Onko olemassa minää ilman muistia? Onko muisti milloinkaan ihan oikeassa? Ovatko minä ja muisti pysyviä ja kiinteitä kokonaisuuksia vai muuttuvatko ne ajan myötä? Millainen on minän ja muistin suhde? Kuka minä olen ja mitä muisti on?

Filosofian tohtori, psykologi ja psykoterapeutti Marja Saarenheimo etsii teoksessaan vastuksia näihin kysymyksiin. Hän tarkastelee aihetta monelta kantilta biologiasta ja aivotutkimuksesta filosofiaan ja kaunokirjallisuuteen, mutta pääpaino on ymmärrettävästi psykologiassa, eritoten psykoanalyysissä.

Kirjassa on psykoanalyysin käsitteistä esillä etenkin trauma, joka ahdistavan muiston muodossa lukitsee minän paikalleen.

Muistia on kuvattu usein arkistoksi, jossa tiedot ovat siististi valmiina mapeissaan. Tämän käsityksen mukaan muistiin voi luottaa siinä missä tavallisiinkin arkistoihin. Mutta tämä käsitys on kokenut mullistavan käänteen.

Muisti muistuttaakin enemmän dynaamista, alati muuttuvaa verkostoa kuin staattista arkistoa, mikä tarkoittaa sitä, että muistot ovat hajallaan hermojärjestelmässämme. Näin muistot muuttuvat ajan ja uuden tiedon myötä.

Saarenheimo kuvaa: ”Vertaan muistoja metsässä muodostuviin polkuihin, jotka vakiintuvat, kun niitä käytetään ja heikkenevät käytön puutteessa. Mutta muisti itse sen sijaan on kuin lumottu metsä, jossa polut eivät pysyttele paikallaan vaan muodostuvat ikään kuin aina uudelleen, kun niille astutaan”. Sitaatista käy ilmi, että muistoja voidaan tiettyyn rajaan asti hallitakin käyttämällä tai olematta käyttämättä niitä.

Aivot eivät pysty tarkasti tunnistamaan, mistä lähteestä mikäkin muisto on tullut, ja ne käyttävät mielikuvitusta apunaan aukkokohtien paikkaamisessa. Emme voi olla varmoja edes siitä, onko jokin omanamme pitämä muisto sittenkin jonkun toisen muisto tai vaikkapa mediasta lähtöisin. Näin muisti periaatteessa toimii enemmän taidemaalarin kuin valokuvaajan tavoin.

Teoksessa todetaan, että elämäkerta väistämättä on kirjoitettu läpi monimutkaisen tulkintaverkoston, ja näin objektiivinen totuus jää pakostakin tavoittamatta. Mutta eikö sama periaatteessa koske kaikkea historiankirjoitusta? Eri aikoina kerrotaan erilaisia tarinoita, eikä yhtä totuutta tule vastaan, vaikka miten kauan etsisi.

Saarenheimo toteaa, että erilaiset keksinnöt kirjapainotaidosta digitaaliseen maailmaan ovat muovanneet muistiverkkoja. Digitaalisessa todellisuudessa, eritoten sosiaalisessa mediassa, yksilön minää muovaavat oma henkilöbrändi ja muiden odotukset. Todellisuus ja kuvitelmat helposti sekoittuvat.

Teoksessa suhtaudutaan asiaan myönteisesti: minuus ei ole valmis sisäsyntyinen kokonaisuus, vaan se syntyy ja muodostuu teoista ja dialogista ympäröivän todellisuuden kanssa. Mutta voidaan kysyä, että jos ulkoinen maailma rakentaa minuutta, niin millaista minuutta se sitten rakentaa. Talous hallitsee maailmaa, eritoten juuri digitaalista, jolloin digitaalisen median muovaamasta minuudesta tulee kaupallinen tuote.

