Sosiologi ja filosofi Theodor Adorno (1903–1969) tunnetaan parhaiten teoksesta Valistuksen dialektiikka, jonka hän kirjoitti yhdessä Max Horkheimerin kanssa. Kummatkin olivat keskeisiä hahmoja Frankfurtin koulukunnassa, joka kehitti uudenlaista yhteiskuntateoriaa 1920-luvulta alkaen.

Alun perin vuonna 1944 ilmestyneessä Valistuksen dialektiikassa Adorno ja Horkheimer arvostelevat valistusta siitä, että sen lupaus yksilön vapaudesta ja itsenäisyydestä on kääntynyt päälaelleen. Heidän mielestään valistuksen juhlima luonnontieteellinen järki, joka lupasi vapautta, on osoittautunut luonteeltaan tekniseksi ja välineelliseksi. Tämä on tullut uudella tavalla selväksi vasta myöhemmin, kun valistuksen järki on ruumiillistunut – ei vain yksittäisissä koneissa, vaan koko yhteiskunnassa, joka on yksi iso kone liukuhihnatehtaineen ja tehokkuusvaatimuksineen.

Adornon vuosina 1944–47 kirjoittama Minima Moralia on osittain omaelämäkerrallinen. Se koostuu lyhyistä esseistä ja aforismeista, joita yhdistävät teemat heijastavat kirjoittajansa elämää. Juutalainen Adorno pakeni kirjan teon aikana natsi-Saksasta Kaliforniaan ja vietti siellä loppuelämänsä. Niinpä ei ole kummallista, että kirjassa ruoditaan Hitlerin Saksaa ja Stalinin Neuvostoliittoa siinä missä amerikkalaista kulttuuriteollisuuttakin.

Adorno oli jonkin aikaa paitsiossa, kun kylmä sota päättyi ja positiivinen usko liberalismin lopulliseen voittoon valtasi mielet. Nyt kun autoritääristen johtajien ja hallintojen uusi tuleminen on jälleen ajankohtaista, myös Adornon ajatukset ovat kokeneet uudestisyntymän. Esimerkiksi Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (1967) nousi useiksi kuukausiksi Saksan myydyimpien kirjojen listalle. Teoksen suomennos ilmestyi vuonna 2020.

Lukijan ei tarvitse kahlata koko Minima Moraliaa kannesta kanteen, vaan hän voi poimia ne esseet ja aforismit, jotka häntä erityisesti puhuttelevat. Ja näin menettelen minäkin tässä arviossa.

Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto lienevät loppuun kaluttuja aiheita. Joskin Adornoa lukemalla tajuaa, että kova kapitalismi herättää monissa ihmisissä vihan ja kaunan tunteita. He heijastavat nämä sitten yhtäältä maahanmuuttajiin ja muihin vähemmistöryhmiin, toisaalta uskoon vahvoihin johtajiin, joiden toivotaan suovan pelastuksen. Tämä vahvistuu nykyään samaan tahtiin elinehtojen koventumisen kanssa ja kaikkialla Suomea myöden.

Adornon terävä kritiikki massateollisuutta ja -yhteiskuntaa ja kuluttamista kohtaan on vain saanut lisää painoa ja tullut entistä ajankohtaisemmaksi. Myös siinä on kyse totalitarismista, vaikka se on erilaista ja piiloisempaa kuin perinteisessä totalitarismissa.

Lukiessa tulee välillä mieleen etenkin Michel Foucault (1926–1984), sillä sekä Adornon että Foucault’n mukaan uusi totalitarismi on sitä, ettei ihmisiä enää hallita vain ulkoapäin säännöillä ja määräyksillä, vaan valta myös ujuttautuu sisälle ihmisen yksityiselämään. Näin valta kykenee kitkemään yksilön sisäistä vastarintaa, mihin perinteinen valta ei pysty.

Etenkin massakulttuuri ja viihdeteollisuus muokkaavat yksilön haluja ja mielipiteitä niin, ettei hän sitä itse huomaa. Taustalla oli Adornon aikana etenkin Yhdysvalloissa tapahtunut huima teknologian kehitys, jonka myötä tehtaat suolsivat liukuhihnalta tavaroita, elokuvia, mainoksia ja oikeita tapoja kuluttaa niitä. Itse ajattelu on kaventunut loogiseksi peliksi tai iskulauseiden toistamiseksi, ja tekninen järki on hallitseva ajattelun muoto jopa filosofiaa myöden.

Adorno tekee välineellistymisestä arkisia huomioita. Esimerkiksi junat kulkevat niin nopeasti, että junailun perusnautinto eli maisemien katseleminen käy mahdottomaksi. Voisi lisätä, että nyt kun junat kulkevat vielä nopeammin kuin Adornon aikana, ihmiset on saatu keskittymään puhelimiinsa ja työhön jo työmatkalla.

Hän kiinnittää huomiota myös siihen, että esineistä ja rakennuksista on riisuttu turhat ornamentit ja muu esteettisyys. Näin ne on pelkistetty tehokkaiksi instrumenteiksi. Niin ikään ylienergiset ja positiivisuutta säteilevät sparraajat ja konsultit olivat kuvassa mukana jo Adornon aikana, puhumattakaan taloutta palvelevasta hektisestä ja mekaanisesta elämänrytmistä yleensä.

