Jos arvioisit vain eläinten puruvoimaa, niin kumpi söisi kädestäsi: orava vai valkohai? Miten orava ja borrelioosi liittyvät toisiinsa? Millä nimillä orava tunnetaan eri kielissä?

Muun muassa näitä yksityiskohtaisia tietoja filosofian tohtori, biologi Paavo Hellstedt ja luontotoimittaja Juha Laaksonen esittelevät uudessa kirjassaan Orava – Metsien tuttu tuntematon.

Teos tarjoaa myös paljon uutta tietoa oravia jo ennestään runsaasti tunteville. Esimerkiksi tieto Englannin saarilla elävästä uhanalaisesta oravan alalajista ja sen uhanalaisuuden syistä on hätkähdyttävä.

Kirjasta voivat nauttia perheen pienimmätkin, sillä opus on kyllästetty häikäisevillä lähikuvilla oravista toinen toistaan erilaisemmissa tilanteissa.

Euraasian kartta eri oravalajien ja oravan alalajien levinneisyydestä on ehdottomasti kirjan parasta antia. Oravan ekologian tärkeimmät periaatteet on yleistajuistettu erittäin hyvin.

Esimerkiksi oravan mieltymys kuusen käpyihin männyn käpyjen sijaan on esimerkillisen yleistajuisesti selitetty, ja kirja oikaisee ansiokkaasti harhakäsityksiä siitä, että orava unohtaisi tekemänsä ruokakätköt. Yksi tärkeimmistä ekologian osuuksista eli oravien lisääntymismenestykseen vaikuttavat syyt Suomessa esitellään ytimekkäästi.

Lisäksi tieteellisiä käsitteitä, kuten kilta ja pullonkaula, avataan lukijalle ymmärrettävästi. Kirjoittajat ansaitsevat sulan hattuunsa esimerkiksi siitä, että ammattislangisana dispersaalin sijaan he käyttävät levittäytymistä kuvatessaan nuorten oravien siirtymistä uusille elinalueille. Jotkut tutkijat pitävät oravien levittäytymistä ja vaeltamista eri asioina, mutta kirjoittajat eivät täsmennä näiden eroa, vaan vaikuttavat käyttävän niitä sekaisin.

Hellstedt ja Laaksonen ovat parhaimmillaan pienten yksityiskohtien tarkassa kuvaamisessa, kun he esimerkiksi kertovat oravan hännän karvan vaihtumisen eroista turkin karvanvaihdon kanssa. Hauskoja yksityiskohtia, kuten oravien humaltumista, ei myöskään unohdeta. Ilmeiseksi käy myös kaupunkielämän stressaava vaikutus oraviin metsissä elelyyn verrattuna.

Kirjaa lukiessa tajuntaan hiipii kuitenkin ajatus siitä, millainen eläin orava kirjoittajien mielestä lopulta on. Tulvivien yksityiskohtien keskellä toistuvat samat aiheet oravasta lähiölemmikkinä. Ne tuntuvat jäävän kirjasta enemmän mieleen kuin lopussa tehtävä hyvä yhteenveto oravasta metsän eläimenä.

Kerrankin toivoin, että kirja olisi mennyt kunnolla metsään, koska näin kirjan nimikin antaa olettaa. Osittain otsikko kuitenkin johtaa harhaan, sillä kirjan näkökulma on ihmiskeskeinen ja kesytettyjen helsinkiläisten lähiöoravien.

Teoksen pääpaino on ihmisen ja oravan kohtaamisessa, ei itse oravassa. Tämä näkyy muun muassa siinä, että ensimmäisenä kirjassa kerrotaan oravien käyttämisestä luonnonvarana eikä metsän saapumisesta jääkauden jälkeiseen maaperään. Oravan evoluutiota käsittelevä osuus olisi myös mielestäni sopinut paremmin teoksen alkupuolelle kuin loppupuolelle.

Oravaa inhimillistetään kirjoittamalla sille puhekuplia kirjan sivuille. Puhekuplat voi mieltää hauskaksi tai vähintään kaupalliseksi kevennykseksi, mutta luonnon inhimillistämisellä ei usein saavuteta sille asetettuja tavoitteita. Esimerkiksi yksilönoikeuksien antaminen söpöille karvaisille vieraslajeille ei todellakaan edistä taantuvien alkuperäislajien elämää.

Onko kirjan antama kuva oravasta kulttuuriseuralaisena sitten oravaa uhkaava? Näin saattaa olla. Nykyisen metsänkäsittelyn ikävistä puolista oraville kerrotaan vain yhden sivun verran 235 sivun kokonaisuudessa, eivätkä kirjoittajat ota suoraa kantaa metsänkäsittelyyn. Myös metsänkäsittelyn vaihtoehdoista vaietaan.