Digitaalista maailmaa olisi voinut tarkastella ja kritisoida myös muistin kannalta: Internetin lyhytaikaisuus ja pätkittäisyys vaikuttanevat muistiin, kun tekstit ovat lyhyitä, tykkäykset vain napin painalluksia ja kuvaruudulla asiat kiitävät vaihtuen pikavauhdilla toisiin. Harva jaksaa vaivaa omaa muistiaan, kun tässäkin asiassa napin painallus riittää ja internetistä löytyvät kaikenlaiset tiedot.

Mitä internet tekee muistille? Syökö se muistin niin kuin se henkilöbrändin muodossa syö minuuden tai ainakin haukkaa siitä ison palan?

Kirjan viimeinen luku avaa portit filosofiselle pohdinnalle minuuden ja muistin suhteesta. Kirjassa on esimerkki ihmisestä, joka on menettänyt muistonsa tyystin ja menettänyt myös minuutensa. Alzheimerin tauti lienee ilmeisin syy, mihin kirjassakin paljon viitataan.

Toisaalta jos muisti ja minuus kytketään yhteen, minuus joutuu menneisyyden vangiksi. Muistihan koskee aina mennyttä, koska tulevia tapahtumia ei voi muistaa, ja tulevaisuuden tunnus onkin avoimuus ja arvaamattomuus. Näin muistiin kahlehdittu minuus menettää vapautensa ja luomiskykynsä kivettyen paikalleen patsaaksi.

Kirjassa kyseenalaistetaankin minuuden klassinen määritelmä, jossa minuus samastetaan rationaaliseen johdonmukaisuuteen ja ajalliseen jatkuvuuteen. Muistisairailta nämä puuttuvat, mutta kirjassa muistutetaan, että muistisairaallakin säilyy kokemus minän jatkuvuudesta, ainakin esikielellisellä ruumiillisella tasolla. Usein sairauden loppumetreilläkin ihminen kykenee viittaamaan itseensä minä-pronominilla.

Kirjassa tuodaan myös joidenkin filosofien ajatuksia minuudesta ja muistista, mutta sellaiset ajattelijat kuin René Descartes, Jean-Paul Sartre, Friedrich Nietzsche ja Søren Kierkegaard loistavat poissaolollaan.

Esimerkiksi Descartes panee pohtimaan, voiko ihminen tavoittaa puhtaan minuuden, jota ympäröi vain tyhjyys ja olemattomuus. Minä pystyy epäilemään kaikkea ja myös muistia, koska epäilevä minä elää ainoastaan nykyhetkessä. Menneisyys muistoineen ja koko epäilijän edessä oleva maailma lukemattomine olioineen saattaa olla vain unta tai muunlainen mielen luoma harha. Ja vaikka maailma olioineen ja muistot muuttuisivat joka sekunti, minuuden olemassaolo nykyhetkessä kaikkea epäilevänä säilyy.

Sartrelle taas menneisyys on lähinnä vain alusta, jolta vapaa yksilö ponnistaa kohti avointa tulevaisuutta. Tietysti alustakin on tarpeellinen, mutta minuuden päämäärä on tulevaisuus ja sen lukemattomat mahdollisuudet ja valinnat. Ihminen on Sartrelle ei-mitään. Minuutta ei voi määritellä, koska se on olemassa ennen mitään määritelmiä. Tätä voisi kehitellä pitemmällekin. Kun kysyn, mikä minä on, voisi vastata, että minä on juuri se, joka kysyy. Kysymys syntyy tyhjyydestä, vastaus täyttää tyhjyyden.

Ulkoapäin tulevat vaikutteet voivat olla kuin minuuden vaatteita mutta ei itse minuus. Ainoastaan sisältään yksilö voi löytää aidon ja vankan avoimeen tulevaisuuteen tähyävän minuutensa.

•

Lue myös:

Digilaitteet lisäävät lasten ja nuorten mielenterveysongelmia, väittää sosiaalipsykologi menestysteoksessaan

Elämätöntä elämää kulutuskulttuurissa – Theodor Adornon ennen suomentamaton klassikko

Kirjapainotaidon avartama tiedon maailma