1980-luvun lopulta 2000-luvun alkuun masennukseen hoitoa saaneiden määrä moninkertaistui sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa, ja ahdistuneisuuteen liitettyjen terveysongelmien osuus alkoi kasvaa nopeasti. Henkisestä pahoinvoinnista ja mielen kyvystä tehdä työtä tuli työelämän keskeinen huolenaihe.

Tutkimusprofessori Ari Väänäsen teoksessa kuvataan, miten työntekijöiden tunne-elämän säätelyn tueksi alettiin kaivata psykologista tietoa, ammattilaisten apua ja tieteellisiä lähestymistapoja. Henkisen maiseman muutoksessa alettiin tuottaa uudenlaisia henkilökohtaisten kokemusten alueita. Mielenterveydestä tuli samalla suuri yhteiskunnallinen kysymys.

”Mielenterveydellistämisessä” arkielämän ongelmia aletaan tulkita mielenterveyden näkökulmasta, jolloin niistä huolehtiminen, niiden hoitaminen ja niistä toipuminen voidaan nähdä yksilöiden omina asioina. Lisääntyneet hyvinvointilääketieteen palvelut ja käsitekehykset voivat Väänäsen mukaan tuottaa rajatonta mielenterveyskulttuuria, jossa mielenterveyteen voidaan yhdistää aivan erilaisia asioita, kunhan ne jotenkin liittyvät inhimillisiin kokemuksiin tai sosiaaliseen hyvinvointiin.

Monissa työhyvinvoinnin ja psykiatrisen sairastuvuuden tutkimuksissa stressitekijät ymmärretään viruksen kaltaisina olentoina. Kun ihmiset elävät stressitekijöiden ympäröiminä, osan heistä ajatellaan olevan niiden haittavaikutuksille alttiimpia kuin toisten. Lääketieteellinen mallinnus on siirretty työikäisten työstressitutkimukseen ja saatu osin selittämään myös sosioekonomisia eroja.

Yksilölähtöinen mielenterveyskäsitys muodostaa tiedollisen kehyksen, joka rajaa ilmiöstä käytävää keskustelua tutkimuksessa, mediassa ja asiantuntijakeskusteluissa. Yrityskonsulttien ja henkilöstöjohdon ajatukset työpaikan hyvinvointiongelmista voivat poiketa työntekijöiden omista kokemuksista. Tarjotut toimintamallit voivat tuntua työntekijöistä ulkokohtaisilta, ja ne voivat kääntyä itseään vastaan. Tämä voi näkyä työpaikoilla esimerkiksi sarkasmina.

Psyykkinen haavoittuvuus luonnehtii Väänäsen mukaan kulttuuria. Haavoittuvuus kuvaa teoksessa mielen kuormitusta ja pahoinvointia tuottavaa yhteiskuntaa ja työelämää. Voimistuessaan ongelmien näkeminen mielenterveydellisinä voi tuottaa identiteettejä, jotka kiinnittyvät mielen haavoittuvuuteen ja haavojen hoitoon.

Alan tutkimuksessa korostetaan globalisaation, kilpailun, asiakasvirtojen sekä tiedon kasvun aiheuttamia emotionaalisia, sosiaalisia sekä tiedon prosessointiin liittyviä kognitiivisia vaatimuksia. Toinen tutkimusten joukko keskittyy siihen, kuinka työntekijöiden asema on heikentynyt ja työsuhteet muuttuneet epävakaiksi.

Työssä käyvän väestön psyykkisen haavoittuvuuden ja haavoittuvuuserojen tutkimukselle on kehitetty malli, joka mukailee luonnontiedettä. Yksilöitä mittaavasta lähestymistavasta seuraa kirjoittajan mukaan taipumus deterministiseen tulkintaan, jossa talouden nähdään vahvasti määrittävän psyykkistä pahoin- ja hyvinvointia. Tällöin työntekijät mielletään psykologiseksi ja biologiseksi kokonaisuudeksi, jota määrittävät kaikkialla samankaltaiset inhimilliset ominaisuudet. Tutkittavat ilmiöt nähdään riippumattomina ihmisten omista käsityksistä ja havainnoista.

Medikalisoitumiseen, psykologisoitumiseen, yksilöllistymiseen ja työn tehostumiseen keskittyviä kriittisiä yhteiskunnallisia analyyseja on puolestaan arvosteltu siitä, että työntekijät esitetään niissä usein aktiivisten toimijoiden sijaan lähes näkymättöminä toiminnan kohteina, historiattomina ja kulttuurittomina objekteina. Työntekijöitä olisikin mieluiten tutkittava heidän päivittäisessä työympäristössään.

Väänänen näkee psykiatrian epidemiologisen käänteen nykyisen mielenterveyskeskustelun yhtenä taustatekijänä. Yhdysvaltojen psykiatriyhdistys uudisti 1950–60-luvuilla mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmän (DSM). Alkuperäinen DSM-I vuodelta 1952 oli 130-sivuinen, ja siinä lueteltiin 106 sairautta. Neljäs laitos vuodelta 1994 oli 886 sivua pitkä, ja siinä oli 297 sairautta. Vuonna 2022 uudet mielenterveyshäiriöt ja vanhojen häiriöiden uudet luokitukset vaativat 1120 sivua ja reilusti yli 300 sairauden kuvausta.

Paisuminen kuvastaa mielenterveyden medikalisoitumista. Diagnoosilähtöinen kieli alkoi muutenkin yleistyä kaikkialla.

Kyse ei Väänäsen mukaan ole vain siitä, miten pahoinvointia sanallistetaan ja luokitellaan. Kulttuurintutkimuksessa on havaittu, että sairausluokittelut voivat vaikuttaa ihmisten kokemuksiin sairastamisesta, ja ajan myötä he oppivat sairastamaan hyväksytyllä tavalla. Paitsi määritelmät ja käsitteet, myös kokemukset ja tunteet muuttuvat.