Kirja antaa kyllä suosituksia puistojen hoitoon, vaikka tutkimustietoa metsänkäsittelystä olisi jo tarjolla tänään. Kirjan valitsema näkökulma ei ole vain yllätys vaan myös pettymys.

Puutteita ja virheitä on lopulta paksussa opuksessa yllättävän vähän. Yksittäisenä virheenä on pakko poimia se, että Suomessa tehdyissä lumijälkilaskennoissa oravien lumijälkien määrä on pienentynyt jo 32 vuotta, ei 22 vuotta kuten kirjassa esitetään. Kirjassa elinympäristöjen pirstoutuminen mainitaan yhtenä oravien vähenemisen syynä, mutta tutkimus ei anna tälle varauksetonta tukea.

Ylivoimaisesti valitettavin asia teoksessa on kirjallisuusluettelon puute. Tämän vuoksi voidaan sanoa, että kyseessä ei ole tiedekirja oravista, vaan oravista kertova tietokuvakirja. Kirjallisuusluettelo olisi johdattanut lukijaa laajemmin tiedon äärelle ja mahdollistanut virheiden jäljittämisen huomattavasti helpommin.

Joissakin sanamuodoissaan kirjoittajat olisivat voineet olla täsmällisempiä. Kuvatekstissä kerrotaan, että lisääntyvä valo käynnistää oravan karvanvaihtoon liittyvän hormonitoiminnan, mutta toisaalla tekstissä sanotaan, että naarailla karvanvaihto kytkeytyy pesintään. Lukijalle saattaa jäädä epäselväksi, kumpi määrittää oravan karvanvaihtoa: valon määrän lisääntyminen vai pesinnän aloittaminen ja siihen liittyvät syyt.

Lisäksi kirjassa väitetään, että oravia ja kettuja alkaisi olla jo enemmän kaupungeissa kuin metsissä, mutta tätä väitettä ei avata mitenkään. Epäselväksi jää, tarkoitetaanko määrillä tässä kohtaa tiheyksiä vai ehdottomia yksilömääriä. Tiheydet ovat kyllä kaupungeissa oravalla kaksinkertaisia metsiin verrattuna, mutta Suomessa kaupunkien pinta-alat ovat aika onnettomia metsätalousmaan pinta-alaan verrattuna.

Kirjoittajat mainitsevat, että oravien suosikkipuut voi talvella kartoittaa papanoiden värjäämän kellanruskean lumen perusteella. Tähän kaipaisin havainnollistusta siitä, miten liito-oravan papanat voi erottaa oravan papanoista, kun kummankin oravalajin papanat ovat talvella keltaruskeita. Kirjallisuuslähteet toisivat tässäkin selvyyttä.

Kirja tarjoaa hyvin tietoa siitä, että orava tarvitsee omissa ulosteissaan olevia tärkeitä ravintoaineita. Kirjoittajat valaisevat myös sitä, että orava näkee huonosti hämärässä, koska sen silmien sauvasolujen määrä on pieni ja myös värinäkö on rajoittunut.

Mielestäni edellä mainittuja seikkoja olisi voinut mutustella yleistajuisessa kirjassa enemmänkin kysymällä esimerkiksi, miksi oravan ulosteiden löytäminen on vaikeaa, miksi orava liikkuu päivällä ja miksi raa’atkin kävyt kelpaavat oraville.

Itselleni nämä nousivat oitis mieleen kirjaa lukiessa, mutta ehkä tällainen kysyvä tapa olisi muuttanut kirjaa oppikirjamaisemmaksi ja rikkonut kertomukselliseksi tarkoitetun kokonaisuuden.

Kirja toistelee Suomessa vallalla olevaa käsitystä siitä, että oravalle maittavat pääasiassa siemenet ja sienet ovat vain muuta syötävää.

Kuitenkin sekä länsi- että itänaapurissamme on viime vuosisadalla tehty tutkimuksia, joiden mukaan sienet muodostavat oravan pääravinnon yhdessä havupuiden siementen kanssa. Itse asiassa jopa englantilaisessa lapsille suunnatussa oravakirjassa kannen pörröhäntä makustelee keltavahveroa.

Sienten merkitys on havaittu jopa suuremmaksi kuin siementen, koska kuusen hyvät siemensadot toistuvat liian harvoin, ehkä pari kertaa vuosikymmenessä. Kirjoittajat sanovat sienien olevan sesonkituotteita ja sienien käytön runsasta hyvinä sienivuosina, mutta eivätkö kuusen siemenet ole vielä riippuvaisempia hyvistä käpyvuosista?

