä oli vaikutusvaltaa muttei poliittisia oikeuksia. He eivät vaatineet naisille parempaa asemaa, vaan käyttivät hyväkseen roolejaan äiteinä, vaimoina ja tyttärinä. Hänninen kuitenkin painottaa, ettei dynastiaa olisi syntynyt ilman naisia, sillä keisarius periytyi loppupeleissä naisten kautta ja naiset toimillaan edesauttoivat poikiensa mahdollisuuksia.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja monimutkaisten valtakuvioiden ja perhesuhteiden selittämiseen selkeästi on todella paneuduttu. Tarvittaessa toistetaan jo aiemmin mainittuja tosiseikkoja.

Vaikka Hänninen pahoittelee useampaan otteeseen lähteiden puutetta, tarinasta kehittyy monimuotoinen ja koukuttava. Lähdeviitteistä selviää, että kirjan teksti perustuu pääasiassa alkuperäislähteille, vaikka tutkimuskirjallisuuttakin on käytetty. Suomalaista lukijaa ajatellen on käytetty mahdollisimman paljon suomalaisten tutkijoiden kirjoituksia sekä suomeksi käännettyjä tietokirjoja.

Kuvitus on valittu harkiten, ja kuvat ovat hyvälaatuisia. Julius-Claudiusten sukupuu olisi ollut mukava lisä, sillä lukija kohtaa useita samannimisiä naisia.

Vaikka kirja on tarkoitettu suurelle yleisölle, esitellään siinä tutkijoitten eriäviäkin mielipiteitä. Ehkäpä Hänninen olisi voinut olla rohkeampikin tulkinnoissaan, mutta joka tapauksessa kirja on todellinen suurtyö ja kansainvälistä tasoa.

•

Lue myös:

Antiikintutkimuksen puolesta

Runsas lukupaketti paaviuden historiasta

Tekstiarkeologinen käsikirja Sinuhe egyptiläisen maailmaan jatkaa siitä, mihin Tutankhamon-kirja jätti