Kun ennen mielenterveyteen liittyviä diagnooseja ehkä pelättiin leimautumisen pelossa, nyt niitä suorastaan kaivataan ongelmien selitykseksi.

Nuorisolääketieteen dosentti Silja Kosola varoittaa Helsingin Sanomissa, että liiallinen diagnoosihakuisuus uhkaa vaikuttaa nuorten identiteetin muotoutumiseen, se voi jopa estää psykologista kasvua ja toipumista: ”Kun olemme tutkineet nuoria, joilla on esimerkiksi diabetes, epilepsia tai reuma, he toivovat tulevansa nähdyiksi kokonaisina ihmisinä eivätkä sairauden kautta. Sen sijaan adhd:sta, syömishäiriöstä tai ahdistuneisuudesta näyttää muotoutuvan somessa joillekin nuorille koko identiteetti” (HS 25.2.2025). 

Koska nuorten vaikeuksia käsitellään psykologian ja terapian kielellä, on heidän itsensäkin pakko käyttää sitä. Kasvatustieteen professori Kristiina Brunila toteaa samassa Helsingin Sanomien artikkelissa, että kuulluiksi tullakseen nuorten täytyy valittaa ahdistusta tai masennusta ja vaatia itselleen diagnoosia.

Ranskalaissosiologi Alain Ehrenbergin mukaan mielenterveysoireet heijastelevat usein vaikeuksia täyttää odotuksia työn ja muun elämän alueilla. Riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tuntemukset liittyvät myös kulttuurin yksilökeskeisyyteen. Korostetaan emotionaalista itseohjausta ja psyykkistä pärjäämistä. Katse kääntyy omaan itseen. Sosiaalisia ongelmia ratkotaan psykoterapian alueella, ja samalla siitä on tullut eräänlainen valmennusmuoto.

”Omaksi itseksemme tuleminen teki meistä hermostuneita, omana itsenämme oleminen sai meidät masentumaan”, Ehrenberg kuvaa.

Väänäsen mukaan nykyään haavoittuvuudessa voi nähdä ritualistisia piirteitä. Rituaalit luovat kollektiivisia tunteita ja rakentavat perustaa yhteiselle kulttuurille.

Mielenterveyteen liittyvät rituaalit kiteyttävät muiden rituaalien tavoin yhteisön keskeisiä tavoitteita ja arvoja: Organisaatiokehittäjät, sidosryhmät, edunvalvontayhteisöt, tutkijat ja muut asianosaiset tuottavat näkemyksiä ja suosituksia psyykkisen tuen tekniikoista. Mielenterveyden vahvistamisen nimissä työeläkeyhtiöt ja mielenterveysjärjestöt edistävät psyykkisen työkyvyn tueksi tarkoitettuja käytäntöjä. Myös ammattiryhmillä ja kansalaisilla on monia sosiaalisen median foorumeita, joissa jaetaan ja edistetään tietoa ja näkemyksiä mielenterveyden käytännöistä. 

Ranskalaisfilosofi Michel Foucault esitti ajatuksen ”minuuden teknologioista”, joiden avulla toimija muodostaa itsensä yhteisössään ja omaksuu kulttuurinsa toimintamalleja. Samalla toimijan kulttuuri ja sosiaalinen viiteryhmä ehdottavat hänelle tiettyjä toimintamalleja ja pakottavat häntä niihin.

Rituaalit voidaan nähdä keskeisenä tapana, jolla minuusteknologioita välitetään ihmiseltä ja ryhmältä toiselle. Foucault’n mukaan etiikka on yksi tavoista, joilla ihmiset muodostavat itsestään toimijan. Etiikka voidaan nähdä minuuden muotoiluna, joka mahdollistaa yksilön kiinnittymisen yhteisöön, kohti ”parasta versiota itsestämme”.

Länsimaisen tieteen perinteessä yksilö ja yhteisö nähdään erillisinä. On tarpeen rakentaa käsitteitä ja teorioita, joissa tätä kaksijakoisuutta kurotaan kiinni. Väänänen pyrkii tekemään tätä kytköstä sosiaalisen hahmon käsitteen avulla, mutta käsite jää lukijalle kovin hahmottomaksi.

Kun pyritään tarkastelemaan yksilöä ja yhteisöä tai yhteiskuntaa saman toiminnallisen kokonaisuuden puitteissa, rotevuutta analyysiin toisi esimerkiksi Marcel Maussin ja Pierre Bourdieun tunnetuksi tekemä habituksen käsite. Tutkimusperinne liikkuu yksilön kehityspsykologisen historian ja yhteisön käyttämän vallan rajapinnalla.

Toinen pulma on teoksen vahvuuden ja perusteellisuuden kääntöpuoli: ehkä liiallinenkin runsaus ja siitä seuraava keskeisten teesien paikoittainen toisteisuus.

Väänäsen teos on joka tapauksessa merkittävä kotimainen puheenvuoro epidemian kaltaisesta haavoittuvuudesta ja ”mielenterveydellistämisestä”, siitä, miten tutkimuskin auttaa muuntamaan yhteiskunnalliset ja ihmisten arjen ongelmat yksilöllisesti hoidettaviksi ominaisuuksiksi.

•

Lue myös:

Epävarmuuden elegia

Nuorissa on tulevaisuus, mutta masennus ja uupumus kalvavat heitä useammin kuin koskaan

Terapeuttinen puhe on kaikkialla – Artikkelikokoelma tarkastelee sen vaikutuksia yhteiskunnassa