Tähän voisi lisätä ranskalaista Bruno Latouria (1947–2022) mukaillen, että koska ympäröivä materiaalinen maailma ja sen esineet muokkaavat ihmismieltä, pelkän teknisen järjen mukaan rakennettu ympäristö muokkaa siinä elävistä teknisiä instrumentteja ja hallittavia olentoja, mikä kai on tarkoituskin. Ja nyt 2000-luvulla kuin pisteeksi iin päälle yliopistotkin ovat muuttuneet teknisen järjen hallitsemiksi tietotehtaiksi usein arkkitehtuuria ja sisustusta myöten.

Yksilö yhteiskunnallisista suhteistaan riisuttuna on atomistinen, heikko ja avuton. Siihen yksilöllisyyden ja yksinpärjäämisen eetos pyrkiikin, koska irrallinen yksilö on helppo nujertaa riistävien yhteiskunnallisten voimien objektiksi. Tämän teknisen teknisen järjen ja koneiden hallitseman elämän olemuksen Adorno kiteyttää kirjan avausaforismissa: ”Elämä ei elä.”

Intellektuelli on älyllinen pakolainen. Hänen ainoa mahdollisuutensa on irrottautua kaikesta markkinahumusta ja -hyörinästä, mutta kuitenkin hän ottaa siihen kriittisesti osaa ulkopuolelta käsin, mistä hän pystyykin hahmottamaan asioita monipuolisemmin ja objektiivisemmin. Tästä on esimerkkinä vaikkapa Minima Moralia.

Kirjasta löytyy selvästi vanhentuneita käsityksiä esimerkiksi homoseksuaalisuudesta. Edistyksellinenkin ajattelija on aikansa vanki. Tai aikansa tieteen tulkintojen, sillä homoseksuaalisuuden pitäminen perversiona kumpuaa psykoanalyysista, johon Adorno oli perehtynyt.

Adornon mielestä natsien kovuus ilmentää torjuttua homoseksuaalisuutta, ja homoseksuaalisuus ja totalitarismi kietoutuvat näin yhteen. Homoseksuaalisuuden kammo ja sairaudeksi tuomitseminen on yleisesti psykoanalyysin perua. Se on siinä jopa niin syvällä, että vielä 1990-luvulla psykohistorioitsija Juha Siltala piti kirjassaan Miehen kunnia homoseksuaalisuutta sairautena tai vähintään heterosuhteen korvikkeena.

Adorno katsookin vahvasti todellisuutta yhtäältä psykoanalyyttisin, toisaalta marksilaisin silmin. Filosofina Adornon velvollisuus olisi ottaa kriittistä etäisyyttä näihin jo Adornon aikana monille dogmeiksi pysähtyneihin oppeihin. Filosofisella pakolaisella ei tulisi olla muuta pysyvää paikkaa kuin oma vapautensa ja tietoisuutensa.

Yksi asia minua jäi harmittamaan, ei vain Adornossa vaan niin vanhoissa kuin nykyisissä vasemmistolaisissa yleensäkin: he sekoittavat tai suorastaan samastavat fasismin ja kansallissosialismin. He siis käyttävät usein kansallissosialismista termiä fasismi.

Adorno käyttää paljon sanaa fasismi, mutta hän ei taida viitata sillä kertaakaan varsinaiseen fasismiin. Omien oppiensa suhteen vasemmistolaiset ovat kyllä tieteellisen tarkkoja, mutta vastustajan he voivat leimata löysästi juurikaan perustelematta. Tästä kai juontuu sekin, että arkipuheessa fasistiksi haukutaan ihmistä kuin ihmistä, jota pidetään jonkinlaisena sortajana ja alistajana.

Kuitenkin fasismi ja kansallissosialismi versovat eri juurista. Fasismi syntyi Italiassa ja pyrki herättämään uudelleen eloon vanhan Rooman imperiumin. Etymologia tiivistää totuuden: sana ’fasismi’ viittaa muinaisen Rooman korkeiden henkilöiden henkivartioihin liktoreihin, jotka triumfikulkueissa kantoivat nauhoilla sidottua vitsakimppua (latinaksi fascis), jonka keskellä oli kirves. Tämä symboloi Rooman lakia, kuria ja järjestystä, minkä fasistit halusivat palauttaa.

Kansallissosialismi taas oli oikeastaan ensimmäinen postmoderni ideologia: se sisälsi muun muassa, sosiaalidarvinismia, buddhalaisuutta ja hindulaisuutta, okkultismia, vegetarismia, keski-aikaisuutta, kansallisaatteellisuutta, mystiikkaa, nietzscheläisyyttä ja hitusen sosialismiakin, ainakin enemmän kuin Neuvostoliitossa.

Voidaan tietysti todeta, että sekä fasistien hallitsema Italia että natsien hallitsema Saksa olivat molemmat totalitaristisia diktatuureja, mutta niinhän Neuvostoliittokin oli ja Kiina on vieläkin.

•

Lue myös:

Me olemme ne, joita olemme odottaneet – yliopistolaisten tulisi nousta vastarintaan ja lakata käpertymästä itseensä

Tieteellisen oivaltamisen jäljillä – luovasta mielestä ja intuitiosta

Valistus haastaa myös itsensä