Kun ymmärrystä sienien merkityksestä oravalle ei ole omaksuttu, niin tieto siitä, että avohakkuut romahduttavat metsän sienisadon alle kymmenesosaan jää kertomatta. Ymmärtämättömyys oravan sienivarastoinnin tärkeydestä tarkoittaa myös tietämättömyyttä siitä, mihin orava tarvitsee kerroksellista metsää petoeläimiltä suojautumisen lisäksi.

Piirretty oravien sukupuu valaisee haasteita siinä, jos amerikanoravat rinnastetaan Euroopassa eläviin oraviin, kuten joissakin tutkimuksissa tehdään. Nämä eri mantereilla elävät oravasuvut ovat nimittäin kaukaisempaa sukua keskenään kuin Pohjois-Amerikasta vieraslajina Eurooppaan rantautunut harmaaorava suhteessa eurooppalaiseen serkkuunsa.

Orava on uhanalaistunut Brittein saarella, ja yhtenä tämän syynä on ollut oravarokko. Toisin kuin kirjoittajat antavat ymmärtää se ei kuitenkaan ole pahin uhanalaistumisen syy, sillä samaan aikaan oravien vähenemisen kanssa viimeiset ikimetsät on hakattu ja oravaa on metsästetty runsaasti tuhoeläimenä. Lisäksi harmaaorava on sopeutunut paremmin englantilaisiin muotopuutarhoihin kuin metsiin mieltynyt oravamme.

Ilmeisesti oravarokkoa on epäilty alun perin esiintyvän alueilla, joilla ei ole havaittu harmaaoravia. Nykytietämyksen mukaan oravarokko kuitenkin kiihdyttää oravan sukupuuttoa, koska harmaaorava kantaa tautia, mutta ei sairasta sitä. Näätä on edesauttanut kirjoittajien mainitsemien Englannin ja Skotlannin lisäksi myös Irlannissa harmaaoravan torjuntaa.

Kirjoittajat vaikuttavat pitävän oravien ruokkimista jokseenkin myönteisenä asiana. Ruokkimisen vaaroja nostetaan esille vasta kirjan loppupuolella, ja tautien ehkäisemiskeinona mainitaan ruokintapaikkojen puhtaanapito.

Ruokinnan esittäminen pääosin myönteisenä asiana voi olla vastuutonta, sillä Brittein saarilta on varoittavia tutkimuksia siitä, miten orava kärsii ruokintapaikoilla leviävästä oraville hengenvaarallisesta rokkoviruksesta. Tauti leviää juuri lajitoverien syljen välityksellä, vaikka vieraslaji harmaaorava onkin todennäköisesti taudin alkuperäinen varanto.

Jos Lauttasaaressa yhdellä ruokintapaikalla voi tunnin aikana vierailla 10–12 oravaa, niin erilaisten tartuntojen todennäköisyys kasvaa. Brittein saarilla ongelmaa on ratkaistu hajauttamalla ruokintaa siten, että ruokintapaikat eivät kokoa oravia yhteen.

Oravan esiintymistä tulevaisuudessa vain vanhoja puita sisältävissä kaupunkipuistoissa ei voida pitää hyvänä asiana. Vanhatkaan puut eivät elä ikuisesti, ja puustojatkumoa on vaikeampi ylläpitää puistoissa kuin kerroksellisissa ja eri-ikäisiä puita sisältävissä metsissä.

Kirjoittajat korostavat oravien elinympäristövaatimuksia kuvaillessaan perinteistä käsitystä, jonka mukaan metsä kehittyy selkeiden ja laajojen muuttumisvaiheiden kautta. Laajat häiriöt, kuten metsäpalot, ovat kuitenkin nykyisen metsäekologisen tutkimustiedon valossa harvinaisia tapahtumia pohjoisella havumetsävyöhykkeellä.

Muutokset metsissä ovat hitaita ja jatkuvia sekä ne perustuvat pääasiassa yksittäisten puiden tai puustokerrosten kuolemille. Metsistä ei luontaisesti löydä helpolla kirjoittajien kuvailemaa kliimaksia eli loppuvaihetta, vaikka pehmopaperiteollisuus haluaisi meille näin uskotella.

Toisaalta kirjan keskittyminen oravabongaukseen jättää sopivasti tilaa myös myöhemmille, metsäisemmille ja tieteellisimmille oravajulkaisuille, sillä oravasta ei todellakaan ole julkaistu liikaa suomeksi. Erityisesti keskustelun oravista ja niiden määrän muutoksesta syntyine syvineen soisi jatkuvan.

Kaikesta huolimatta tuttu ja turvallinen orava puree voimakkaammin kuin valkohai.